lauantai 2. lokakuuta 2021

Ystäväni hevonen

Olen kirjoitellut tosi vähän toisesta ammatistani eli kalevalaisen jäsenkorjauksen harjoittamisesta. Kansanlääkintäseura järjestää kursseja ympäri Suomea pitkin vuotta, joten elämäntilanteen muuttuessa ei ole ongelma pitää taukoa ja jatkaa sitten kun olosuhteet sallivat. Itse olen hidas tutustumaan ja ns. pääsemään sisään porukkaan, joten tämmöinen tilanne olisi ollut kauhistus. Niinpä päätin, että kertarytinällä mennään alusta loppuun, tuli mitä tuli. 

Kohtalainen väsymystähän siitä seurasi, mutta sisulla painoin menemään ja kolmen vuoden sisuilun tuloksena sain kalevalaisen jäsenkorjaajan nimikkeen kesäkuun alussa. Valmistumisesta ei voi puhua, koska oppiminen jatkuu niin pitkään kuin töitä riittää. Jokainen asiakas on erilainen ja aina tulee esiin jotain uutta. Mielenkiinto siis säilyy takuuvarmasti yllä.

Koirat ja hevoset ovat olleet lähellä sydäntäni pitkin elämää. Heti jäsenkorjauskurssin alettua syksyllä 2018 oli itsestään selvää, että haluan opiskella myös eläinten hoitamista. Nykyään käytän omia koiriani Koirakoulu Napakan Niinalla jäsenkorjauksessa ja hän on niin pätevä, etten ihan heti koiriin taida sekaantua. Pysyy paremmin oma pakka kasassa kun ei liikaa levittäydy.

Kalevalaisen jäsenkorjaajan nimike edellyttää täydennyskoulutuksessa käyntiä vähintään joka toinen vuosi. Täydennyskoulutuksissa on myös eläinkursseja, joiden perään aloin kysellä nyt loppukesän aikoihin. Niitä ei ollut lähiaikoina tulossa, mutta kurssikaverilta kuulin, että Halosen Henna on tosi taitava hevosten käsittelijä ja järjestää kursseja Niilolan tilalla Juuassa. Eikun vaan kyselemään, että mites ois. Yllättävän nopeasti asia järjestyi ja syyskuun puolivälissä saimme neljän naisen kokoonpanolla Hennalta rutosti oppia aivoon ja hyppyseen.

Pieni mutta sitäkin innokkaampi kurssiporukkamme: Riikka, minä, Henna, Riitta ja Anna. Riitta toi mukanaan opetuskappaleiksi Tytin ja Karkin.

(Kuva: Paavo Pitkänen)

Karkki oli minun ja Riikan koekappaleena. Ilmeestä ja haukotuksesta päätellen tuntuu oikein hyvältä.

(Kuva: Riikka Jussinmäki)

 

Oma olemukseni on ollut kohtalaisen nuutunut jo pidemmän aikaa. Taloudellinen tilanne ei ole paras mahdollinen ja se luonnollisesti stressaa, mutta suurimman syyn vieritän vanhuuden piikkiin. Vaihdevuosien monista oireista pahin on päänsisäiset mustat pilvet, jotka ovat vain tummuneet ja tihentyneet. Tuntuu, että on vain pelkkiä velvollisuuksia, jotka on hoidettava ja niiden hoitumisen jälkeen voimat ovat lopussa. Tiedän kohtalotovereita, jotka eivät pärjää itsensä kanssa ilman mielialalääkkeitä, mutta siihen en haluaisi ryhtyä. Hormonihoidosta ei ollut apua, mutta ruokavalion, luontaistuotteiden, eteeristen öljyjen, ihanan miehen, koirien ja metsäretkien avulla olen selviytynyt. Lisää virkeyttä mieleen toi heppakurssin odottaminen.

