Se on kohta 2013!

Hyvää uutta vuotta kaikille!

Koiramaisen joulun seurauksena eläimellinen ähky

Pojat menivät jouluksi isälleen, joten perinteisen sukujoulun sijaan vietin Reetan kanssa sinkkujoulua.
Perjantaina käytiin kaupungissa viimeisen hankinnat tekemässä. Puuilo avasi ovensa Joensuuhun vähän aikaa sitten, joten siellä pyörähdettiin. Mitään ei pitänyt ostaa, mutta huomasin käveleväni ulos kaupasta järjettömän kokoisen kassin kanssa. Kaikki kama oli loppujen lopuksi ehdottoman tähdellistä.
Liikkeen piha on aakee laakee ja lumella pohjustettu, joten se tarkoitti vain yhtä asiaa. Lähtiessä pyöräytin oikein kunnon käsijarrupiruetin. Joillekin asioille ei vaan voi mitään.
"Voi v**un amis!" oli Reetan kommentti.

Seuraavaksi suunnattiin Wihoselle, joka oli muuttanut uuteen paikkaan. Suunnistin Reetan ohjeiden mukaan, mutta ajoin silti ohi.
"Tuosta ois pitäny kääntyä!"
"Äh. Käännän tuolla tien päässä."
Ajoin tien loppuun ja kurvasin pyörätielle, jota pitkin ajoin seuraavan liikkeen liittymään ja siitä pääsi taas tielle.
"No niin, Paakkunainen taas liikenteessä."
"No kun ei tullu kettään! Poliisit ja maalaiset saa ajella tälleen."
Ja venäläiset, mutta se on jo toinen juttu. Joulun jälkeen käytiin poikien kanssa kaupungissa ja kyllä itäiset autoilijat poukkoilivat niin ettei mitään rajaa.

Kotiin koukattiin Liperin kautta. Lihakartanolla oli meille varattu 11 kilon kinkku, joka kaapattiin mukaan. Juu, pikkuisen oli kookkaan puoleinen. Tuli vielä sopivasti pakkaset, joten meillä oli eteisen kokoinen jääkaappi kinkun säilytykseen.

Lauantaina tehtiin piirakoita ja se oli kivaa kahteen pekkaan suoritettuna. Ei pelkästään työn helpottumisen takia, vaan myös juttuseuran muodossa. Reetta toi lomituspaikastaan viisi litraa ehtaa tankkimaitoa ja kyllä tuli hyvät piirakat siitä puurosta.

Kinkulle tein takin ruistaikinasta ja lykkäsin sunnuntai-iltana uuniin.


Se oli ensimmäinen ihan itse alusta lähtien paistettu kinkku ja onnistui yli odotusten. Mehevä.


Aattona kaverini Kimmo tuli käymään. Sai ruhtinaaliset haukut kuten kuka tahansa muukin, mutta kun koirat tunnistivat tulijan, loppuvierailun asetelma oli tämä:


"Onneks käy vieraita kun mamma ei ikinä rapsuta meitä tarpeeksi!"

Päivän hämärtyessä leikkasin kinkun kahtia ja vein puolet Reetalle. Ilta meni luonnollisesti syödessä (aivan liikaa), jutellessa ja telkkarin parissa.

Kanavia selatessa esiin tuli 101 dalmatialaista, joka olisi voinut olla hyväkin katsottava, mutta Xandro päätti toisin.
Se tykkää katsoa telkkaria muutenkin, mutta nyt tämä viihdyke alkoi ahdistaa liikaa. Liekö herralla ollut liikaa narttuja huolehdittavanaan, kun huoneessa vipeltävälle vieraalle koiralle piti räyhätä hullun lailla.


Yleisen rauhan säilyttämiseksi vaihdettiin kanavaa.

Välillä piti käydä ulkona loikkimassa, että maha laskeutuisi edes vähän.
Koirat saivat samalla purkaa energiaansa ja kaikki naapurit kuulivat sen myös. Ei uskoisi, että kahden aussien ja kahden roton lauma on hyviä kavereita keskenään. Äänestä päätellen voisi luulla niiden vähintään tappavan toisiaan.

Iltasella menin kotiin ja annoin koirille oman joululahjansa. Se oli vihreä röhkivä lehmä. Aivan, väri, ulkonäkö ja ääni pahasti ristiriidassa keskenään, mutta se ei Hippaa haitannut. Se röhkitti otusta innoissaan, kunnes yhtäkkiä kuului kops.
Koiraressu väsähti suorilta jaloilta nukkumaan otus kainalossa. Taisi joulunvietto vaatia veronsa.
Minulla meni vielä valvoessa kun maha oli edelleen ylitäysi. Miksi ihmeessä ei voi lopettaa ajoissa?

Tapanina kotiutuivat pojat ja seuraavana päivänä lähdettiin Kuopioon. Miimi tykkää antaa pojille aineettoman joululahjan ja tässä materian täyttämässä maailmassa kannatan ajatusta. Pojat ovat naukuneet Hoploppiin pääsyä ja se meni kivasti joululahjan piikkiin.

Olisi pitänyt laittaa verkkarit jalkaan. Eihän siellä malta olla kiipeilemättä, mutta farkut on turhan jäykät reiluun leikkimiseen. Liukumäki oli tosi hyvä ja pelit myös.
Kun kukaan ei huomannut, kömmittiin Miimin kanssa pomppulinnaan, jossa ylärajoina oli 10 vuotta ja 150 senttiä, mutta henkisestä iästä ja painorajoista ei mainittu mitään. Ei räjähtänyt.

On se vaan kumma kun kolmessa päivässä saa kerättyä elopainoa kolme kiloa, mutta niiden hävittämiseen menee puoli vuotta. Pakko ahkeroida sen eteen, koska vaatteet kiristävät ja on tunnetusti halvempaa laihtua entisiin kuin hommata koko garderobi uusia riepuja.

Kyseessähän on vain pieni askel eli oman mukavuuskynnyksen ylittäminen. Ei se ole kuin loikata sohvalta alas ja ulos.
Ihan kuin Monopolia soveltaen: Mene ulos. Mene suoraan ulos kulkematta jääkaapin kautta.
Helppoa kuin heinänteko sateella.

Tänä aamuna sain nauttia Vanhan Armon eli Unelman jurotuksesta puolisen tuntia.
Miimi ja Hannu aikoivat Kokkolaan, jossa Miimillä oli viimeinen mahdollisuus nähdä näytelmä, jossa Hannu esiintyy. Koirat olisivat jääneet meille yökylään, mutta jonkun näyttelijän sairastuminen muutti käsikirjoitusta. Näytelmä oli peruttu ja pariskunta Virolainen haki koiransa pois.

Mutta ei se mitään. Uudenvuodenpäivänä on aussietreffit Miimin luona eli sinne siis. Joulun rääppiäiset mukaan, joten täältä pesee, härifrån tvättas.

Hengähdyksen paikka

Joulurauhaa kaikille blogini lukijoille!

Anna äläkä ahnehdi niin ei käämi käryä

Varasin tässä pari viikkoa ennen joulua Outokummusta kirppispaikan päästäkseni eroon joutavista kamoista ja ansaitakseni samalla muutaman roposen. Noh, muutamaan roposeen se ansainti jäikin, ja samalla meni hermo.

Viritä lippuset ja lappuset vaatteisiin ja kuskaa ne kirppikselle. Käy järjestämässä ja kyttäämässä, onko omia kamoja kulkeutunut muiden kojuihin ja niin edelleen. Eikä maksanut vaivaa.

Yltäkylläisyys valtaa alaa, en muuten tätä osaa selittää. Hinnat asensin varmasti alamittaisiksi ja silti tuloksena oli tasan seitsemän euroa. Viikon paikka maksoi 18 euroa, joten mitä voi päätellä? Ihmisillä on kaikkea ja sitäkin ihan liikaa.

Vaikka kuinka pitäisi paikat siistinä niin kyllä siellä ei mene tavara kaupaksi. Tai mistä sen tietää, jos itse menisi hyllylle istumaan.

Sai olla laitimmainen kerta kun yritän myydä mitään vanhaa roinaa, vaikka olisi kuinka käyttökelpoista. Annoin loput kamat kirppiksen pitäjälle lahjoituksena. Tarvitsijoita kyllä riittää ja yhtä hyvän mielen sai huomattavasti pienemmällä vaivalla.

Seuraava ahdistuksen aihe koitti sesonkiin liittyvissä puuhissa. Joulupakettien paperiin kääriminen on mukavinta hommaa tässä ajankohdassa. Tai on niitten avaaminenkin aika lailla samoilla viivoilla.

Mutta miksi ei voi olla ohutta joulupaperia? Nämä mitkä minun hyppysiini ovat eksyneet, ovat niin paksua ja tönkköä, että taitosten tekemiseen tarvitaan vasaraa ja kaulinta. Hentoisempi paketin sisus on rikki jo ennen kuin saaja on päässyt purkamaan sitä paketista.

En ymmärrä. Hyllypaperiksi tuommoinen paremmin soveltuisi, mutta kuka niitäkään enää käyttää. Kaappien siivoaminen jouluksi on niin vanha vitsi, että se on lisätty jo Marttojenkin jouluoppaan kohtaan "perinteiset neuvot joulustressin vähentämiseksi".
Jos et aio viettää joulua kaapissa... blaablaa, kaikki tietävät tämän.

Paitsi että minä vietän jouluni kaapissa. En siksi, että se pitäisi siivota, vaan siksi että tänäkin jouluna on niin pirun kova pakkanen, että vesijohto jäätyy. Ja se tekee sen aina siinä samassa kaapissa, jossa vietän kaikki pakkaspäivät hiustenkuivaajan kanssa. Että on tässä mökissä yksi lämmin paikka.

Muuten menee oikein mukavasti. Eilen pidettiin Reetan kanssa piirakkasavotta ja kivaa oli. En tiedä olivatko Reetan piirakat aluksi naivismin, futurismin vai impressionismin taidonnäytteitä, mutta siitä ne muotonsa löysivät. Viimeiset pellit täyttyivät yhtä sievistä piirakoista tekijästä riippumatta.

Nyt on uuni tasaantumassa, että kinkun saa jossain vaiheessa lykättyä paistumaan. Saa nähdä mitä siitä tulee. Toivottavasti kypsä.

Porukkatokoilua pitkästä aikaa

Ruksi seinään, koivun kylkeen ja uudelle lumelle hankeen. Treenasin eilen kotitottista pihalla ja tänään lähdin raviradan parkkiin ryhmätreeneihin. Minkähän edellä tämä on? Toivottavasti mahdollisen koekorkkauksen ainakin Hipan osalta.

Paikalle tulivat Miimi, Pami ja Viia sekä Jenna ja Toma. Otettiin ryhmäpaikkamakuu, jossa Hippa pysyi hyvin rauhallisena suunnilleen puolitoista minuuttia. Laski välillä jopa pään maahan, joten ei sillä suurta paniikkia ollut oleskelussaan. Vieras paikka ja kaksi lyhyemmän ajan ollutta riekkujaa vieressä, ei paha. Ainut vaan, että se nousee kysymättä istumaan kun palaan vierelle. Skarpataan sitä siis.

Otin mukaan loisteliaan hyppyesteeni kun semmoinen nyt kulkee mukavasti kassissa mukana.
Hipan hyppy on tökkinyt kun tuntuu, ettei se millään raaski lähteä minun luota vain mennäkseen esteen taakse. No, hyvin on harkinnut asioita jouten ollessaan ja hyppy meni ihan kisatyyliin.
Mutta pitäähän mammalle haistatella aina välillä että pysyy virkeänä. Mamma siis, koiran virkeydestä ei ole epäilystäkään.

Lopuksi kontaktiharjoituksia reilun häiriön siivittämänä.
Palkkasin perusasennossa lihapullilla kun katse pysyi ylhäällä Miimin ja Jennan kopitellessa pallolla Hipan nenän edessä. Kyllä pikkukoiraa kiukutti, mutta jätti isommat haistattelut kun euroshopperin järkyttävän pahanhajuiset lihapullat olivat kuitenkin kannattavampi juttu.
On se mahtava koira! Hippiäinen oivaltaa asioita nopsaan ja tekee ravakasti, mutta sillä ei mene kuppi nurin niin kuin Jatsilla nuorempana.

Jatsi pääsi myös hyppäämään kun selkä nyt antaa hypätä. Hyppynoudon kanssa ei ole ongelmia ja siinä sivussa on vanha koira oppinut jotain uutta eli tuo kapulan tarpeeksi lähelle.

Kaukkareissa olen keskittynyt ilmeisesti kipeän selän takia vaikeisiin maahan-seiso-maahan -vaihtoihin ja sivuvaikutuksen huomaa. Istuminen on kuningattarelle aivan käsittämätön juttu, pitipä sitten nousta tai laskeutua istumaan. Sen siitä saa, mutta treenataan. Ei ole tekemätön paikka.

Ruutua otin myös ja tuskailin kun se ei tunnu hahmottavan törppöjä millään. Jenna avusti niin, että näytti vievän pallon ruutuun, mutta ei jättänyt palloa vaan palkkasikin sitten sivusta heittämällä. Toimi tosi hyvin! Jatsi meni suoraan ruutuun, totteli pysäytyskäskyä heti ja sai pallon.
Käytetäänpä avustajaa, että saa palautettua homman juonen Jatsille. Kyllä se höppänä oli liekeissä! Ihana tehdä koiran kanssa, joka nauttii niin täysillä.

Lähdettiin lopuksi raviradalle pikku lenkille, että koirat pääsivät riehumaan keskenään. Toma sai kuritusta oikein siskon kädestä tai hampaasta, ja mikäs sen onnellisemmaksi olisi tehnyt.
Sovittiin vielä seuraavat treenit lauantaille samassa paikassa. Tässähän ihan hurjiintuu.

Jokelan pelastus perunoilla

Wanha Jokela ja sen kohtalo on kuohuttanut Joensuun ja lähiseudun kansan mieliä viime aikoina. Eilen oli Joensuun kaupunginhallituksen kokous, jossa päätettiin Jokelan kohtalosta. Suojellaanko, puretaanko, korjataanko vai ammutaanko vain taivaalle. Jopa oma alitajuntani on ottanut kantaa asiaan, koska näin viime yönä melko mielenkiintoisen unen.

Olin Jokelassa, jossa lattiasta oli sahattu muutaman neliön kokoinen siisti suorakulmio pois ja alla oli maapohja. Semmoista oikein kuohkeaa ruokamultaa ihan lattiapintaan asti.
Siellä oli taikuri, joka taikoi isoja kapallisia tosi hyvännäköisiä perunoita sinne maapohjaan. Kappa toisensa perään katosi multaan ihan kuin perunat olisivat uponneet juoksuhiekkaan. Ihmisiä katseli esitystä ja eräs vanhempi mies kommentoi:
"Kyllä niillä on hommoo kun tuota ruppeevat korjoomaan kun tuommosessa perunamiärässä pittää luovia!"

Se oli siinä. Aamulla oli semmoinen fiilis, että ei sitä vielä pureta.
Ei niin, mutta ei sitä ihan vielä päätetty suojellakaan. Tämänpäiväisessä lehdessä oli juttu hallituksen kokouksesta, jota oli seuraamassa joukko Jokelan suojelijoita. Ainoa päätös oli se, että käsittely päätettiin siirtää joulukuun kokoukseen. Varsinaisia vellihousuja!
Sanomalehti Karjalaisen mukaan normaalisti kokouksista on ollut poissa eri syitten takia puolenkymmentä valtuutettua, mutta nyt varavaltuutettuja oli paikalla peräti yksitoista. Suojeluporukka supisi rintamakarkuruudesta ja hyvästä syystä.

Noh, minkä taakseen jättää sen edestään löytää. Jos minun unia tulkitaan niin ehkäpä tästä vielä hedelmällisiä keskusteluja viriää kun Jokelan alle hyvään maahan kylvetään roppakaupalla perunaa.

Taidan itsekin osallistua seuraavaan rymistelymarssiin.

Vastausta kehiin

Miimi heitti haasteen, joten siihenhän on vastattava.

1. Mitä "ei niin fiksuja" tapoja koirillasi on?
Räyhääminen. Ne ilmoittavat tiellä liikkujat ravaamalla hulluna aidanviertä hillittömien äänitehosteiden säestyksellä.
Sama homma kun meille tulee joku kylään. Mikään ei auta vaikenemiseen, niiden on itse todettava tulija vaarattomaksi ja vasta sitten laskeutuu rauha taloon ja hiljaisuus pirttiin.

2. Onko sinulla jokin koiriin liittyvä tarvike, jota ilman et pärjäisi?
Siis mikä tahansa tarvike, joka liittyy koiriin, mutta toimii muuallakin elämässä? Eipä tule mieleen. Tai no, takakontissa oli noutajahihna jota on käytetty muuhunkin kuin koiran taluttamiseen. Lomittikohan se joskus peräti hinausköyttä? Viimeksi kun vaihdettiin takavalon polttimoa, se hihna paloi poikki eli ei ole enää sitäkään. En keksi muuta.

3. Millaisia tulevaisuudensuunnitelmia ja tavoitteita teillä on?
Hipan kohdalla tämä on helppo. Jälki 1 ensi kesänä ja siitä sitten etiäppäin.
Jatsilla on tavoitetta riittämiin siinä, että saisi pitää kivuttoman elämän ja pysyisi sen myötä entisenä iloisena koirana. Voittajaluokan tokoilu on kangastellut mielessä, mutta saa nyt nähdä onko kehään asiaa jos lääkitys jatkuu.
Toisaalta, troppien ansiosta Jatsi on entisellään eli selviytyisi hyvin kokeessa. Minulla kun on muutenkin tapana tehdä älyttömiä tempauksia, voisin ihan pokalla mennä kokeeseen ja katsoa, käräyttääkö kukaan meidät.

4. Suosikkikuvasi koiristasi?
Itse ottamistani ehdottomasti tämä, jossa Jatsi on yhtä tyyni kuin taustalla oleva lampi. Jatsi inhoaa kuvaamista, koska kameran mustana tuijottava silmä on pahiten mielenrauhaa vaivaannuttava seikka hänen kuningattaruutensa elämässä.


Toinen suosikki kuvastaa Jatsin asennetta rakastamiinsa hommiin. Vuoden 2009 piirinmestiksissä tottikseen ilmoittautuminen tapahtui jatsimaisen railakkaasti.
Kuvan onnistui näppäämään Jarno Aavamäki, joka totesi jälkeen päin videokameran olevan ainoa oikea väline Jatsin tottiksen tallentamiseen. Koskaan ei tiennyt, mitä se keksi.


Hippa sen sijaan ei ainakaan vierasta kameraa. "Onks korvat hyvin?" on ensimmäinen kommentti sen nähdessä kameran.
Kuva ei ole laadullisesti parhaasta päästä, mutta ainakin näiden kahden kuvaamista koskevien mielipiteiden vertailuun se käy.


Tyyni auringonlaskuun tuijottelija...


...tai kaverin kanssa riehuja.


5. Mikä on paras tapa viettää aikaa koiriesi kanssa?
Metsälenkillä ehdottomasti. Siellä sielu lepää kaikilla ja ajatus lentää ainakin kaksijalkaisella.
Lenkkeilyn lisäksi tietenkin kaikki harrastaminen, koska on kyse käyttökoirista.
Jatsin kanssa jäljestän enää huvin vuoksi, mutta sitäkin hienompaa se on kun koira nauttii ja tekee työn täydellisesti.
Hipan koulutuksessa on haasteita ja aina uuden kivikon ylittäminen on mannaa itselle ja koiralle.

6. Miksi omistat juuri koiria etkä muita eläimiä?
Koirarakkaus iski lapsena kun naapuriin muutti nuoripari kultaisennoutajan kanssa. Samoihin aikoihin äitini työkaveri hankki labbiksen, joka palvoi maata jalkojeni alla. Nämä olivat hoidokkejani, mutta oman koiran hankin vasta kotikotoa lähdettyä.
Oli meillä ennen kissoja, mutta pojilla on taipumusta allergiaan. Haluaisin kissan edelleen, mutta jos kissattomuus on ainoa mahdollisuus pitää koiria, mieluummin näin.

7. Millä sanoilla kuvailisit koiriasi?
Jatsi on Pami-siskonsa tyyliin täynnä tulta ja tappuraa. Valmiina kuin partiopoika aina kun tapahtuu, ja näyttää menevän kolmeentoista suuntaan yhtä aikaa. Valtava vahti- ja suojeluvietti omaa laumaa kohtaan.
Maailma olisi varmasti paljon parempi paikka, jos Jatsin kaikki jutut ilmeineen saisi tulkittua ja suomennettua. Sillä on kommentti ihan kaikkeen.
Hippa on erilainen. Paljon rauhallisempi, mutta tietyissä tapauksissa äärimmäisen jääräpäinen. Kumma huumorintaju, jolla se koetteli omaani varsinkin pentu- ja nuoruusaikoina.
Jutustelun monipuolisuuden se korvaa volyymillä. Järkyttävän kovaäninen koira!

8. Pelkääkö koirasi jotain, jos niin mitä?
En enää muista Jatsin pelkoja. Sillä on jo sen verran elämänkokemusta, että pelkoja ei pahemmin ole ja aika on kullannut muistot.
Hippa pelkää kaupungin keskustaa ja varsinkin sillan ali kävelyä. Ympärillä jyrisevä liikenne aiheuttaa vapinaa jäsenissä, mutta syrjäkaduille siirtyminen palauttaa heti normiolotilan. Maalaisjuntti kaipaa ilmeisesti harjoitusta.

9. Mistä keksit koiriesi nimet?
Ihastuin Jatsin emän Unelman svengaavaan olemukseen. Ajattelin, ettei tytär voi jäädä sen huonommaksi ja oikeassa olin.
Joskus 90-luvulla eräässä lomituspaikassa oli Hippa-niminen lehmä ja olin aivan lääpälläni siihen olentoon. Se oli aluksi varautunut ja ujona käänsi päänsä pois, mutta antoi hoitaa hyvin. Kunnolla tutustuttua sai päätäkin silittää ja se vapautui näyttämään mahtavan huumorintajunsa.
Se oli jotenkin aussiemainen ja halusin jättää nimen elämään omassa aussiessa.

10. Kuinka monta koiraa on sopiva määrä?
Kaksi. Silloin voi ottaa yhden, kaksi tai vaikka kolmekin hoitoon eikä koiramäärä ole vielä mahdoton.

11. Koiriesi parhaat koirakaverit?
Hipan ylin ystävä on siskontyttö Viia. Se pari on kerta kaikkiaan kuin paita ja peppu.
Jatsilla ei nykyään ole semmoista perinteistä parasta kaveria. Naapurin cairnterrieri Topiin Jatsi suhtautuu mielenkiintoisesti. Lenkillä ollessamme Topi tulee aina aidalle moikkaamaan. Jatsi piippaa ja juttelee Topille niin, ettei sitä meinaa saada niistä tapaamisista pois.

Koska Miimin lisäksi Susanna on ainoa, joka on viime aikoina kommentoinut näitä höpinöitä, haastan hänet jatkamaan vastailua.

Paukkuarkuuden poiskoulutusta

Tuli tässä muuan päivänä mainos postin mukana ja päätin tilata maakunnan kakkoslehden pariksi kuukaudeksi. Välissä oli liite Joensuun joulunavajaisista, ja sitä tutkittiin koko perheen voimin. No, koiria ei kiinnostanut kuitenkaan.

On noilla muksuilla hoksottimet ojossa näköjään ihan jatkuvasti. Kysyivät siinä sivussa, että paljonko mahtanee tuon kokoinen mainos maksaa. Vastasin, etten tiedä kun en ole ilmoitusihmisiä. Puntaroitiin siinä, että ei varmaan sataset riitä, hyvä jos ykköstuhannetkaan.
"No ketkäs siellä Heilissä on ilmoitusihmisiä", kuului seuraava kysymys.
Luettelin kyseiset henkilöt ja nuoriso tyytyi siihen.

Ei voi tyhmä toimittaja (evp) tietää, koska ilmoitusten myyminen ja värkkäminen kasaan on ihan toiselta planeetalta olevaa hommaa kuin juttujen tekeminen.
Kesällä Heilissä ollessani sattui pari kertaa niin, että joku soitti ja halusi ostaa ilmoituksen. Hassuinta tässä oli se, että henkilöt soittivat avustajapuhelimeen, jonka numero ei ole julkisesti missään nähtävillä.
"Öö, pikku hetki, siirrän puhelun ilmoitusosastolle!" Ja sitten juostiin etsimään ihminen, joka osasi auttaa soittajaa hädässään.

Hm, menipä taas vaihteeksi sivuraiteelle.
Tänään oli ne joulunavajaiset, jonne mentiin poikien kanssa ihmettelemään. Minulla kiinnosti lähinnä ilotulitus. Siitä huolimatta, että se on edelleen joutavaa rahantuhlausta ja saastutusta, mutta kun se visuaalinen elämys on niin... vastustamaton.

Atte on meidän perheen paukkuarka ja kaikkia uusia tilanteita jännittävä. Lähdettiin reissuun osin siksi, että saisin edes vähän sammutettua kuuloherkkyyttä. Se on harmillinen ominaisuus, koska olisi kiva joskus käydä porukalla elokuvissa, mutta siihen Atte on tehnyt ehdottoman tenän.

Alun raketit eivät olleet kovin isoja, joten ei paniikkia ja väriloiston koreutumisen myötä ei pamauksetkaan enää niin vaivanneet. Kun kysyin, että mennäänkö katsomaan uudenvuoden raketitkin, oli vastaus varaukseton joo!

Ehkä me joskus edetään sinne leffaankin.

Metsä täynnä esineitä

Kirjava aussiejengi sai vahvistusta mustanpuhuvista rotikoista kun suunnattiin pitkästä aikaa metsätreeneihin. Miimin ja Reetan kanssa otettiin esineruutua ja Hirvolanvaaran kankaalla vierähti mukavasti parituntinen kun seitsemälle koiralle vuoronperään annettiin etsittäväksi kaikenkarvaista kamaa.

Mummokoirilla tai muuten vaan eläkeläisillä ei ole enää suorituspaineita ja muut ovat melko aloittelijoita, joten tallattiin vain kymmenisen metriä leveä kaistale.

Hipan ongelma on ollut se, että hakee yhden ja sitten päivittelee silmät pyöreinä kun palkkaa ei kuulu vaikka työ on tehty. Tai minun ongelmahan se on, kun en osaa kertoa sille että kaikki esineet on tuotava, olipa niitä miten monta tahansa.

Niin nytkin. Ensimmäisen esineen toi vauhdilla, mutta toinen haettiin jälleen kerran kilpajuoksulla kun muuten ei arvon neiti edennyt mihinkään. Tätähän me ollaan harrastettu ja päätin, että joskus siitä mukana juoksusta on päästävä eroon.

Onneksi on asiantuntijoita mukana. Hippa harkitsi asioita muiden koirien treenin ajan ja toisella kerralla Miimi vei takarajan tuntumaan peräti viisi esinettä. Eikun koira juoksemaan.

Välillä palkkasin tai jätin palkkaamatta, mutta sinne vaan uudestaan hakemaan. Miimi hihkui ja hyppi kuin mielenköyhä esineiden luona, että sai koiran lähtemään aina uudestaan. Hyvin toimi. Ideana oli ajaa Hipan kalloon se, että metsässä on röykkiöittäin ihania tavaroita haettavana. Luulisi sen jossain vaiheessa tuovan mukisematta kaksi tai kolme esinettä kun tottuu tuomaan kymmenen.

Pami on saanut uuden pitkävaikutteisen lääkityksen jumittuneeseen selkäänsä ja kylläpä oli ihana nähdä sen hyppivän! Vain yksi pilleri kuussa ja koira on aivan entisensä.

Lopuksi käytiin porukalla lenkillä ja vauhtia piisasi. Kolmevuotias Xandro ja puolivuotias Dix sulautuivat hyvin joukon jatkoksi. Xandro vähän liikaakin. Se ihastui juoksuaan lopettelevaan Viiaan siinä määrin, että pari piti erottaa toisistaan. Joku roti sentään.

Lenkin jälkeen piipahdettiin mökillä, jossa Jatsi intoutui murjomaan Hippaa nurmikkoon ja ajamaan takaa. Hippa kehräisi tyytyväisyydestä jos osaisi. No, doupattu koira kykenee. Olen antanut Jatsille kipupillerin muutamana iltana, joten normaali olotila on taattu. Ensi viikolla hommaan sille saman lääkityksen kuin Pamilla. Jos pitää valita, niin mieluummin otan iloisen koiran ilman että maksa poksahtaa hajalle.

Psykedeelistä meininkiä

Valvoin viime viikolla erään yön miettien ratkaisua muuan ongelmaan ja se löytyi. Päivänvalossa suoritettu käytännön testi vieläpä vahvisti asian.

Mikähän stressin purkautuminen lie tapahtunut, mutta kun viimein sain unen päästä kiinni, järjetön painajainen valtasi pääkoppani.

Olin poikien kanssa jossain kuppaisessa pikku kerrostalokämpässä ja yritettiin nukkua lattialla patjojen päällä. Huoneessa ei ollut muuta kuin vessanpönttö, joka innostui tulvimaan vähän väliä. Piti kaameaa kurlutusta ja kansi pomppi kun viemäri yritti oksentaa sisustaansa meidän majapaikkaan.

Pakenin parvekkeelle, josta avautui alue talon katolle. Siellä hyppi jostain tietokoneanimaatiosta karanneita jättikokoisia oravia, jotka terrorisoivat kaikkea ja kaikkia. En saanut rämää ovea kunnolla lukkoon, että pysyisivät siellä missä olivat ja voi kammotus sitä pelottavaa tunnelmaa.

Olen ennenkin paennut uniahdistusta lähtemällä lentäen pois tilanteesta ja niin tein nytkin. En olekaan lentänyt pitkään aikaan ja tämä kokemus oli sarjassaan huikea.

Ampaisin tähtitieteellistä vauhtia korkeuksiin. Jostain syystä pelotti, joten pidin silmiä kiinni ja vielä käsiä silmien edessä. Pakotin itseni avaamaan silmät ja ällistyin, kun sormien lomasta paistoi aurinko! Tätä ennen olen aina lentänyt vain yöllä.

Huitelin mereltä jonnekin mantereelle ja huomasin keltaisen taksin, jonka katossa luki "Coney Island". Mitä ihmettä?
Päätin tarkistaa sijaintini ja syöksyin kohti stratosfääriä. Jep, Jenkeissä oltiin. Oli mahtavaa nähdä armas Telluksemme sellaisena kuin se avaruuskuvissa on nähty.

Laskeuduin alemmas ja aloin nauttia matkustuksesta ja uusista maisemista. Seuraavaksi olin jossain aurinkoisella hiekkarannalla. Liitelin värikkäitten aurinkovarjojen keskellä jonkin aikaa.

Palasin jonnekin sisätiloihin, ehkä siihen ahdistavaan kämppään, ehkä jonnekin muualle. Leijuin ikkunan edessä ja työnsin käteni lasista läpi ihan vain siitä ilosta, että pystyin niin tekemään.

Lopulta laskeuduin ja palasin normiolotilaan.
Nuo reissut ovat niin mielettömiä, ettei sanat riitä kuvailemaan! Nousut ja laskut tuntuvat mahanpohjassa täysin todellisina ja homma oli hanskassa koko ajan niin että lensin sinne minne halusinkin. Onnea niille jotka osaavat kokea saman.