Tällä Hennan opastamalla tekniikalla hevoset hoidetaan karsinassa lähes vapaana. Avustaja pitää narusta ja lähinnä ohjailee hevosen liikkeitä, mutta muuten hoidettava saa olla oma itsensä ja saa liikkua. Liike on hyvästä kuten ihmistenkin hoitamisessa.

Riikan käsitellessä Karkkia se ojensi turpaansa minua kohti ja vipsutti ylähuulellaan leukaperääni. Nauroin ihastuneena, mutta Henna kertoi, että ne hoitavat myös hoitajaansa eli kyseessä on kaksisuuntainen liikenne. Karkki hoiti myös olkapäätäni eli suuressa viisaudessaan tiesi minun purevan hammasta niin, että poskilihakset soivat ja olkapäässä on myös ollut viime aikoina vähän kremppaa. (Se hoituu kyllä, suutarin lapsella voi olla kengät ja meillä on.)

Myös selkärankani Karkkia käsitellessä napsui niskasta lannerankaan semmoisista paikoista, missä en ole huomannut olevan erityistä vikaa. Toki ison eläimen käsittely on liikunnallisempaa kuin ihmisten vastaava, mutta olen vakaasti sitä mieltä, että Karkin hoitajaominaisuuksilla oli tässäkin kavionsa pelissä.

Paras tapaus sattui kun käsittelin Karkin kaularankaa, josta paukahti lukko auki. Olin siinä hevosen lavan kohdalla ja yhtäkkiä Karkki kietoi kaulansa ympärilleni. Se otti minut hevosmaiseen tyyliin tiukkaan halausotteeseen. En liene kovin väärässä, jos tulkitsen tuon eleen kiitokseksi.

Kuutisen tuntia Juuassa vierähti ja lähdimme kotimatkalle kukin tahoillemme tietoa sulattelemaan. Pääsin jo muutaman päivän päästä käsittelemään kaverini hevosta. En tiedä mitä osasin sille tehdä, mutta toivottavasti edes jotain hyödyllistä. Ainakin oma rankani jatkoi paukkumistaan.

Mutta nyt tullaan siihen hämmästyttävimpään osuuteen. 

Mustat pilvet kaikkosivat pääni sisältä. Kurssin jälkeen ilo on löytänyt tiensä myös velvollisuuksiin ja huiskinut positiivisuuden pisaroita joka puolelle.

Olen tässä muutaman viikon odottanut, milloin tuuli kääntyy ja entinen normaali palaa synkistämään elämää, mutta ei. Mieli on hyvä edelleen. Jotenkin uskomaton tunne, mutta pakko uskoa kun itse olin ja olen paikalla. 

Jokainen on kuullut sanonnan "kamelin selkä katkesi". Olen jo kalevalaisen jäsenkorjauksen polkua kulkiessa huomannut, että selässä ihmisen murheet asuvat. Ilmeisesti Karkki avasi omia henkisiä lukkojani kun selkä niin kovin napsui ja vointi koheni ilmiömäisellä tavalla. Sain kurssilta paljon enemmän kuin osasin edes hakea.

Jos Karkki olisi tässä, antaisin sille omenan, mutta toivottavasti Riitta huolehtii terveiset perille. Kiitos vielä tätäkin kautta Hennalle kaikesta tiedosta ja opastuksesta, sekä muille kurssilaisille mukavasta seurasta ja mielenkiintoisista keskusteluista. Ehkä ja toivottavasti vielä kakkoskurssilla tavataan.

torstai 16. syyskuuta 2021

Lenkkeilyä makrolinssin kanssa

Otin vaihteeksi makrolinssin mukaan kun lähdimme koirien kanssa ulkoilemaan. Kaikkea kivaa näkyy, kun katsoo tarpeeksi lähelle. Voi sillä toki kuvata kauempaakin, joten pitihän tyttelit ikuistaa. Varsinkin Nomsa on aika edustavassa kunnossa. 

Olin elokuun alussa kuvannut Nomsan ja nimennyt kuvan "Nomsa kaljuna". Nyt otetuista voi todeta, että ei se silloin ollut kaljua nähnytkään.