Kävin New Yorkissa 16-vuotiaana ja siitä lähtien olen haaveillut pääseväni sinne takaisin, varsinkin Manhattanille. Aika lähelle pääsin, kaiken hyvän lisäksi ilmaiseksi ja ajatuksen nopeudella.

Ei niin hyvää, ettei jotain huonoakin. Tätä kirjoittaessani aloin ladata Google Earthia, että voisin katsella samat maisemat virtuaalisesti uudestaan. Kesken kaiken kone sammutti itsensä ja yritti käynnistää uudestaan, mutta yritykseksi jäi. Systeemi kaatui railakkaasti kuin mummo jäätiköllä. Kutsuin hätiin Petrin ATK-avun ja hyvin pitkällisen rukkaamisen jälkeen sain työkaluni takaisin. Syy ei selvinnyt, mutta pääasia että homma pelittää ja kaikki tiedostot ovat tallessa.

Uutta intoa tottisteluun

Minähän en jännitä enkä stressaa mitään testejä tai kokeita etukäteen. Zeniläisen tyyni mieleni pitää koirankin rauhallisena kun ei suotta vouhota.
No toenperrään! Kylläpä vaan kaikesta huolimatta kummallisen raskas kivi putosi harteilta kun sekä BH että luonnetesti läpäistiin kaikella kunnialla.

Hyvä niin. Ensi kesänä koittaisi aika osallistua varsinaisiin pk-kokeisiin ja paljon on tehtävä vielä sillä saralla. Metsäosuudessa tökkii esineruutu ja janatyöskentely, mutta palataan niihin viimeistään keväällä. Jos tuo ensilumi sulaa pois, niin ehkä vielä tänä syksynä.

Tiistain toivotuissa eli tottiskentällä oli paljon porukkaa. Paras juttu oli kun Miimi ja Viia hyörivät ihan lähietäisyydellä.
Hipan loistava seuraaminen himmeni huomattavasti, kun se kuikuili parhaan kaverinsa suuntaan. Käytin hihnaa muistuttamaan mitä oltiin tekemässä ja pyysin Miimiä hihkumaan omalle koiralleen ihan rohkeasti ja ääntä säästelemättä.
Hyvin toimi. Ei kentälle olla ennenkään tultu leikkimään, joten Hippa palasi kuriin ja herran nuhteeseen tekemään töitä minulle.

Jäävissä liikkeissä istuminen ja maahanmeno ovat jo lähes idioottivarmoja, mutta seisominen kaikkea muuta. Kun en tunnu millään osaavan kertoa, että mitä haluan Hipan tekevän. Vähintään pieni käsiapu tarvitaan pysähtymiseen, vaikka se kyllä seisoo kuin tatti paikallaan kun saa siihen asettumaan.

Eilen illalla jauhettiin tätä vielä omalla pihalla lisää. Kaipa tarvittava määrä toistoja ei vaan vielä ole kasassa. Hippa on asettanut liikkeiden oppimiselle ihan omat kiintiöt.

Paikkamakuu meni oikein hyvin. Ihan tyystin selin en uskaltanut kääntyä, kun ei ollut varasilmiä vahtimassa koiraa ja megalomaaninen häiriö vieressä hillumasa.

Hyppy on myös varsinainen kompastuskivi koeuralla. Että voikin noin pomppivaisella koiralla on suunnattomia vaikeuksia ylittää metristä estettä käskystä ilman kiukkuilua. Annahan olla, kun kuljetaan muuten vaan esteen ohi, niin tämä hyväkäs leiskauttaa yli puolen metrin ilmavaralla ja nauraa vielä mennessään.

Henna ja narupallo esteen takana olivat hyvänä apuna. Jos Hippa kiersi esteen, narupallo meni piiloon. Jos se hyppäsi, narupallo putosi palkaksi. Hyvin loogista ja koirakin sen älysi.
Tarkoitus oli pelkästään opettaa, mitä "hyppy" tarkoittaa. Se kai tässä jarruttaa, että koira menee saalisvietillä vaikka puuhun, mutta itse käsky on hämärän peitossa.

Eilen aloitin aamun uuninlämmityksellä ja lumitöillä. Yöllä oli satanut kymmenkunta senttiä hyötyliikuntaa ja minähän innosta piukeana kaivoin kolan naftaliinista, vaikka säätiedotuksia seuraamalla olisi voinut arvata, että poishan se sulaa ennen kuin ehtii kissaa sanoa. Sama tilanne puolen vuoden päästä ei olisi saanut minua edes vilkaisemaan kolan suuntaan. Talvi yllättää joka vuosi.

Kotihommien jälkeen käytiin Miimin luona lenkillä ja tarkoitus oli tehdä esineruutua. Lopputulos oli se, että juututtiin nettiin tutkimaan ihan muita juttuja. Ehtiihän tuota lumettomanakin aikana.

Virallinen todiste mielen terveydestä

Hippa käväisi tänään Maaningalla Australianpaimenkoirat ry:n järjestämässä luonnetestissä Jorma Kerkän ja Reijo Hynysen sekä harjoittelija Jari Laineen arvioitavana.

Toimintakyky +1 kohtuullinen
Terävyys +1 pieni ilman jäljelle jäävää hyökkäyshalua
Puolustushalu +3 kohtuullinen, hillitty
Taisteluhalu +2 kohtuullinen
Hermorakenne +1 hieman rauhaton
Temperamentti +3 vilkas
Kovuus +1 hieman pehmeä
Luoksepäästävyys +3 hyväntahtoinen, luoksepäästävä, avoin
Laukauspelottomuus ++ laukauskokematon

Yhteensä 172 pojoa.

Ihan se minun koira oli. Luoksepäästävyydessä Hippa kyllä näytteli avoimempaa roolia kuin mitä kotioloissa esittää. Onneksi en laittanut päätäni vadille hieman pidättyväisen puolesta. Siinä tapauksessa en olisi tätä kirjoittamassa.

Kas tässä koko hoito:

Osa 1
Osa 2

Kiitos Miimille kameran lainasta ja videoitten nettiin lataamisesta, Hennalle seurasta ja kuvaamisesta sekä järjestäjille koko elämyksestä. Oli taas niin kiva nähdä ihmisiä, joita näkee välimatkoista ja omasta laiskuudesta johtuen liian harvoin.

Syksyisiä kuvia

Seis, kakara!

Jos on keppi, se on minun!

Juuri noin, hellitä vaan suosiolla irti.

No pitäköön nyt sitten tämän kerran... jälleen.

Ulkoilutin uutta kameraani ja havaitsin sen hyväksi. Tai käytettyhän se on, mutta minulle uusi. Entinen sai sen verran sadetta päälleen, että suivaantui ja vaihdoin kerralla parempaan.

Jos entisen sarjatuli sanoi räps - - räps - - räps kolmesti sekunnissa, niin tämä ihanuus tykittää optimiolosuhteissa räpsräpsräpsräps... peräti kahdeksan (8!) kuvan sekuntivauhdilla!

Se ominaisuus mahdollistaa näitten vangitsemisen huomattavasti tarkemmin:

Kummalliset ilveilythän ne tekee aussiesta niin... aussien.

Mitä, minikokoinen mammutti?! Ei vaan naapurin Neppa.

Lehti vetäisi kuuraparran pörhölleen.

Sieltä se talvi tulee. Viime aikojen kosteuden keskellä ei harmita yhtään. Ei kyllä harmita muutenkaan, olenhan talvi-ihminen.

BH Patchcoat Tabitha

Lauantaina Hippa pääsi viimein korkkaamaan pk-koeuransa.

Ilmoitin sen BH-kokeeseen loppujen lopuksi melko pienellä varoitusajalla. Muutama viikko sitten vasta aloitettiin treenaaminen uusien sääntöjen mukaan eli jäävissä liikkeissä ohjaaja pysähtyy käskemään koiran istumaan tai maahan. Kyllä se fiksuna otuksena ne oppi ja paikkamakuukin oli kaiken maailman häiriöiden läsnäollessa varmaa.

Meidän vuoro oli ihka ensimmäisenä ja parina oli beauceronuros. Hippa pääsi tekemään liikkeet ekana ja seuraaminen oli kerta kaikkiaan hämmästyttävää. Se skarppasi molemmat seuraamiset samalla intensiteetillä alusta loppuun.

Istumisessa se epäröi ja minun piikkiinhän se varmasti meni, koiraa en syytä pätkääkään. Istui ja nousi hetken päästä seisomaan, mutta pysyi kuitenkin aloillaan.

Maahanmeno ja luoksetulo olivat moitteettomat.

Mutta se paikkamakuu! Hyvä ihme sentään kun tuli mammaa ikävä heti alkumetreillä. En ehtinyt katsoa parin seuraamista pitkän suoran loppuun kun tuomari M. Koistinen huusi minua kytkemään koiran. Musta pilvi pääni päällä tein sen.
Tarvitseeko mainita, että kyllä se treeneissä tekee?

Mutta kappas peijoonia, läpi meni silti. Hippa teki muut liikkeet niin hyvin, että pilalle menneellä paikkamakuulla ei ollut ratkaisevaa merkitystä.
Mattikin kehui Hipan seuraamisen ja muiden liikkeiden valmistelevat osuudet erinomaisiksi, niissä ei ollut mitään huomautettavaa.

Kipin kapin kaupungille, kun muut koirakot olivat suorittaneet oman osuutensa.
Hippa ei hätkähtänyt lenkkeilijöitä, pyöräilijöitä eikä tienkysyjiä, mutta kaupan seinään jättäminen aiheutti itkukohtauksen. Minkä voi kun on niin ikäväinen pikkukoira.

Tuloksena oli silti BH nimen eteen ja tyytyväinen koira ja omistaja.

Naamakirja postilaatikossa

Ei, en ole vieläkään liittynyt takaisin facebookiin. Ei tarvitse. Jostain syystä viime aikoina aina kun varovasti raotan postilaatikon kantta, sieltä purskahtaa naamoja naamojen perään päin omaa pläsiäni.

Tästä täytyy vetää johtopäätös, että minulla on todella paljon ystäviä ja kavereita, joista suurinta osaa en tunne millään tavalla. Heidän halunsa kaveerata minun kanssani on täysin yksipuolista, mutta ei se tunnu heitä häiritsevän.

Aivan, taas sama tuskanpaikka kuin joka kerta missä tahansa kulkiessa V-sanan aikaan.
"Olen paras kaverisi, vaikka et sitä itse vielä tiedä."
Vaalit.

En minä tiedä, ketä pitäisi äänestää. Antoipa äänensä kelle tahansa, jotain tyhmää se kuitenkin tekee kun pääsee vallan kahvaan tai edes lähelle sitä. Lupaa yhtä ja toista, mutta mieli muuttuu kun porukan paine on takana ja aivopesu täydessä käynnissä.

Koko äänestystouhu pitäisi järjestää aivan toiselta kantilta eli poissulkemisen kautta. Annetaan ääni sille, jota ei missään nimessä halua kuntansa asioita sotkemaan. Vielä parempi olisi, jos ääniä olisi käytettävissä rajaton määrä. Sieltä vaan häntäpäästä laskien porukka valtuustosalin penkkejä kuluttamaan.

Asiaan saisi vähän ulottuvuutta ja kenties äänestysprosentti nousisi myös. Nykyisellä systeemillä moni antaa äänensä tyyliin ihan sama, kunhan jollekin. Tai jättää tyhjän lapun tai äänestämättä kokonaan.

Eihän tämä tietenkään mitään muuta lopputuloksen suhteen. Kansa puhuu oman mielipiteensä ja se on mikä on eli aina väärä, jos keneltä tahansa toiselta kysyy.

Itse vain herkuttelen ajatuksella, että jos käännettäisiin systeemi edellä mainitulla tavalla päälaelleen, ehdokkaat saisivat tietää todellisen tilanteen siitä, miten epäsuosittuja he oikeasti ovatkaan.

Hengissä ollaan, vaikka sitä ei mistään huomaa

Nyt kerta kaikkiaan herätys! Korvapuusti poskelle ja potku persuksille, jos ei muu auta. Päivätyökiireet ovat mennyttä aikamuotoa, joten bloggaamattomuudelle ei ole enää kovin isoja perusteita.

Kesä meni Heilissä kesätoimittajana. Tosin alkuperäinen heinäkuun pesti venyi elokuulle ja vielä senkin ohi. En valittanut. Työ oli mukavaa ja yhdellä kädellä jäivät laskettavaksi ne päivät, jolloin en oppinut jotain uutta.
Työkaverit olivat niin huippuyksilöitä, ettei parempia osaa edes minun mielikuvituksella toivoa. Ovathan he vieläkin, mutteivät valitettavasti enää työkavereita.
Kiirettä piti kuin yksikätisellä tapetoijalla, mutta nautin joka hetkestä.

Varsinkin kun sain tehdä juttuja omista mielenkiinnon kohteista. Siinä vaiheessa kun lehdet alkoivat kasvaa koirankarvaa, siirryin hevosiin. Väsäsin hevosurheilusta kaksi erilaista juttua, mutta ne eivät tuoneet ihmeemmin ilmoituksia eli rahaa lehdelle. Päätoimittaja tuumasi, että alkaa pikkuhiljaa piisata. Kaakit makkaraksi, jos ei tule hilloa tilille.

Kaikki kiva loppuu aikanaan, mutta jatkukoon kirjoittelu ja kuvaaminen harrastushommina Josepan ja Aussieuutisten muodossa.

Kulunut viikonloppu meni luonnetestissä puuhaillessa. Täytyy sanoa, että koko elämäni aikana minua ei ole kuvattu niin monella kameralla kuin tämän parin päivän aikana. Hilluin ratamestarina ja jostain syystä yleisöä oli harvinaisen paljon, joten väkisin siinä joutui sekä still- että videokuvaan.

Lauantaina Pärnältä kotiuduttua ampaisin koirien kanssa lenkille. Metsässä tulivat vastaan naapurin tytöt kahden venäjänvinttarin kanssa. Hipalla nyrjähti mielenlaatu jonnekin epäuskon ja toivottomuuden välimaastoon. Se ei tunnistnut niitä koiriksi ollenkaan ja haukkua paukutti sarjatulella eikä uskonut mitään kieltoja.
Onneksi tytöillä ei ollut kiire, joten jäin siihen juttelemaan siksi aikaa että rasistinen koirani rauhoittui. Puolisen tuntia vierähti oikein mukavasti.
Sivistyin samalla ratajuoksun suhteen. Se on sen sortin koiraharraste, josta en tiennyt oikeastaan mitään.

Toinen borzoista oli aika erikoinen. Se hieroi leuanalustaansa ja poskiaan emäntänsä päähän kuin kissa konsanaan. Tyttö kertoi, että se ei ole merkannut häntä enää aikoihin, mutta kun nyt on muita koiria läsnä, niin ilmeisesti tuli merkkaamisen tarve.
Enpä ole ikinä kuullut minkään koiran tekevän noin!

Hipan kanssa meillä on suht aktiivinen lokakuu. Kahden viikon kuluttua yritetään suorittaa BH-koe, jos saan ilmoitettua sen.
Kentällä ollaan käyty treenaamassa ja joitain pikku juttuja pitää vielä hioa, mutta viime hetken paniikkihan on tunnetusti paras motivaattori. Tuskin tässä ajassa enää pystyn ainakaan pilaamaan mitään. Toivottavasti.

Viikko BH:n jälkeen on luonnetesti Maaningalla, jota odotan tosi mielenkiinnolla. Eniten kiinnostaa puolustushalu ja terävyys, koska Jatsi on alusta lähtien huolehtinut sekä ihmislauman että Hipan itsensä puolustamisesta. Nouseeko Hippa ihmistä vastaan ollenkaan? Jää nähtäväksi.

Identiteettikriisi

Selvennyksen vuoksi täytyy aluksi palata lapsuuteen.

Olin ehkä 5-vuotias kun olimme menossa sukulaisiin joihinkin hienompiin juhliin. Se taas tarkoitti asianmukaista pukeutumista. Minä en siihen aikaan suostunut pitämään hametta ikinä enkä missään olosuhteissa. Ei. Käsittämätön vaatekappale ja aina tiellä, tekipä mitä tahansa. Varsinkin puissa kiipeilemistä haittasi ja helmat oli korvissa pyörällä kaahatessa.

Juhlien alla piti mennä vaatekauppaan ja äiti voitti taistelun. Jouduin pukemaan hameen ja - hyh - röyhelöpaidan! Voiko suurempaa kärsimystä enää olla olemassa?

Juhlissa koko suku oli liittoutunut minua vastaan.
"Voi kun tuo Hanna on niin nätti!"

Että minua hävetti. Ei muittenkaan poikien tarvinnut niin pukeutua!

Palataanpa nykyisyyteen. Kävin perjantaina kaverini Antin kanssa teatterissa. Pienellä näyttämöllä meni Olli-Kalle Heimon monologi Luolamies, jossa hän analysoi miehiä ja naisia. Ovatko miehet perseestä, kuten naiset väittävät? Eivät, he ovat vain erilaisia ja heillä on asioihin eri näkemys.

Peilasin tuota analyysiä itseeni ja tulin siihen tulokseen, että olen suunnilleen 90-prosenttisesti mies.

En tunne oloani vaivautuneeksi, vaikka en puhu koko ajan ollessani parhaan ystäväni kanssa. Kuka tahansa mies voi kaverinsa kanssa olla hiljaa puoli päivää esimerkiksi telkkarin ääressä. Kunhan on jotain tekemistä.

Tykkään ropeltaa varastossa ja porata. En tarkoita vollottamista, vaan sitä äijätyökalua jolla voi tehdä reikiä tai ruuvata ruuveja.
Myös talon sisällä minulla on reviiri, johon kellään muulla ei ole menemistä kuin äärimmäisessä hädässä. Se on komero, jossa on laatikosto täynnä kaikenlaista pikku roipetta. Ruuveja, muttereita, työkaluja ja jotain joista en edes tiedä mitä ne ovat, mutta niitä voi joskus tarvita. Varjelkoon sitä joka sen epäjärjestyksen sotkee, koska sittenhän sieltä ei löydä sitä mitä ei edes tiedä etsivänsä.

En harrasta sisustamista. Miten niin kesällä pitäisi olla eri verhot kuin talvella? Nuo samat kappaverhot ovat olleet samoilla sijoillaan viimeiset viisitoista vuotta. Tai enemmän.

En käy kaupoissa kuvittelemassa, että "tuo tapetti/päiväpeitto/astiasto/matto näyttäisi meillä hyvältä". Kuvitelmien toteuttaminen vaatii rahaa, jota ei ole, joten antaa olla.
Ostin muutama vuosi sitten sohvan, mutta vain siksi kun entinen oli jo niin linttaan istuttu, että runko tökki pyllyä.
No hyvä on, myönnetään että ostan vaatteita, vaikka entinen paita vielä pysyy päällä ja alushousuissa on kuminauha vetreänä.

Yöaikaan haluan nukkua. Halimisille ja muille pimeydentöille on oma aikansa, mutta joku raja silläkin. Hus omalle puolellesi siitä. Zzzz...

Vaatteita lojuu pitkin ja poikin lattioita. Onneksi tämänhetkiset kämppikseni ovat oikeita miehiä, pieniä tosin, mutta heitä ei häiritse lojuvat vaatteet. Harrastavat samaa nimittäin itsekin.

Komero, varasto ja autotalli ovat sisäisen mieheni reviiriä, mutta vessassa asuu onneksi nainen. Vaikka pullojen ja pakkelien määrä ei ole järjetön, se pitää minut jotakuinkin järjissäni edes ulkonäön suhteen.

Enimmän aikaa en ymmärrä itseäni ollenkaan, joten miten voisin vaatia muita ymmärtämään minua sitäkään vähää.

Juontaako kaikki juurensa lapsuuden traumoista? Sain ensimmäiset tyttökaverini vasta koulussa, joten jouduin opettelemaan barbeilla leikkimistä. Ihan ookoo, mutta jostain syystä muistissa on päällimmäisenä naapurin kakaroitten vakoilut, metsäpolkujen rallaaminen pyörillä ja piereskelykilpailut poikien kanssa.

Luolamies sai nauramaan naaman kipeäksi kun se samalla antoi ajattelun aihetta ja vei lähemmäs ratkaisua, siihen miten miehet ja naiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin ja tulla toimeen keskenään.

Mikä se ratkaisu oli? En kerro, menkää katsomaan. Kulttuuripläjäys, jota lämpimästi suosittelen.

Että se keksii!

Muistaakseni viime kesänä mainitsin Hipan ongelmasta keppi-ilmaisun suhteen. Se jäljelle nukkumaan käyminen oli jotain uskomatonta ja ajattelin, että josko se olisi näyttänyt viimeisen temppunsa. No ei. Vielä oli yksi ässä hihassa tai korvan takana.

Viime torstaina Lea teki Hipalle erinomaisen jäljen. Eka keppi jäi jostain syystä, mutta mitäpä pienistä kun seuraavat ilmaisut olivat idioottivarmoja - liiankin.

Hippa kävi maahan tosi ripeästi ja minä kömmin perässä keppiä poimimaan. Huonompi juttu oli se, että keppiä ei ollut. Nostin koiran ylös ja etsimällä etsin kun se on joskus käynyt kepin päälle makaamaan, mutta kun ei niin ei. Sanoin, että alahan etsiä keppiä. Ensin varsinainen työ ja siitä palkka.

Koira jatkoi jäljestystä kolme metriä ja painui maahan. Siellähän se keppi oli! Höppänä paiskautui maahan heti kepin vainuttuaan ja kokeili, että jos mamma vaikka menisi helppoon ja antaisi makkaraa.

Seuraavalla kepillä sama homma, mutta sitten jo rattaat raksuttivat, että taitaa jäädä makkarat saamatta jos keppi ei ilmaannu perässähiihtäjän käteeen. Loput kepit se noukki suuhun ja laskeutui samalla maahan.

On se vaan liukasjärkinen koira. Paljon asiaa ehti oppia puolen kilometrin matkalla. Jännityksellä jään odottamaan seuraavaa jäljestystä.

Tatteihin kompastelemassa

Mietiskelin aamusella, että mitähän tänään muuta tekisi kuin mustikkapiirakkaa. Vastaus tuli tekstarin muotoisena, kun Miimi kyseli jälki- ja lenkkiseuraksi. Valamis kun lukkari sottaan!

Paineltiin Hirvolanvaaran kumpareiseen metsään. Tallattiin toistemme koirille jäljet ja lähdettiin lenkille. Siinä sai samalla keräillä sieniä ja kertoilla pitkän ajan kuulumiset, Miimi Armenian reissulta ja minä omista työ- ja vapaa-ajan puuhistani.

Hippa sai ajaa suunnilleen alokasluokan pituisen jäljen, pari kulmaa ja jana noin kymmenen metriä.
Janalle se lähti vaihdilla, mutta samalla vauhdilla säntäsi jäljen yli enkä tiedä minne asti olisi painellut ilman jarruttamista. Eka kulma meni upeasti! Käännös oli suorastaan sotilaallinen.

Kepit ilmaisi neljänteen asti ilman mitään ongelmia. Idioottivarmaa työskentelyä.
Mutta sitten katosi jälki. Hippa on tullut äitiinsä siinä kuin Jatsi omaansa. Se pyöri aikansa ihmeissään ja sitten jäi viereeni tuumaamaan, että se jälki meni jonnekin. Hävis!

Miimi tuli avuksi, koska muisti suunnilleen missä jälki meni ja etsittiin se uudestaan. Löytyi, ja löytyi viides ja kuudes keppikin! Mahtava likka! Kotiläksyksi kulma- ja janaharjoituksia.
Hippa haahuilee edelleen siksakkia ja on tosi vaikeasti luettava koira, joten jälkikaavion muodostaminen omassa päässä on vaikeaa kun koko ajan pitää keskittyä koiraan. Ehkä se tästä. Lohtuna on kuitenkin se, että kepit se etsii tehokkasti ja jää kaikessa rauhassa odottamaan minua kepille.

Jatsi sai tehdä kiemuraisen jäljen ja sen verran jossain vaiheessa meni hakoteille, että yksi keppi jäi metsään. Jatsin paras puoli on sitkeys, millä se etsii kadonneen jäljen ilman kyselemistä. Ja löytää myös.

Lopuksi kahvia ja mustikkapiirakkaa. Minäkin otin kahvia kun teki niin mieli, mutta sen mieliteon seuraukset oli samat kuin silloin kolme vuotta sitten kun viimeksi moista piristettä hörppäsin. Vai onko siitä jo neljä vuotta? Ihan sama, mutta kyllä tuli ihmispolo kipeäksi.

Meni jo!

Monta kertaa ja vauhdilla menikin. Nimittäin lampaat.
Itseni sen sijaan nolasin vain kaksi kertaa. Vajaan kymmenen minuutin ajan lauantaina ja suunnilleen saman verran sunnuntaina.

Olimme koko orkesteri viikonlopun Kiteellä, jossa Pian tilalla oli ASCA:n paimennuskisat. Yllytyshulluna olin ilmoittanut Hipan sinne jo ajat sitten. Tarkoitus oli treenata kesän mittaan, mutta ei mennyt ihan piirustusten mukaan. Kaksi kuukautta vilahti ilman näköhavaintoa mistään lampaantapaisestakaan, joten herran haltuun vaan ja areenalle.

Hippa oli loistava. Tulos jäi puuttumaan kummankin päivän suorituksista, mutta pisteitä typykkä silti sai hienosta työskentelystä ja lauman hallinnasta.
Ja mitä minuun ja kepin hallintaan tulee... huohh. Verkonpainona tulen varmasti olemaan tosi pätevä.

Ehkä opettelen ohjaamaan, ehkä en. Sinne asti näkemiin ja kuulemiin.

Turha potkia tutkainta vastaan

Blogi jää nyt kesälomalle. Koska ainakin tämän kuukauden ajan naputan konetta työn puolesta pitkin päivää, tekstintuottokykyni kokee pahan inflaation iltaan mennessä.

Palaan asiaan jos
a) tapahtuu jotain järisyttävää
b) on pakko avautua aiheesta tai aiheetta
c) jostain muusta syystä

Hyvää kesää kaikille tasapuolisesti!

Pääosissa Patchcoatit

Miimin järkkäämä Patchcoat-leiri Kaavilla 27.6. - 1.7. keräsi huikean määrän kasvatteja ja niiden omistajia yhteen. Mukana oli myös muuta aussieporukkaa, mikä oli mahtava juttu. Virallinen yhdistyksen leiri peruttiin vähäisen osanottajamäärän takia, mutta tämä miitinki ei siitä juuri häviölle jäänyt.

Kouluttajina olivat Juntot, Samppa haussa ja Tytti tokossa ja tottiksessa. Me kun ei hakua treenata niin joutilaat hetket suunnattiin jälkimetsään.

Saavuin tyttöjen kanssa paikalle keskiviikkona ja majoituin päärakennuksen huoneeseen. Mirkalta tuli viesti, että tulisi vasta aamulla. Lähdin iltapalalle ja jätin koirat kämppään teroittaen niiden mieliin, että siellä on sitten pysyttävä kiltisti, ulospäin avautuvasta ovesta huolimatta.

Ehdin sentään istahtaa pöytään ruokineni, että ei ne ihan heti livistäneet. Saattoi jopa kolme minuuttia kulua ennen kun ovelta kuului hurjistunutta huutoa ja ovenraavintaa.

Iltapalan jälkeen oli tutustumiskierros, saunaa, siideriä ja iltanuotiota eli perussettiä, sitä jota osasi odottaa ja luottaa että näin se homma etenee.

Nyt täytyy tunnustaa, että en kuolemaksenikaan muista mitä treenasin minäkin päivänä ja kummanko koiran kanssa. Kenttätreeniä oli ohjelmassa molemmilla, mutta etunenässä jäi mieleen Hipan paikkamakuu ryhmässä. Se oli hieno suoritus. Hippa pysyi hyvin paikallaan, vaikka ryhmässä oli tosi monta koiraa ja monenlaista häiriötä.

"Hei, täällä on irtokoira!" huusi joku eikä tarvinnut katsoa, mikä otus sieltä hiippaili muina naisina kentälle.
Jatsilla tuli mitta täyteen kämpässä ja korvat ristissä niskassa se maleksi minun luokse. Menin Hipan viereen, käskin sen perusasentoon ja sitten lähdettiin viemään Jatsi autoon kun ei kerta huoneessa passannut olla.

Esineitä kävin treenaamassa ihan keskenäni ja molemmat koirat olivat ihan liekeissä. Hippakin etsi ja toi hyvin kaksi esinettä. Vein ne erikseen kun toiselle esineelle lähtö on vielä epävarmaa.

Illalla oli Sannin ja kumppanien triathlon-kisa. Joukkueessa oli neljä koiraa ja minun joukkueen muut jäsenet olivat Riitta ja Vietti sekä Jorma ja Axi. Joukkueelle piti ensin keksiä nimi. Iltapalalta tullessamme Riitta antoi tehtävän minulle, mutta ehdotukseni "Jorman enkelit" sai Riitan pillastumaan niin, etten ehtinyt laskea rappusia kun säntäsin miettimään uudemman kerran.

Kisassa oli kolme osuutta: jälki, näyttely ja suojelu.

Jäljestyksessä piti kulkea reitti, jolla oli neljä kasaa leluja ja joka kasasta piti koiran poimia yksi lelu. Riitti, että lelu kävi sen suussa ja sitten lelun sai laittaa kassiin. Jatsi oli innoissaan ja tosi pätevänä tässä hommassa. Vähempikin tappaminen tosin olisi riittänyt kun aikaa meni hukkaan. Hippakin suoriutui hyvin keräilystä.

Seuraavaksi oli näyttely, jossa tuomaroinnin hoiti azerbaidzanilainen Jorgos Mikälieomituinensukunimi ja oli aika rento tyyppi. Koira piti asettaa näyttelyseisontaan ja ottaa sitten pöydältä arvostelulomake. Miimi näittää blogissaan, että Jorgos tuomaroi summamutikassa, mutta rohkenen olla toista mieltä. Koskaan en ole vienyt koiriani näin pätevän tuomarin arvosteltavaksi.

Jatsin arvostelu meni näin:
Mulkosilmäinen ja muutenkin vastenmielinen. Ei muistuta lainkaan berninpaimenkoiraa. Mene telttaan häpeämään! HYL

Menin telttaan häpeämään, mutta matkalla mulkosilmäinen ja vastenmielinen ehti napata jälkikokeen leluja tapettavaksi ja taas meni aikaa hukkaan.

Vietin ja Axin jälkeen oli Hippa, jonka arvostelussa sanottiin:
Aivan liian tyypillinen ilme. Saisi muistuttaa enemmän berninpaimenkoiraa. Mene telttaan ruokkimaan koirasi! EH

Näistä päätellen voisi luulla, että oltiin eksytty bernileirille.

Kisa jatkui suojeluosuudella, jossa piti kiertää piilot (kolme koivupölliä) ja ilmaista maalimies haukkumalla, puremalla hihaa (leluja) tai tuijottamalla intensiivisesti.
Jatsi kiersi piilot hienosti ja ilmaisi haukulla. Hippakin kiersi hyvin ja maalimiehen luona nappasi koko "hihan" mukaansa. Se piti palauttaa ja jälleen meni aikaa hukkaan.