 

"Häntää en kyllä näytä."

 

"No katsokaa nyt sitten sitä siimaa!"


Hipasta sain hyväntuulisen naamakuvan.


Ja sitten niihin lähikuviin. Siankärsämöä varsinaisesti lähdin kuvaamaan, koska tarvitsin sitä. Se on julkaistu muualla, saa etsiä ken haluaa. Ei ole vaikeaa.

Pikkuinen hämiskin pääsi kuvaan.


Silmäruohon pienenpienissä kauniissa kukissa on hienoja yksityiskohtia.

 

Puna-apilassa on luonnon omaa estrogeenia. En ihmettele, eikä voi olla sattumaa. Mitä teille tulee mieleen kun katsoo yksittäistä terälehteä? (Klikkaa isommaksi) Aivan.



torstai 19. elokuuta 2021

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla

Meikäläiset konkurssintorjujat eivät tässä maailmanajassa juuri lomaile, mutta parin päivän ajan irrottauduimme arkikuvioista. Olen jo pitkään halunnut käydä Imatrankosken juoksutusta katsomassa ja matkalla oleva Parikkalan patsaspuisto on myös lukeutunut käyntikohteisiin. 

Lauantaiaamuna 7.8. lähdimme ajelemaan 6-tietä etelään. Ensimmäinen stoppi oli muistaakseni patsaspuistossa. Kyseessä on Veijo Rönkkösen (1944-2010) peräti 50 vuoden työ. En lähde toistamaan faktoja, koska ne voi lukaista puiston omilta sivuilta. Nähtävää riittää, ja enimmäkseen melko häijyä semmoista. Voi vain miettiä, mitä taiteilijan päässä on liikkunut. 

Joogatarha on omasta harrastuksesta syntynyt kokoelma. Puiston vanhin teossarja.


Tämä on huvittavimmasta päästä. Koira nostaa koipea ja kuikuilee hameen alle. Hmm?


Kyllä, suussa on aidot tekarit.


Miksi tuo Jukolan Jussin näköinen ukko hymyilee piiskan viuhuessa?

Jokainen kokee asiat omalla tavallaan. Toisista paikka on niin ahdistava, ettei toinen vierailu tule kuuloonkaan. Minä haluan poiketa toistekin.

Yksi melko tärkeä syy Imatralla käyntiin oli Virkkukoukkusen myymälä. En ole ostanut itselleni vaatteita herranaikoihin ja halusin kesämekon. Virkkukoukkunen ompeluttaa kankaansa Kiteellä, joten ne eivät ole ainakaan kiinalaisten lasten tekemiä. (Eri juttu mistä kankaat tulevat, mutta en puutu tässä siihen.) Kotimaista työtä sopii näinä aikoina arvostaa. 

Suosikkikuosi hyppäsi heti silmään, mutta kokoja ei ollut, koska valikoima oli vähissä. Tämä kesä alkoi jo elokuun alussa olla vaatekaupoissa ohi. Ostin tai muru osti minulle erään räväkän värisen mekon, mutta kesän lämpö oli siltä erää aika lailla siinä, joten sen ulkoiluttaminen jää ensi kesään. Keväällä pitää mennä uudestaan katsomaan, mitä paikassa on tarjolla.

Ennen hotelliin kirjautumista kävimme kävelemässä Vuoksen vartta kuvauspaikkoja tarkastelemassa. Kiersimme voimalaitoksen kautta koko saaren ja päädyimme hiidenkirnuille opastavan polun varteen. Nehän oli luontointoilijan tietenkin nähtävä. Opastaulun mukaan Vuoksen syntymäaikana tuhansia vuosia sitten koski hieroi kallioon kirnuja toista sataa. Pienimmät olivat kahvikupin kokoisia, ja sieltähän niitä sai bongata kun käveli tarpeeksi kauas. Matkaseuralaisella oli kehnohkot kengät, mutta  kivistävistä jaloista huolimatta malttoi kulkea mukana.