Lystiä piisasi ja se oli pääasia.

Jatsin kanssa otettiin ruutua, luoksetulon pysäytystä, metallinoutoa, tunnareita ja niin edelleen kaikkea mahdollista mitä se ei vielä osaa. Eikä ole lähimainkaan vielä valmis korkkaamaan voivoi-luokkaa. Saa nähdä, edistytäänkö me sinne ollenkaan.

Hippa treenasi paikallaan seisomista nenän edessä olevan namin avulla. Tuota pitää jatkaa kotona ihan ehdottomasti. Tytillä on takataskussa monenlaista kikkaa ja osaa perustella asiat hyvin. Muiden treenien seuraaminen opettaa paljon ja jos olisi fiksu, tekisi muistiinpanoja niin jäisi enemmän kotiinviemisiä.

Perjantain iltaohjelmana oli lyhykäinen rallytokokurssi ja kisa sen jälkeen. Oli tosi mielenkiintoinen laji. Siinä olisi saanut kehua koiraa sen minkä ehti, mutta ei minun keskittymiskyky riittänyt moiseen kun tehtäväkylttien lukeminen vei kaiken huomion. Jatsin kanssa sijoitutiin toiseksi, joten ollaan me aika päteviä.

Illalla oli Miimin aloitteesta toinen esittäytyminen, tällä kertaa ammateista. Kovin monipuolista porukkaa on kun ensimmäistä kertaa tuli kuultua, mitä kukakin tekee.

Juttu jatkui sekalaiseen suuntaan ja jotenkin arvasin, mihin suuntaan. Annella oli tarpeeksi kanttia kysyä, että olisinko halunnut kertoa tarkemmin viime kesäisestä konjakinjuonnista ja sen lieveilmiöistä. En halunnut enkä oikeastaan voinutkaan. Se en ollut minä, vaan alkoholisoitunut sivupersoonani.

Lauantaina käytiin Mirkan kanssa kylällä ja kohdattiin kaupassa ehkä tähänastisen elämämme järkyttävin näky. Menin pullonpalautuskoneelle ja siellä oli joku paikallinen alan mies pyllistelemässä, paino sanalla pyllistely. Voi herranjeekeli sentään! Tyypin housunkaulus oli pakaroitten alapuolella eikä edes alkkareita ollut näkösuojana. Mirka karkasi kaupan puolelle, mutta minun oli pakko suunnistaa palautuskoneelle kun en nuukana viitsinyt heittää tölkkejä sinne ja sanoa, että pitäkää hyvänänne.
Aivot siinä näyssä nyrjähti, joten varmuuden suoksi suljin vasemman silmäni. Oikea oli jo sokeutunut.

Iltapäivällä Mirkan kanssa kysyttiin Jormalta, että olisiko tämä halunnut lähteä viehättävässä seurassa jälkimetsään. Ilmeisesti oikealla tavalla aseteltu kysymys auttoi, mutta ei tarvinnut sen enempää houkutella.

Minä tallasin Axille lyhyenpuoleisen jäljen ja Jorma teki sekä Hipalle että Tessulle jäljet.

Hipan ongelmana on älytön haahuilu, joten kokeiltiin muutamia nameja jäljellä. Jäljet saivat vanheta reilun aikaa, taisivat olla liki kolme tuntia.

Hippa meni janan suht näppärästi, mutta frolicit jäljellä aiheuttivat sen, että kepit unohtuivat. Pari välikeppiä jäi kun ahmatti kaskittyi syömiseen. Ei toiminut se systeemi.

Jorma suositteli ajamaan lyhyemmällä liinalla ja merkkaamaan jäljen tosi tarkkaan, jos haluaa siksakkaamista vähentää. Hänen mukaansa se ei ole ollenkaan huono asia, koska on ihan sama miten koira jäljestää kun vaan pusuu jäljellä ja ilmaisee kepit. Toinen suositus oli vaihtaa ilmaisutapa maahanmenoon. Siinä saa koira olla hetken aloillaan rauhoittumassa eikä sotke jälkeä eestaas ramppaamalla. Se on myös helpompi lähettää jatkamaan kun on valmiiksi kuono menosuuntaan.

Tätä kokeiltiin Mirkan kanssa sunnuntaiaamuna meidän omissa tokotreeneissä talon takana.
Laitoin maahan lihapullan ja rasian sen päälle kumolleen. Mirka piti keppiä rasian päällä ja sitten odotettiin, että Hippa tarjoaa maahanmenoa. Kun kyynärpäät oli maassa, rasia pois ja sai palkan. Tosi äkkiä hoksasi, mistä oli kyse.

Oli ihan mahtava leiri ja kiva nähdä kaikki ihanat ihmiset, joita ei normaalisti näe.
Ensi kesää odotellessa kiitos Miimille tästä!

Pikakatsaus viime treeneistä

Erästä tunnettua aussieihmistä siteeratakseni täytyy todeta, että on se kyllä p***le kumma kun tätäkään bloginkuvatusta ei kukaan päivitä!

Eikä aktiivisuus ainakaan ole lisääntymään päin. Menen heinäkuuksi Heiliin kesätoimittajaksi ja huomenna aloitan pienen ennakko-opiskelun toimitusjärjestelmän suhteen. Toivottavasti löytyy tilaa jatkaa harjoittelua vielä tiistainakin, koska minulta odotetaan asioita, joita en hallitse kovinkaan hyvin. Suoraan sanottuna en juuri ollenkaan.

Positiivisesti ajateltuna, pitäähän elämässä olla haasteita. Jos haluaisin työn, jonka osaisin heti ekan päivän aamukahvitaukoon mennessä, menisin taittelemaan pizzalaatikoita. Mutta kun en halua.

Keskiviikkona alkaa Miimin järkkäämä leiri Kaavilla ja sen jälkeen tositoimet toimituksessa.

Asiaan. Jäljellä menee tosi hyvin. Hippa on tehnyt eri mittaisia janoja, maksimissaan noin kymmenen metriä ja edennyt toistaiseksi suht suoraan. Kummallinen tyyppi, kun oppii asioita ihan noin vaan pahemmin opettamatta.

Viimeinen jälki ennen juhannusta käytiin naapurin pellolla, josta oli samana pävänä tehty rehut. Hippa piti omat kotkotuksena ja päätti meidän molempien puolesta, että ei tämmöisellä alustalla tarvitse tehdä mitään.
Säästin aikaa ja käskin sen noukkia ekan ja tokan kepit, jotka olivat lyhyellä ruoholla hyvin nähtävissä. Loppu jälki meni kakistelematta, mutta kaksi keppiä jäi peltoon. Tallauksen aikaan myötäinen tuuli kääntyi sivutuuleksi ja Hippa kulki vähän jäljen vierellä.

Metsässä sen sijaan ei ole tarvinnut taistella ilmaisun kanssa enää aikoihin. Tarkkuutta voisi opiskella ja se onnistuu Lean vinkin mukaan ojan pohjaa pitkin ajamalla. Siihen tarkoitukseen lähimetsän juoksuhaudat ovat myös omiaan.

Jatsi meni kuin juna tuttuun tyyliinsä, mutta kaksi viimeistä oli pahoja. Kun eivät löytyneet niin ei. Jäljellä oli terävä kulma ja se pyöritytti pikku pallohäntää melko tavalla. Ehkä me ei vielä näillä näytöillä mennä erikoisjäljelle kisaamaan.

Tottiskentällä otettiin Hipan kanssa paikkamakuuta, joka onnistui hyvin jopa häirittynä. Ensimmäisen kerran liian lähelle nakattu pallo pätkäisi koiran keskittymiskyvyn, mutta jatko meni hyvin.

Jatsin kanssa viimeiset ties kuinka monta vuotta jauhetut kaukkarit alkaa tuottaa ohjaajalle iloista mieltä. Seiso-maahan -liike on haastava, mutta nyt se ollaan tehty jo noin kuuden metrin etäisyydeltä. Välillä muistutus liikeradasta ihan läheltä ja taas menee hyvin.

Luoksetulossakaan se ei ihmemmin himmaa vauhtia, vaikka ollaan otettu pysäytyksiä. Niitä teen edelleen muussa yhteydessä, ettei alkaisi hidastella. Maahan meno on hidas enkä tiedä miten sen tuon kanssa saisi nopeaksi. Katsotaan, jos Tytillä olisi ensi viikon leirillä siihen joku konsti.

Ruutua olen vahvistanut kosketusalustan avulla ja siitä se palautuu mieleen.

Jatsin kanssa on aina niin ihanaa treenata kun intoa piisaa, mutta iän myötä on pikkuisen rauhoittunut ja alkanut kuunnella paremmin.
Ehkä me joskus vielä kehään mennään. Toivottavasti.

Juhannus oltiin Kerimäellä eräällä mökillä. Koirilla taisi olla rankempaa kuin minulla, koska makaavat nyt kuin allakantekijät puolitajuttomina. Jatsi varsinkin toivotti itsensä tervetulleksi lempipaikalleen sohvalle eikä ole siitä muutamaan tuntiin sijaansa siirtänyt.

Tupsutöpö-Jatsi

Ennen:


Jälkeen:


Siinäpä ne tärkeimmät. Jatsi pääsi eilen enimmistä karvoistaan ja on vielä toistaiseksi vähän vaivautunut. Ihmekös tuo kun alasti joutuu pataroimaan, reppana. En tykkäisi itsekään. Mutta mitäs ei suostu luopumaan pöyheästä turkistaan suosiolla, joten kevennettiin oloa kertaheitolla. Kunhan ne heinäkuun helteet alkaa, niin kiva on kesäkuosissa köpötellä.

Tänään käytin Jatsia hierojalla, että on kuningatarta nyt hoidettu päältä ja sisältä. Omista hieronnoista on ollut selkeää hyötyä kun ei se ollut läheskään niin kipeä kuin ennen selän kuvausta, josta on jo aikaa. Helillä on hieno laserlaite, jolla saa syvempiä jumeja rentoutettua. Se aiheutti aluksi vähän silmienpyörittelyä ja murmetusta, mutta lopussa kiitos seisoi ja tytteli olisi jäänyt nukkumaan niille sijoilleen.

Pami-sisko oli ennen meitä hierottavana ja puolilta päivin Miimi tuli koirineen meille. Lenkin jälkeen käytiin metsäpolulla totuttamassa Hippaa paukkuihin. Sille ei ole ammuttu vielä ollenkaan ja Miimi ohjeisti hyvin, mitä minun pitää tehdä.
Otin koiran perusasentoon ja siitä vaan liipasinsormi herkäksi. Ei noussut edes seisomaan, joten se siitä. Kaksi paukkua ja kaksi pussia kissanmuonaa palkaksi hyvästä käytöksestä. Fiksu koira! Jatketaan leirillä harjoituksia, ettei ainakaan takapakkia heti tule.

Tottisseminaari eli harrastajanäyttelijöiden eläytymiskoulutusta

Jos lahjattomat treenaa niin täysin tumpelot joutuu käymään koulutuksessa osatakseen ylipäätään treenata.
Miimi oli varannut paikan itselleen Josepan järkkäämälle Elina Niemen tottisviikonlopulle, mutta kiireen vuoksi perui ja lahjoitti paikan minulle. Kiitos siitä! Aina näistä jotain hyötyä irtoaa ja niin kävi nytkin.

Hippa on hiomaton timantti ja monen liikkeen osalta keskeneräinen, mutta niissä meillä ei isompia ongelmia ole. Suurin syy timantin toistaiseksi raa'alla kädellä suoritettuun hiontaan on oma laiskuuteni.

Se ongelma on osaamattomuuteni Hipan motivointiin ja koiran vireen lasku kesken toiminnan. Kontakti pysyy kun pallo tai patukka on kainalossa, mutta jos ei ole niin silloin voi tehdä mitä huvittaa ja tähän menin hakemaan opastusta.

Elina neuvoi tekemään kehuista koiralle merkityksellisiä. Tarkoittaa sitä, että pätkän seuraamisen jälkeen koiraa kehutaan ylenpalttisesti, niin että se todellakin tietää tehneensä hyvin. Mikäli koira suhtautuu kehuihin välinpitämättömästi, eläytymistä pitää elävöittää.
"Jiihaa, mahtava koira, oletpa taitava!!"
Pähkinänsärkijä-baletin siivittämää hihkuntaa niin että kenttä pölyää ja kuuluu Ylämyllyn Shellille asti. Vasta sitten otetaan patukka takataskusta ja aletaan leikkiä.
Ihme juttu, mutta se toimi!

Hippa ottaa kehut vastaan hyvin ja innostuu niistä, mutta minun piti malttaa riekkua ensin kunnolla ennen kuin aloin palkata leikillä. Idea on siinä, että tällöin koiran ei tarvitse kytätä patukkaa, vaan se voi täysillä keskittyä katsekontaktiin. Tai jotain siihen suuntaan, vaikea selittää näyttämättä.
Tästä tekniikasta on etua myös kisoissa, jossa koiraa ei voi palkata kesken tottiksen muulla kuin kehumalla.

Siinäpä ne tärkeimmät olikin. Kiitokset Elinalle, tästä me jatketaan harjoituksia!

Pikku paimenesta täysi työkoira

Tämä tylsien jorinoitten blogi alkaa muuttua paimennusblogiksi. Johan tässä on kohta neljä vuotta sekalaista settiä tarjoiltu, joten ei haittaa vaikka jonkunlainen punainen lanka löytyisikin.

Kun Hippa toimi pyöröaidassa junan vessan lailla, siirryimme jo viime viikolla isompaan aitaan haasteita hakemaan.

Kokeiltiin lampaiden hakua häkistä, jossa turvasin Hippaa lampailta ja lampaita koiralta. Kaikki kävi yhteisymmärryksessä kuten Sinikka asian selitti: Kun koira on vielä epävarma, ohjaaja kulkee koiran ja lampaiden välissä. Tämä siksi, että ohjaaja voi huolehtia etteivät lampaat käy koiran päälle ja samalla rauhoittaa koiraa, ettei sen tarvitse ärähtää lampaille. Molemminpuolisen luottamuksen toimiessa homma hoituu rauhassa, kummankaan osapuolen stressaantumatta.

Lampaat olivat melko hitaita ja paimennus onnistui jälleen järjettömän hyvin. Nyt Hippa on löytänyt ilon tehdä työtä minulle. Ei tästä oikein osaa tämän enempää kertoa. Alkoi varsinainen koetta varten treenaaminen ja se siitä.

Pojat ja Jatsi olivat mukana, joten Hippa-ressulla riitti hommia kun piti huolehtia lampaiden lisäksi omasta laumasta. Silti se keskittyi työhön kun sen aika oli.

Tänään oli ensimmäiseksi taas häkistä haku. Pidin Hippaa varmuuden vuoksi pannasta kiinni, koska lampaat olivat erittäin liukkaita. Se pysyi maassa hyvin veräjän avaamisen ajan ja ajoi lampaat aitaan rauhallisesti. Sinikka huuteli sivusta, että siinähän sulla on jo melkein ehta työkoira.
Tämä satsi oli melko helppoja ja paimennuksessa oli hymy naamassa sekä koiralla että ohjaajalla. Olimme nimittäin Hipan kanssa kaksistaan hommissa ja hyvin meni.

Toisen erän lampaat olivat ihan sekopäitä ilman minkäänlaista vetoa ihmiseen, mennä rymistivät päät viidensinä jalkoina siksakkia pitkin aitausta. Hippa teki töitä enemmän itselleen kuin minulle. Ajoi lampaita miten sattui, mutta se oli pelkästään minun moka. Aina olin väärässä paikassa tai ohjasin - tahattomasti mutta kuitenkin - viisaan paimenen ihan päin prinkkalaa. Hippa toivotti minut pitsinnypläyksen pariin.
Maltahan, kyllä tässä vielä opitaan. Eräällä tämä homma on verissä, mutta eräällä toisella ei, joten saanen pyytää pientä ymmärrystä.

Eipä tarvitse enää vetää koiraa lampaiden ääreen! Hippa odottaa nätisti, mutta menee naama hyvän tuulen virneessä töihin kun sen vuoro koittaa.

Aina vaan jaksaa huvittaa sen huolehtiminen pojista. Nämä menivät sisälle ja ovi näkyy hyvin paimennusalueelle. Hippa katsoi kauhuissan, miten talo nielaisi hänen lapsensa.

Kotona Kimmo kertoi tehneensä Jatsin kanssa agilityä. Mainio pikkumies! Jatsi oli totellut Kimmoa tosi hyvin eikä yrittänytkään karata minun luokse. Ensi kerralla pitää ottaa nameja mukaan.

No mutta sehän tekee!

Ja nauttii siitä!

Viikko on vierähtänyt ja tämänkertaisen paimennuksen kertomiseen ei tarvitse rivejä tuhlata. Se oli täydellistä! Niin täydellistä kuin se tässä vaiheessa voi olla.

Vähän ennen Riistakosken tienhaaraa takakontista alkoi kuulua viserrystä. Se on sitä Hipan omaa tuskalla pidäteltyä metelöintiä "Tämäonsepaikkatiiänminneollaanmenossajamitätekemäänvoitkoajaavähänlujempaa!!!" Kuski oli saman tien hangon keksinä; nyt tulee menemään hyvin.

Ja meni. Pyöröaidassa oltiin illan molemmat treenit eikä minun tarvinnut tehdä yhtään mitään. Kävelin vain ristiin rastiin ja nautiskelin. Ei tarvinnut katsoakaan koiraan päin, se hoiti homman ja poimi siinä sivussa karkulaiset samaan nippuun. Upeaa, mahtavaa!

Pojat olivat mukana ja odotteluaikoina Hippa hätääntyi kun oma lauma oli hajallaan, mutta ne fiilikset hävisivät heti kun se pääsi toteuttamaan itseään lampaitten kanssa. Hilipati Hippan, te olette loistava!

Paimennuskausikin avattiin

Keskiviikkona alkoi meidän viiden kerran paimennuskurssi Kuttukuussa, jonne ajeltiin Miimin kanssa porukkakyydillä.

Sakissa oli monenlaista koiraa, joista suurin osa aloittelevia. Lampaat olivat vielä talviterässä ja tarvitsivat aloitukseen rauhallisen koiran, joten Hippa pääsi ekaksi hommiin.

Hippakin oli talviterässä ja piiloutui ensin minun selän taakse ja sitten jäi pyöröaidan veräjälle kököttämään, jos hyvinkin saisi olla rauhassa. Ei saanut, vaan Sinikka tuli avuksi työntämään koiraa hommiin ja sehän alkoi toimia. Talvi välissä ja ihan samalla tavalla ahkeroi kuin syksyllä, hieno koira!

Toinen kierros mentiin isommassa aidassa, mutta kun on tyhmä ohjaaja niin eihän se koirakaan silloin tee. Hippaa jouduttiin taas viemään pannasta vetämällä hommiin kun kytistäytyi aidan viereen ihan pieneksi, niin pieneksi ettei niin isosta koirasta uskoisi. Minä en vielä koulutuksen tässä vaiheessa pärjää ilman Sinikan tukea, en sitten huonostikaan.
Onnistuneitakin suorituksia tuli, ja semmoiseen lopetettiin.

Kun se meni miten meni, päästiin vielä kolmas kierros käymään pyöröaidassa että jäisi hyvä mieli ja niin teki. Hippa työskenteli heti alusta lähtien tosi hienosti.

On se kyllä jääräpäinen elukka. Ensin jupittaa vastaan ja sitten kun kehutaan hyvin menneestä työstä, naama loistaa hymyssä kuin kesäaurinko. Odotan malttamattomalla mielenkiinnolla ensi viikkoa.

Jälkikauden avajaiset

Miimillä oli tiistaina vapaapäivä ja muutenkin sattui asioimaan meidän nurkilla, joten aika parhaalla tavalla käyttöön ja jälkitreenit kehiin.

Lähdettiin Nauvunkankaalle, jonne Miimi tallasi minun koirille jäljet ja minä vastaavasti Pamille ja Unelmalle jäljen. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että olen vielä niin vihreä tässä lajissa, että osasin jälleen kerran sotkea oman jälkeni alku- ja loppupään. Unelma selviytyi loistavasti. Ei ehkä ihan kaikkien taiteen sääntöjen mukaan, mutta käytti soveltavaa järkeään hämmästyttävällä tavalla. Mutta siitä enemmän Miimin blogissa. Hävettää vieläkin.

Jälkien vanhetessa käytiin heittämässä lenkki ja heti alkumatkasta Jatsi näki jotain ja säntäsi metsään, muu porukka kintereillä. Seuraavaksi mekin nähtiin se rusakko ja arvoisat ajokoirat olivat häipyneet tietymättömiin. Unelma viisaana tuli heti takaisin, mutta muita saikin odottaa ja huudella koko rahan edestä. Sieltä ne pikkuhiljaa valuivat ja kävivät lumikasaan viilentämään itseään. Se siitä lenkistä sitten.

Hippa pääsi ensin jäljelle, joka oli selkeä, noin alokasluokan pituinen ja kuusi keppiä. Ensimmäistä kertaa pääsi tekemään janaa, joka oli viitisen metriä.

Kun intoa oli etsiä jälki, jana meni siinä sivussa ihan heittämällä. Aluksi tytteli kääntyi oikeaan suuntaan, mutta korjasi heti takajäljelle ja ohjasin sen sieltä takaisin. Vauhtia ja innokkuutta piisasi enemmän kuin taitoa ja koira haahuili koko liinan mitalla sinne tänne. Vaikutti siltä, että sillä ei ollut ajatustakaan koko hommasta, mutta kaipa sillä oli kun kaikki kepit nousivat.

Se on kyllä taivahan tosi, että jälki oli aivan liian tuore. Pientä tarkkuutta olisi silti hyvä olla hommassa mukana, vaikka pääasiat löytyivätkin. Hyvä tästä on lähteä.

Jatsi harhautui janalla sivuun tuulta vasten, mutta ajoi jälkensä kuin juna entiseen tyyliin ilman mitään ongelmia.

Parikkalan ryhmis 5.5.

Lyhyestä virsi kaunis. Ihana Elena Ruskovaara antoi Hipalle EH:n ja kotiinviemisiksi aivan mielettömän hyvän arvostelun:

Oikeat mittasuhteet ja hyvä sukupuolileima. Tarpeeksi voimaa kuonossa. Hyvä kallo. Ilmeikkäät korvat. Keskiruskeat silmät. Sopivat kulmaukset. Vähän ulkokierteiset eturaajat. Liikkeissä kovin ahdas takaa. Erinomainen sivuliike. Käyttäytyy mallikkaasti.

Kehitystä on siis tapahtunut.

Rännästä rannalle

Mennäänpä muutama viikko ajassa taaksepäin niin päästään paremmin kärryille.
Ystäväni Senja oli menossa serkkunsa kanssa Thaimaahan ja jo syksyllä sovittiin, että otan Lion hoitoon siksi aikaa. Pääsiäisen jälkeen Senja soitti, että ei tarvitsekaan laittaa koiraa junaan kun sai hoitopaikan lähempää. Ja toisekseen matkaseura perui, joten hän varasi itselleen kahden viikon matkan tyyliin ihan sama minne, kunhan pääsee pois ja arpa osui Rodoksen kohdalle. Minä aloin tuskailla, että voi kun pääsisi matkalaukkuun mukaan ja Senja sanoi, että hyppää koneeseen ja tule seuraksi toiseksi viikkoa, tullaan sitten samassa koneessa pois.

Silloin iski semmoinen matkakuume, että ne kaikki toistakymmentä sairastamaani pahanlaatuista autokuumetta kalpeni tämän rinnalla. Impulsiivisena ihmisenä pistin heti toimeksi ilman iitrailuja. Senja soitti seuraavana päivänä ja sanoin, etten tajua lentoaikatauluista mitään.
"Täh, otit sie tosissas kun mie ihan vitsinä heitin? Ootko oikeesti tulossa, voi että kun ois ihanaa!"
Kannattaa yllytyshullulle tosikolle heitellä tuommoisia vitsejä. Olin jo kysynyt vanhemmiltani, pääsisivätkö talonmiehiksi ja heille se kävi. Miimi lupautui ottamaan koirat hoitoon. Ihania ihmisiä koko sakki!

Pojat pyysivät tuliaisiksi ötökät lasissa. En tajunnut ollenkaan, mutta lupasin katsella jos jotain siihen suuntaan löytyisi.

Senjan matka oli Tjäreborgilta varattu ja sain viimeisen paikan lentokoneeseen. Seuraavaksi varasin lennot Joensuusta Helsinkiin ja takaisin. Se oli toinen fiksu siirto, koska hinnan puolesta meni melkein samaan kuin olisi autolla ajanut. Nyt vain viiden tunnin väsyneenä ajaminen vaihtui tunnin kyydissä istumiseen. Kiitoksia Miimille vinkistä, suosittelen halpalentoja muillekin.

Harmi vaan, ettei päästy samaan huoneeseen eikä edes samaan hotelliin. Senja asui Kipriotiksessa ja minä sain huoneen Helenasta.

Lähtöön oli reilu viikko aikaa ja tuli mieleen, että kaikki muut asiat olivat jo järjestyksessä paitsi passi. Poliisin nettisivuilla luvattiin pikapassi kolmessa päivässä ja pitivät minkä lupasivat. Maanantaina 16. päivä kävin hakemassa passini ja sitten alkoi entistä kuumeisempi odotus. Senjalta jo tuli viestiä, että täällä on tylsää yksin, tuu äkkiä!

Lauantaina vein koirat Virolaiseen ja ajoin sieltä lentokentälle. Äiti ja isä olivat saattamassa ja veivät autoni kotiin odottelemaan. Pojat eivät olleet mukana, koska telkkarista tuli Yksin kotona -elokuva ja se voitti saattelureissun.
Lento meni mukavasti ja Irma ja Martti olivat vastassa Helsinki-Vantaan kentällä. Otettiin iltateetä ja sen jälkeen menin käymään naapurissa Turusen Hannan luona. Jonkin aikaa juteltiin, mutta minulla oli aikainen herätys aamulla, joten lähdin hyvissä ajoin nukkumaan. Herätys oli kello 3.30 eli äärimmäisen epäinhimiliseen aikaan piti siirtyä lähtöselvitykseen.

Koneen lähtöaika oli sunnuntaiaamuna kello 6.15, mutta se myöhästyi parikymmentä minuttia, koska yöpakkanen oli jäädyttänyt siivet ja ne piti sulattaa. Juttelin erään erään tosi mukavan pariskunnan kanssa käytävän yli ja fiilikset oli korkealla. Miehellä oli hyvät jutut.
"On hyvää tuuria, huonoa tuuria ja mun tuuria. Mä jo iloitsin kun sain ikkunapaikan, mutta sehän on tuolla jossain edessä olevan selkänojan takana eikä tästä näe yhtään ulos. Mutta eipä haittaa kun pääsin sentään lentoemon viereen istumaan", mies naureskeli viitaten toisella puolellaan olevaan paikkaan.
Lähtö koitti ja kapteeni käski miehistön istumaan. Miekkosen ilme oli näkemisen arvoinen kun hänen viereensä lentoemon paikalle istuikin komea miesstuertti.
"Mitä mä sanoin, mun tuuria!"

Perillä oltiin kymmenen jälkeen aamulla. Aurinko! Vaatetta oli päällä ihan liikaa.
Laitoin Senjalle tekstarin ja hän ilmoitti menevänsä odottelemaan minun hotellille.

Miimi oli evästänyt lähtiessä minua, että muistakin sitten tanssia pöydällä ja ottaa rennosti ja minkään Jorgoksen kanssa et ala seurustelemaan niin että jäät sinne ja etkä kyllä tuo niitä tännekään!
Kentältä mentiin bussiin ja opas otti puheenvuoron:
"Minä olen teidän oppaanne Ari ja tässä on kuski Jorgos."
Meinasin pudota penkiltä kun repesin mielessäni nauruun. Tämähän alkaa hyvin!

Juttelin Helsingin kentällä erään nuorenparin kanssa, joka lähti reissuun kolmen pienen lapsen kanssa. Aika sissejä, sanonpa vaan. Se porukka jäi Ialissokseen enkä nähnyt heitä ennen kuin paluumatkalla.

Jäin parin muun pariskunnan kanssa Helenan nurkille ja siellähän se Senja oli terassilla odottelemassa. Jälleennäkemisen riemu oli valtava.

Kirjauduin sisään ja mentiin kolmanteen kerrokseen huoneeseeni. Hmm. Halpa ja hyvä ovat tasan kaksi eri asiaa ja se pätee muussakin kuin autokaupoissa. Hotelli oli viittä vaille torakkatasoa oleva murju, mutta viis siitä. Lomailoani ei himmentänyt mikään.
Vessaan ei tullut valoa ollenkaan, lämmintä vettä tuli viiden muínuutin odottelun jälkeen, mutta tuli kuitenkin. Parvekkeenovessa ei ollut minkäänlaista lukkoa mahdollisten uteliaiden kiipeilijöiden varalle, mutta pääsipä äkkiä pakoon jos hätätilanne olisi iskenyt. Alla oli nimittäin uima-allas turvaamassa laskeutumisen.

Näköala ei ihmeemmin mairitellut.

Sain vaatteet vaihdettua ja lähdettiin saman tien kävelemään. Helenasta Kipriotikseen oli noin 500 metriä ja se väli tuli hyvin tutuksi, koska oltiin päiväsajat koko ajan liikkeessä tai pikaisesti käymässä jomman kumman hotellilla.

Meri! Heti piti päästä sitä ihmettä ja sen sineä kuvaamaan.

Paikallinen asukas leikki koiransa kanssa rannalla.

Ranta koostui pyöreäksi hioutuneista kivenmurikoista.

Senjan parvekkeelta oli vähän paremmat näkymät, jopa osittain merelle

Senja oli jo ehtinyt tutustua edellisen viikon aikana tienoisiin ja lähdettiin etsimään ruokapaikkaa ja sen jälkeen vanhaankaupunkiin. Turisteja oli tosi vähän ja sai liikkua ihan reippaasti ja rauhassa. No ei ihan rauhassa, ravintoloiden ja baarien sisäänheittäjät alkoivat ahdistaa jo heti alussa, mutta heistä selvisi kun jaksoi vaan kieltäytyä kutsuista.

Kävimme eräässä vuokraamossa kysymässä skootterin hintaa. Hyllyssä oli kolme ihanaa pientä pinkkiä skootteria, joihin Senja ihastui. Hän on ihan vähän vaan asenteeltaan pinkkiin vivahtava.
"I want to buy this, how much?"
"It's not for sale. You can take it!"
Tyyppi antoi skootterin ihan noin vaan! Kyllä sitä ihmeteltiin, mutta joku oli ainakin onnellinen.

Matka jatkui rantatietä pitkin. Joka paikassa Rodoksella esiintyy peuroja. Patsaina, kaivonkansien koristeina ja niin edelleen. Senja oli saanut selville, että se on suojelupyhimys. Niitä kunnioitetaan, koska peurat ovat sorkillaan tallomalla tappaneet saarelta kaikki käärmeet.

Kevättä ja kujerrusta rintakuvussa.
"Pulu hei, anna nyt!"
"Äläs häiriköi kun syön!"

Turistikausi oli alussa ja rantaa alettiin laittaa kuntoon.

Kovin hiljaista oli vielä sunnuntaina.