Lopulta päädyimme ihan hotellihuoneen kohdalla olevalle paviljongille ja totesimme sen hyväksi kuvauspaikaksi. Hyvissä ajoin ennen klo 18 alkavaa näytöstä asetuimme asemiin. Harmi, että vettä satoi, ja se aiheutti kuvaustilanteeseen omat haasteensa. Lopputulos oli, että vain jokunen kuva onnistui ilman linssin pinnassa läikkyviä pisaroita. Videokuvaajalla oli astetta vaikeammat oltavat, koska hän halusi kuvaa kosken päältä. Se onnistui jotenkuten jalustaan viritetyllä, muovipussilla suojatulla kameralla, jota viimeisillä voimillaan killutti kallionkielekkeen ulkopuolella. Lopputuloksen näemme myöhemmin kun editointi valmistuu.

Porukkaa oli kertynyt sillalle runsain mitoin. Sibelius soi ja vesi alkoi valua kuivaan uomaan.


Koska jalusta oli muussa käytössä eikä tasaavaa hernepussia ollut, asetin kameran kalliolle hupparin päälle. Vitkalaukaisimella avustetulla hitaalla valotuksella sain otettua semmoisen kuvan, mitä lähdin hakemaan.



Näimme toisenlaistakin taidetta. Läheisellä torilla oli suihkulähde, jonka pohjaan oli maalattu kirkkaita värejä. Molemmissa päissä allasta oli kyltit, joissa sanottiin "katso ja kuvaa tästä". Emme ymmärtäneet jutun juonta ollenkaan. Toiseen päähän allasta oli maalattu norppa, joka näytti vain venyneeltä. Vasta kun otin oheisen kuvan, näimme idean. Oikein hauska 3D-illuusio. Hoksasin vasta reilusti jälkeen päin, että olisiko teosta pitänyt katsoa täsmälleen siitä, mistä kyltti neuvoi. Se nimittäin oli aika matalalla ja me vain toljotimme seisovilta jaloilta. Asiat näkisi oikein, jos kyykistyisi oikeaan kulmaan.



Illalla kylillä kävellessämme kamera ei ollut mukana, joten tunnelmallisessa valaistuksessa kylpevä hotelli on kännykkälaatua.


Aamulla heräsin kuuden kieppeillä ja vilkaisin vieruskaveria, jonka totesin myös olevan hereillä. Mitäs sitä nyt lomalla nukkumaan tuntia pidempään kuin työaamuina.

"Sataako tuolla", kysyin kuunnellessani outoa ääntä.

Avasin ikkunan ja kurkistin ulos. 

"Voi prkl, koski kuohuu! Nyt äkkiä ulos!"

"Mie tuun kanssa", Ripe sanoi.

Vaatteet viskautuivat päälle ennätysvauhdilla. Vettä kohisi alas nähdäkseni enemmän kuin edellisillan niinsanotussa näytöksessä. Ilma oli poutainen mutta sumuinen eikä ketään ollut missään. Mahtavat olosuhteet kuvaussessiolle.

Olimme jo edellispäivän kierroksella havainneet, että tässä oli paras kuvauspaikka. Se vain oli lievästi luvattomalla paikalla, joten keltaliiviset turvamiehet vahtivat näytöksen aikaan kansan parveilua. Nyt keltaliivejä ei ollut paikalla, ja mitäs sitä ei tekisi taiteen vuoksi. Ihana kuva, vaikka itse kehunkin.

Niin, mitäs sitä ei todellakaan tekisi taiteen vuoksi. Tämä kuva aiheutti facebookin puolella huvittuneisuutta. Kamera ja kännykät ovat edelleen tallessa.
 

Melkein pari tuntia viihdyimme kuohuja katselemassa ja varsinkin kuuntelemassa. On se hieno ääni. Hotelliaamiainen ei pettänyt ja mahat täynnä passasi käydä tirsoille paikkaamaan varhaisaamun äkkilähtöä.