Prima oli jonkun rikkaan hieman prameampi paatti. Kuva ei tee ollenkaan oikeutta tuolle valtavalle veneelle.

Kävelyä tuli heti ekana päivänä vaatimattomat viisi tuntia. Vanha kaupunki on muurien ympäröimä, valtava sokkelo kapeita kujia ja siellä eksyminen yksi sen viehätystä.

Katutaiteilija tekee valokuvasta muotokuvaa.

Aikamme seikkailtua päästiin ihmettelemään muurille maisemia.

En tykkää ihmeemmin olla kuvassa, mutta jotain todistusaineistoa pitää olla. Senja on aika kehityskelpoinen yksilö, mitä kuvaamisen opetteluun tulee.

Kissoja on paljon ja niistä huolehditaan. Satamassa bongattiin jonkun viihtyisä yksiö, jonka vierellä oli keräyslipas. Halukkaat saivat antaa rahaa kissanruokaan. Tarjoilijatkin vievät kissoille tähteitä, että pysyvät kunnossa ja jaksavat pitää rotat loitolla. Yhtään rottaa ei kyllä nähtykään koko reissun aikana.

Palattuamme käytiin vähän siistiytymässä iltaa varten. Piipahdettiin pizzalla ja mentiin sitten suomalaiseen baariin, Demisiin. Siellä on joka ilta karaoke ja kun Senja laulaa niin minähän kuljin perässä. En laulamassa, mutta kuuntelin sujuvasti.

Ja kiusasin baarimikkoa. Kiriakos on Rodoksen söpöin baarimikko, kahden naisen yksimielisen raadin valitsemana. Niin ihana ja ystävällinen, mutta ah, niin saavuttamaton.

Ja Mihalis taas. Voi herranjesta mikä kiusankappale! Sisäänheittäjä otti minut Senjan mukana uhrikseen ja koko ajan piti olla silmät selässään, kun ei tiennyt että mistä suunnasta se tyyppi milloinkin hyökkäsi kimppuun.

Demisin seinillä on muistoja vähän joka paikasta ja varsinkin jääkiekkopaitoja. Tämä veti pointsit kotiin hienolla toteutuksellaan. Kuvittelenko, vai näyttääkö tuo lammas Hjallikselta?

Ilta meni jutellessa helsinkiläisen Jonin kanssa ja he lauloivat Senjan kanssa vuoron perään kun kovin paljoa ei ollut väkeä. Luultiin miekkosta aluksi ulkonäön puolesta paikalliseksi ja yllätys oli melkoinen, kun tämä alkoi puhua selvää suomea. Joni on äidin puolelta saamelainen, mikä selitti tummaverisyyden.

Meillä meni se ilta aika pitkälti vesilinjalla ja lähes kuivin suin.
"Tytöt nukkumaan kun eivät juo mitään", Mihalis sanoi loppuillasta.
Okei.

Maanantaiaamuna oli Tjäreborgin tervetuliaiskävely. Se oli ilmainen ja ainoa matkatoimiston juttu, mihin osallistuimme. Kävely meni ristiin rastiin kaupunkia ja kuljimme varsinaisen kauppakadun läpi, missä oli muita kuin turistipuoteja.

Tämä bikini saattaisi herättää enemmän huomiota kuin jos olisi kokonaan alasti. Voi kiesus sentään, mitään hirveämpää en ole ennen nähnyt.

Kävely päättyi ruotsalaiseen kahvilaan, jossa pääsimme juttelemaan oppaan kanssa ratsastusretken järjestämisestä. Opas varasi sen meille tiistai-iltapäiväksi ja kertoi, että paikan pomo Dimitri tulee hakemaan meidät hotellilta ja vie myös takaisin. Hienoa palvelua!

Sadan palmun aukiolla ei oppaan mukaan ollut sataa palmua. En laskenut.

No kun Kekkonenkin kiipesi aikoinaan palmuun!

Eilinen kävely otti voimille ja menimme Senjan hotellille ottamaan aurinkoa. Illalla piti vain piipahtaa Suomibaarissa, mutta yöhön asti siellä meni. Katsoimme jääkiekon SM-finaalia ja juttelimme suomalaisten tuttaviemme kanssa. Eräät lauloivatkin, jälleen.
"Laulat hyvin, ota pähkinä!" Mihalis sanoi ja lykkäsi pähkinän Senjan suuhun.

Tiistai meni taas kävellessä. Ratsastus oli neljältä iltapäivällä Falirakissa ja siihen asti piti kuluttaa aikaa. Se ei ollut ongelma eikä mikään.
Ostin eräältä suutarilta ihanat sandaalit. Ne maksoivat 35 euroa, mutta periaatteesta maksan mieluummin paikallisesta työstä vähän enemmän kuin pari euroa Kiinasta tuoduista, jotka eivät kestä seuraavaan päivään.

Dimitri haki meidät ja Evangeline lähti mukaan lenkille. Sain alleni 25-vuotiaan Casanovan ja Senjan ratsu oli Astra. Aika kuumia tapauksia! Eka laukkapätkä meni mukavasti ihanan oliivilehdon läpi. Rannalla ei voinut mennä kuin käyntiä, koska se oli samanlaista kivikkoa kuin Rodoksen kaupungin rantakin. Ihanaa, eipä ole ennen ratsastettu merenrannalla.

Takaisin tullessa laukkapätkän kesken joku koira säntäsi hevosten eteen ja ne vähän säikähtivät. Astra hyppi pystyyn ja pukitti, mutta Senja on onneksi ekspertti satulassa. Ei minun Casanovakaan ollut moksiskaan korkeahkosta iästään. En ole ratsastanut viimeiseen kymmeneen vuoteen montaakaan kertaa, mutta onneksi pohjalla oli edes vähän kokemusta alla. Yhtään minua äkkinäisempi ei olisi pärjännyt sille pollelle. Hei kun antoi löysiä, yrittivät lähteä kisomaan ja sitä riskiä ei uskaltanut ottaa. Olisi saattanut loma loppua melko ikävästi.
Ihana kokemus silti.

Dimitrin labradori-pitbull -sekoituspentu ja joku puettu puudeli.

Kotimatkalla Dimitri kertoi omia mielipiteitään Kreikasta ja me kerrottiin Suomesta.
"Last summer temperature was 35 and last winter -35", kerroin Dimitrille.
Se ilme!
"I would die." Dimitri totesi järkyttyneenä. Ei varmaan osannut edes kuvitella moista kylmyyttä.

Oli tosi kivaa päästä juttelemaan jonkun alkuasukkaan kanssa ilman mitään turistihöpinöitä. Parasta Kreikassa on Dimitrin mielestä ihmiset ja aurinko. Kaikki muu mättää, politiikka, hallinto ynnä muu.
Ihmisistä hän mainitsi, että he ovat ystävällisiä, mutta heillä on pahoja ajatuksia. Dimitri kertoi tykkäävänsä suomalaisista, koska me ollaan läpeensä hyviä. Ehkä suurin osa onkin.

Illalla eksyimme Yamasiin syömään ja päätimme että sinne on mentävä uudestaan. Alunperin periatteena oli, että käydään vain kerran paikassaan. Yamasissa ei ollut sisäänheittäjää ja jo sen takia kannatettiin sitä paikkaa. Söin lammasta, jota en kotioloissa koskaan syö ja se oli järjettömän hyvää. Kehuttiin tarjoilijalle sekä palvelua että ruokaa ja saatiin jälkiruokahömpsyt, jossa oli ouzoa ja kahvilikööriä. Hyvästi selvä päivä, mutta hyvää oli sekin.

Lähdettiin kävelemään kohti Demisiä ja koukattiin baarikadun kautta. Sinne keskittyy villimpi yöelämä ja sisäänheittäjät olivat heti kimpussa houkuttelemassa sisään ekan ilmaisen juoman ja happy hour -lippujen kanssa.
Ensimmäinen sivuutettiin jouhevasti ja heti oli toinen kaveri huutelemassa.
"Where are you from?"
"Finland", sanoin vastaukseksi.
"Finland! Come here, I love you!"
"You love my money, not me!"
"OOOOooo!!" kohahti kaverijoukko ympärillä ja minua puhutellut näytti järkyttyneeltä. Ihan kuin olisin ollut ensimmäinen, joka pläjäytti totuuksia päin heidän lipeviä naamojaan.

Demisin vastapäätä oli Norskibaari, jossa katsottiin jalkapalloa kuten kaikissa muissakin. Päätettiin poiketa vaihtelun vuoksi naapurissa ja vilkutettiin Mihalisille kadun yli.
Eipä aikaakaan, kun tämä tuli meidän luokse.
"Punainen kortti teille, ei asiaa meidän baariin!"
No mentiin me sinne kuitenkin. Tosin yliväsyneinä suunnilleen maattiin baaritiskillä ja Kiriakos yritti kysellä, mitä teemme työksi Suomessa. En osannut selittää kun sanoja ei vaan löytynyt. Lupasin kertoa toisella kertaa. Ärsytti miten hyvää englantia ne tyypit puhui ja itse ei saanut sanottua läheskään kaikkea mitä mielessä liikkui.

Keskiviikkona alkoi omatoimimatkailu laajemmassa mittakaavassa. Vuokrattiin skootteri ja lähdettiin Rodoksen ympäriajolle. Senjalla on kotona iso skootteri ja huolehti näin ollen ajamisesta.

Suunnattiin kohti läheistä Filerimos-vuorta, jossa oli joku luostari ja ristinmuotoinen näkötorni. Pääteillä on opasteet sekä tavallisilla että kreikkalaisilla kirjaimilla, mutta syrjemmässä vain paikallisilla. Käännyttiin Filerimokselle päin, mutta tie vaan kapeni ja näytti katoavan kokonaan. Takaisin ei voinut kääntyä, koska se oli yksisuuntainen ja pysähdyttiin hetkeksi miettimään. Näin erään talon seinässä kyltin ja onneksi olin opiskellut kreikkalaisia kirjaimia sen verran, että älysin siinä lukevan Filerimos. Kartalla oltiin!

Nousu vuorelle alkoi ja huomattiin skootterin olevan melko ajettu ja tehoton. Ylämäessä vauhti putosi neljäänkymppiin eli matka joutui niin hitaasti että otti pattiin, mutta sen verran nopeasti ettei minun kannattanut hypätä työntämään. Ylös päästiin ja huomasin erään luontokappaleen tien vieressä.
"Riikinkukko! Hei pysähy, miun pittää ottaa kuva!"
"Elä revi persettäs, niitä on täällä vaikka miten paljon! Kyllä kerkiit!"

Niinpä olikin. Huhtikuun viimeinen viikko oli mahtava aika olla Rodoksella kun riikinkukoilla oli soidinaika ja kaikki olivat pyrstöt pörhöllään kanoja mielistelemässä. Ihania, mutta korviasärkevää oli se huuto mitä ne pitivät!

Ihana kuja, mitä lie puita ovatkaan.

Maisema kujan päässä oli upea. Rodoksen kaupunki näkyy kauimmaisena.

Kreikan peurat ja muut pyhimykset varjelkoon minua normaaleilta pönötyskuvilta!

Jatkoimme matkaa läntistä tietä etelään. Pikkukylien läpi ajettaessa kaksipyöräisen viehätys pääsi oikeuksiinsa kun kukkien tuoksu leijui välillä tosi huumaavana nenään. Ei sitä autolla olisi kokenut.
Kiharainen vuoristotie mahtavine maisemineen jäi valitettavasti muistin varaan. Kamera kaulassa oli hankala olla kyydissä ja joka paikassa ei voinut pysähtyä kuvaamaan.

Eräs kypäräpäinen eli turisti ohitti meidät, kohta ajoi vastaan ja eräällä taukopaikalla ajoi taas ohi ja pysähtyi. kysyi, että ollaanko suomalaisia ja pakkohan se oli tunnustaa. Ei siellä jumalan selän takanakaan päässyt eroon niistä vähistä suomalaisista, mitä saarella sillä hetkellä vieraili. Mitäpä tuosta, kaveri oli raahelainen Juha ja hetken aikaa juteltiin siinä.

Vuoriston jäädessä taakse itäinen tie ei ollut niin mielenkiintoinen. Pysähdyttiin kuuluisassa Lindoksessa ja käytiin syömässä koko reissun paskin sapuska. Pizzat olivat takuulla pakasteita, koska joutuivat niin nopeasti. Kärkkyivät huonoudessaan Saarioisen roiskeläppiä.

Hassua ajatella, että ihmiset ihan oikeasti asuvat noilla kapeilla kujilla.

Kello kävi ja skootterin palautusaika joutui, joten ei jääty sen pidemmäksi aikaa. Päätettiin vuokrata ajokki uudestaan perjantaina ja olla rannalla sekä käydä akropoliilla sitten.

Rodokseen tultua ei välillä tiedetty sijaintia, mutta paikka oli ehtinyt tulla sen varran tutuksi, että hyvin osattiin suunnistaa takaisin vuokraamoon. Reissu kesti kaikkiaan aamuyhdeksästä iltakuuteen ja takamus oli hellänä, mutta kannatti.

Liikenteestä pitää mainita sen verran, että kun tiet ovat mutkaisia ja mäkisiä ja ajokulttuuri mitä on, ihmisiä kuolee. Kreikkalaisilla on sama tapa kuin suomalaisilla, eli liikenteen uhreille jätetään kukkia ja kynttilöitä tien varsille. Rodoksella tämä on viety astetta pitemmälle kuin Suomessa, koska kuolleiden muistoksi jätetään minikokoisia temppeleitä, joissa on kynttilöitä ja ympärillä kukkia. Toiset ovat hyvinkin isoja ja loisteliaita ja jopa aidattuja.

Kreikassa on periaatteessa monia lakeja ja sääntöjä, mutta käytännössä ne jätetään noudattamatta tai kierretään sopivasti.
Kypäräpakko on yksi niistä. Paikalliset eivät käytä kypärää, vaikka kypärättä ajosta saa useamman sadan euron sakon. Mutta kun asiaa ei valvota niin kukaan ei käytä.

Maanteillä on maksimissaan 80 km/h rajoitus ja ylinopeudesta saa 800 euron sakon jos jää kiinni. Mikäli sakon maksaa kahden viikon sisällä, se putoaa puoleen. Kyllä ei Suomessa saa sakoista alennusta.
Samoin kameroista varoittavia kylttejä oli useita, mutta itse kameroita ei näkynyt missään.

Parkkeerata saa myös periaatteessa mihin vaan. Tämä auto oli liikenneympyrässä parkissa keskellä suojatietä eikä ikkunaan ilmestynyt sakkolappua.

Sen sijaan liikennevaloja kunnioitetaan. Aluksi ihmeteltiin valoja, jotka olivat pimeinä tai vilkkuivat keltaisina. Päätelmänä oli, että vilkkuvat keltaiset valot varoittavat tulevista punaisista valoista ja silloin ei ehdi enää vihreille. Jos varoitusvalot olivat pimeänä, pääsee ajamaan vihreillä. Tosi näppärää.

Illalla oltiin aivan kuolleita, mutta minulle riitti muutaman minuutin makailu vaaka-asennossa. Senja ihmetteli, että mistä minulla oikein riittää virtaa. Hyvänen aika, loma etenee ja vaikka mitä tekemistä on vielä. Käytiin ihmismöitymässä reissun rasituksista ja suunnattiin yllättäen jälleen Demisiin.

Muuan Risto istuskeli yksinään ja kävin pyytämässä hänet meidän pöytään. Juttu luisti ja illan mittaan kun laulut oli laulettu, Risto pyysi meidät mukaan baarikadulle Alexanderiin vesipiippua polttamaan. Onpahan sekin ihmetys kokeiltu. Ihan hyvänmakuinen, mutta ei se sen isompaa säväystä tehnyt. Tämä oli omenanmakuista. Nikotiini ja muut tupakan myrkyt suodattuvat veteen, joten mitään vaaraa moisesta harrastuksesta ei ole.

Törmättiin prätkäkundi Juhaankin siinä terassilla. Hänellä meni hyvin, neljä naista ympärillään sen sijaan kun Ristolla oli vain me kaksi.

Torstaina pidettiin lepopäivää rannalla. Joku paikallinen leikki rotikan kanssa siellä ihmisten keskellä. Koira oli hyvin leikkisä ja pomppi sinne tänne, mutta oli hyvin omistajallaan hanskassa. En ole aikoihin nähnyt typättyä rotikkaa eikä meikäläisessä kulttuurissa koirien kanssa rannalla leikittäisi. Yleensäkin oli ihana nähdä koiria, jotka olivat niin sosiaalisia ja makailivat esimerkiksi ravintolan ovella kaikessa rauhassa.

Vesi ei ole yhtään kylmää, eei!

Kävin minäkin meressä heittämässä talviturkin. Se lasketaan kyllä, koska oikeasti vesi oli ihan hyytävän jäätävää!

Rodoksella on kieltämättä henkeäsalpaavan upea... merinäköala.

Rankkaa on tuo auringossa makailu. Naama punaisena ja tukka sotkussa lähdettiin hotellille ja ohikulkiessa piipahdettiin Demisissä näyttämässä Kiriakosille kuvia ja höpöttämässä Mihalisin kanssa. Illalla oli Tsekki-turnauksen Suomi-Venäjä -peli ja sitä mentiin katsomaan. Suomi voitti.

Oltiin aika ryytyneitä, mutta kun karaoke-emäntä Maria alkoi jaella lappuja, ei meidän jengin laulajat eli Senja ja Risto voineet vastustaa kiusausta.

Mihalisia piti taas varoa. Taidettiin olla erityisasiakkaita, kun ei se pahemmin muita kiusannut.
"Aamulla olit kaunis, nyt et enää."
"No kiitoksia vaan!" nauroin hukkaan mennyttä laittautumista.
"Anna yks", Mihalis sanoi käsi ojossa.
"Mikä?"
"Markka."
Hujautin perinaisellisesti käsilaukulla.
"Jakelee loukkauksia ja haluaa siitä vielä rahaa!"
"Ha ha!"

Perjantaiaamuna odotti Lindoksen reissu, joten prätkän selkään ja menoksi. Tämä ajopeli oli samanlainen kuin edellinenkin, mutta vähemmän ajettu ja paljon tehokkaampi. Lähti liikkeelle ilman miettimistä ja kulki ylämäetkin peräti 55 lasissa.

Ajettiin maisemareittiä Kalithean kautta. Senja jätti muutamat stop-merkit paikalliseen tapaan huomiotta kun näkyvyys oli hyvä eikä ketään tullut. Naurettiin, että mitä turhia kun takana tuli joku alkuasukas. Töötti olisi soinut jos siihen olisi turistit pysähtyneet taloa rakentamaan keskelle tietä mokoman liikennemerkin takia.

Perillä päätettiin ensin käydä akropoliilla. Aasikyyti maksoi viisi euroa per lärvi ja sehän piti kokeilla. Aasit olivat ihania, hyvässä kunnossa ja varsin rauhallisia otuksia.

Kuudella eurolla pääsi raunioita katselemaan.

Paikka on melko pahasti rapautunut ja siellä oli käynnissä restaurointi. Pylväitä ja muureja uusitaan alkuperäisen näköiseksi eli ei ihan aitoja enää, mutta jääpähän jotain jälkipolville muistoksi. Muuten nuo kaikki häviävät kokonaan olemasta.

Oppaan selitys olisi välillä ollut ihan tervetullutta. Näiden kiveen uponneiden jalanjälkien tarina jäi huonon englantini takia epäselväksi.

Akropoliilta laskeuduttiin omin jaloin alas. Syötiin pitaleivät ja jälkkäriksi paikallinen herkku crepes eli täytetty lettu. Siinä oli mansikka- ja päärynäjäätelöä, omenaa, banaania, mansikkaa ja mansikkakastiketta. Vei kielen mennessään. Lettu paistettiin ikään kuin meikäläisen muurikan päällä, mutta pannu oli tasainen ja sileä. Senja alkoi haaveilla semmoisen viennistä kotiin. Melkoinen ylilasti olisi tullut valurautaisesta möhkäleestä eikä me lopulta kuitenkaan lähdetty rautakauppaa etsimään.

Syönnin jälkeen laskeuduttiin rannalle lojumaan pariksi tunniksi. Hiekka oli niin kuumaa, että pohjoismaisia jalkapohjia poltti. Kävin uudestaan uimassa eikä se vesi enää niin kylmää ollut, mutta ei siellä kovin pitkään viihtynyt.

Päivä siinä hujahti mukavasti. Kaupunkiin palattuamme Senjan piti nostaa rahaa ja pankkiautomaatteja Rodoksella ei ole montaa kappaletta. Hän muisteli, että taksiaseman tienoilla semmoinen olisi, joten jätettiin mopo parkkiin ja lähdettiin etsimään.

Ja siellä erään kaupan ovella ne olivat! Ötököitä lasissa, ihan niin kuin pojat olivat sanoneet. Muistin, että naapurin Paavo oli viime kesänä saanut äidiltään vastaavan kaulakorun Intian tuliaisina ja siitä Kimmo ja Atte muistivat pyytää samanlaista. Nämä olivat rannekoruja, mutta olin tosi onnellinen kun pystyin täyttämään heidän toiveensa.

Olipa hyvä, että rahantarve iski. Se oli nimittäin ainoa kauppa, jossa niitä ötököitä oli eikä muuten olisi siellä älytty käydä.

Skootteria palauttamaan mennessä Senja koukkasi yksisuuntaista katua vastakarvaan palan matkaa.
"Hei, ei siitä ois saanu mennä!"
"No ku ei tullu kettään!"
Ulvoin naurusta takapenkillä. Paikallinen ajotyyli tarttui kuskiini ennätysvauhdilla.

Illalla mentiin uudestaan Yamasiin syömään, koska se todettiin hyväksi paikaksi. Siellä mahdollisesti käyville suosittelen alkupaloiksi paistettua munakoisoa ja paprikaa. Kertakaikkisen suussasulavaksi oliiviöljyssä paistettuja ja jotain tomaattisalsaa kyytipoikana. Namm!

Kello oli jo mennessä kymmenen kieppeillä eikä siihen aikaan kotiloissa olisi tullut mieleenkään syödä yleensä mitään, saati niin tukevaa ateriaa. Päätettiin, että sinä iltana ei lähdetä sulattelemaan mihinkään vaan mennään kiltisti nukkumaan kerrankin ajoissa.
Senja lähti Kipriotikseen ja minä suunnistin omaa hotelliani kohti.

Kuinka ollakaan, kohtalon sormi puuttui tapahtumien kulkuun. Valikoin ajolinjat niin, että Helenan nurkalla tuttu tyyppi käveli vastaan. Juhahan se siinä. Kysyi että mihin olen matkalla eikä uskonut korviaan kun kerroin alkuperäisen suunnitelmani.
"Ei mihinkään nukkumaan vielä tähän aikaan, nyt mennään tonne baariin."
Olen aika helppo, joten lähdin mukaan kantapaikkaamme. Alexanderiin ollaan aina menty eri porukoissa, minä Senjan ja Riston kanssa ja Juha omine seurueineen. Sisäänheittäjä katsoi ällistyneenä kun tällä kertaa tultiinkin porukassa.

"Täällä on yks tosi hyvä juoma, siinä on pari senttiä cocista ja loput neljää eri viinaa, mutta maistuu silti tosi pehmeälle. Otetaan semmoset."
No eikun vaan. Edellisiltä illoilta tuttu mukava baarimikko tuli paikalle ja tilattiin juomat. Hän katsoi minua erittäin epäluuloisena.
"It's very strong, you may not like it."
"He says it's good, so I can take it too."
Ei uskonut millään, kiitos vaan huolenpidosta. Tarjoilija päätti tuoda yhden maistiaisiksi ja jos tykkäisin, toisi sitten toisen.
Maistoin ja sanoin että hyvää on, tuo vaan toinenkin. Tämä pyöritteli silmiään ja lähti rakentamaan toista drinksua.
Vettä kyllä meni sen kanssa ja reilusti, oli oikeasti niin vahvaa ettei liian tiuhaan tahtiin kannattanut käsivartta koukistaa.

Sen verran pisti vauhtia jäseniin, että lähdettiin tanssimaan. Miimille tiedoksi, että tässä vaiheessa minäkin intouduin pöydälle loikkimaan. Parketilla oli ihan sitä varten oma koroke, ettei tarvinnut potkia tuoppeja alas oikeilta pöydiltä. Oikein fiksu ratkaisu. Tällä reissulla on sivistytty uskomattoman paljon.

Kolmen aikaan alkoi riittää ja lähdettiin yhtä matkaa yöpuulle kun hotellit olivat samalla suunnalla.
En päässyt viereen, vaikka epänaisellisesti suoraan kysyin. Kumma tyyppi, ei ymmärtänyt omaa parastaan ollenkaan. No, eipä olleet ensimmäiset rukkaset. Että on minulla ainakin lämmikettä ottaa mukaan kun teen sen viimeisen elämäntaparemontin ja muutan luostariin.

Lauantaiaamuna menin Senjan kämpille ja kerroin mikä mutka tuli edellisiltana matkaan. Tämä alkoi ihmetellä, että jo se kerkiää ja miks et soittanu niin oisin tullu kans sinne. Mutta kun oli puhe mennä nukkumaan niin en uskaltanut häiritä.

Lähdettiin kävelemään ja sitä lystiä riitti taas seuraavaksi viideksi tunniksi. Mentiin vanhaan kaupunkiin vähän eri kautta kuin normaalisti ja siellä sai seikkailla hyvän aikaa, että löytyi tuttuja kulmia.

Kiivettiin myös Rodoksen kaupungin akropoliille ihmettelemään muinaista stadionia ja amfiteatteria.
Valtavia on nuo pylväät. Voi vaan ihmetellä, miten ne on ennen muinoin saaneet rakennettua systeeminsä.

Vai onko ne sittenkään niin valtavia? Senja on tosi hyvä malli kun osaa olla kuvassa just niin kun käsken olemaan.

Teki mieli ottaa tuo ihana valkoinen marmorimöhkäle mukaan...

Sillä reissulla löytyi ihan perinteisiä friisiläisiä liekanarun jatkeena.

Illankatveessa piipahdettiin Demisiin, jossa humppameininki alkoi jo pikkuhiljaa ottaa allekirjoittanutta pattiin. Pyhä toimitus on mahtava biisi, mutta kerta toisensa perään kuultuna muistutti vaan entistä enemmän omasta viehätysvoiman puutteesta. Laulujen loputtua lähdettiin toiseen kantapaikkaan shishan pössytykseen ja edellisiltana hyväksi havaittu very strong auttoi matalaan mielentilaan. Sain Senjankin houkuteltua hyppimään ja mukava baarimikko liittyi seuraan, mutta ovimies veti hänet takaisin työn ääreen. On se kumma kun ei saa asiakkaita viihdyttää.

Terassilla istuskellessa poliisi ajoi ohi ja siitä muistui mieleen taas yksi sääntö, jota paikalliset hienosti kiertävät.
Rodoksella on tietyn kellonlyömän jälkeen hiljaisuus ja jos musiikki soi liian kovaa, leikki loppuu siihen. Baarikadun kuppiloissa musiikki soi niin lujaa, että suoraan korvaan huutamallakaan ei kunnolla saa asiaansa esitettyä. Kadun kummassakin päässä on vahti, joka soittaa ovimiehelle jos poliiseja on näkyvissä. Näin tämä tietää laittaa kaukosäätimellä musiikin pienemmälle ja vetäisee ovet kiinni. Kun virkavalta on mennyt ohi, tilanne palautetaan ennalleen.

Piipahdettiin välillä Coloradossa, joka on isompi disco ja siellä oli bändi soittamassa. Tosi hyvin soittivat ihan mitä vaan. Demisin karaoke-emäntä Maria oli siellä myös ja yllättyi meihin törmätessään. Hän sanoi, että jos olisi arvannut meidän tykkäävän semmoisesta musiikista, olisi hätistänyt meidät sinne jo ajat sitten. Parempi myöhään kuin ei silloinkaan.
Koska oli viimeinen ilta, kävin vielä hyvästelemässä Alexanderin baarimikon ja ovimiehen.

Sunnuntaiaamu valkeni kohtalaisen ankeana. En voinut käsittää sitä olotilaa, jota jotkut krapulaksi kutsuvat.
"Mikäs on päivän suunnitelma?" tuli Senjalta tekstari heti aamutuimaan.
"Suunnittelen itseni joka viiden minuutin välein vessaan istumaan. Tuo vettä kun alkaa kuivuus vaivata."
Sain vettä, Senja painui rannalle ja minä jatkoin makailua siihen asti, että jaksoin lähteä lähikauppaan. Ostin banaanin ja sen kun huitaisi huiviin, alkoi elämä voittaa. Huh, ei ikinä enää.

Olin rannalla jonkin aikaa ja sitten menin Demisiin katsomaan Suomi-Ruotsi -peliä. Katsoin tosi keskittyneenä, kun Mihalis kävi puhaltamassa korvaani semmoisella voimalla, että veto tuntui menevän läpi asti.
"Saatanan apina kun säikyttellee!!"
Nauraen meni hän pois ja muutamat katseet keräsin sillä kiekaisulla. Senjakin kömpi katsomaan peliä. Kiriakos kysyi, että tullaanko vielä illalla käymään, mutta hyvästeltiin hänetkin siinä samalla ja toivotettiin tervetulleeksi ensi talvena Suomeen. Ei luvannut mitään.

Viimeinen päivä oli tehollista loma-aikaa ja saatiin mukavasti rahalle katetta, koska kone lähti vasta melkein puolelta öin. Loma oli sopivan mittainen siitä päätellen, että kotiasioita ei tarvinnut miettiä eikä ikävöidä kertaakaan. Viimeistä ateriaa syödessä tuli mieleen, että on oikeastaan aika kiva päästä kotiin. Haikeaksi lähdön teki enemmän ihmiset joihin viikon aikana tutustui, kuin itse paikka.

Senjalta on saamatta vielä pari kuvaa, mutta lisään ne sitten jos ovat julkaisukelpoisia. Vähän kyllä epäilen, mutta katsotaan.
Kaikki kuvat ovat yhes koos täällä

Suomessa oltiin yhtä aikaisin aamulla kuin oli alunperin lähtöaikaan herättykin eli puoli neljältä. Senjan kaverin luona nukuin muutaman tunnin ja lähdin sitten lentämään kotiin. Tunti vain, ja näin pojat, jotka tuntuivat kasvaneen reilun viikon aikana.

Eräillä sormet syyhysivät matkalaukun suuntaan ja päästin heidät odotuksen tuskasta. Annoin tuliaiset ja riemunkiljaisuista päätellen ne osuivat ilmeisesti nappiin, sekä ötökät että limapallot ja Angry Birds -ritsapeli. Hyvä niin. Äiti ja isä saivat omat tuliaisensa ja sitten oli jo kiire koiria hakemaan.

Jälleennäkemisen riemu oli valtava. Jatsi-parka ei voinut käsittää, että miksi ihmeessä piti vielä jäädä ihmettelemään kun olisi voinut mennä äkkiä kotiin. Vaihdettiin kuulumiset ja annoin erittäin ansaitut tuliaiset hyvästä hoidosta.
Hannu teki pojille vielä valtavan kokoisen jousipyssyn.

Saa nähdä tuleeko sinne vielä lähdettyä. Kimmo ainakin olisi innoissaan menossa vaikka heti kun olen kertonut paikasta juttuja ja näyttänyt kuvia. Aika näyttää.