Seuraava etappi oli kaiman luona. Kiersimme Hannan puutarhan ja nyt harmittaa kun en ottanut kuvaa viinirypäleistä. Ne olivat äärisöpöjä. Karhunvatukoita en muistaakseni ole ennen maistanut, mutta nyt olen. Valitettavasti opetin niitten napsimisen allaoleville eläimillekin. Hali ja Kiila totesivat marjojen olevan kypsiä ja hyviä.


 Kotimatkalla kävimme vielä Parikkalassa Siikalahden lintutorneilla. Siikalahti on kuuluisa valtavasta linnustostaan, mutta tähän aikaan melko hiljainen. Kurkipari huuteli ja joku iso lintu kalasti, mutta oli liian kaukana tunnistusta varten. Sielläkin pitää käydä kevätmuuton aikana.

Oli ihana viikonloppu ja koska nähtävää jäi, otamme keväällä uudestaan. Se on varma kuin tauti.


perjantai 18. kesäkuuta 2021

Kolmen viikon potretit

 Siinä se porukka nyt on. Kaikilla on silmät auki, mutta osaa vain nukutti kuvauksissa ihan tolkuttomasti. Hidasta on tämä päivittely kun huomennahan ne täyttävät jo neljä viikkoa.

Patchcoat Dulcina

narttu, red merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä


Patchcoat Donovan

uros, blue merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä


Patchcoat Dakota

narttu, blue merle valkoisin merkein, pitkä häntä


Patchcoat Dyani

narttu, punainen valkoisin merkein, pitkä häntä


Patchcoat Dylan

uros, blue merle valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä


Patchcoat Diamond

narttu, musta valkoisin merkein, pitkä häntä


Patchcoat Dameka

narttu, musta valkoisin ja tan-merkein, pitkä häntä


tiistai 25. toukokuuta 2021

Patchcoat D-pentue on syntynyt

 Nomsa pyöräytti lauantaina 22.5.2021 seitsemän kaunista pentua, kaksi poikaa ja viisi tyttöä. Synnytykseen en ehtinyt, mutta jospa tuon vielä joskus pääsisi näkemään. Nomsa plopsautteli koiravauvoja nopeaan tahtiin ja hoiti esimerkillisesti napanuoran katkaisut ja pesut ynnä muut kuviot. On se jännä, miten ne vaan tietävät nämä jutut.

Pentueen pojat ovat blue merlejä. Tyttöjä on kaksi mustaa, yksi red merle, yksi blue merle ja yksi punainen. Oivallinen värisuora ja niin onnellinen äitikoira.



Tämä ei ole ainoaksi jäänyt kerta, kun joku hoksaa housukarvat lämpimäksi pediksi ja hännän pehmoiseksi tyynyksi.



Taakse päin mennäksemme, tiineys meni täysin ongelmitta. Nomsa oli heti astutusta seuraavana päivänä täydellisen tietoinen omasta tilastaan. Lenkillä ei ollut ajatustakaan Hipan kanssa riehumisesta ja spurttailusta. "Voi kun nämä pennut painaa NIIN paljon!" oli Nomparellin ajatus. Unelmamaista diivailua havaittavissa. Myöhemmin se kyllä rallasi Hipan kanssa, mutta mahan alkaessa oikeasti painaa, kisailu loppui lyhyeen.

Jonkin aikaa kävimme treeneissä, mutta ne piti lopettaa heti alkuunsa. Ei tytteli jaksanut juosta, ei millään. Turha kiusata toista, ehtiihän tuonne vielä.

Neljän viikon kohdalla ultrassa näkyi toisella puolella kuusi pallukkaa ja toisella yksi, ehkä kaksi. Aika hyvin meni kohilleen. Ilmanko se loppuvaiheessa näytti hieman toispuoleiselta.

Kuusi viikkoa, mahalinja selkeästi laskeutunut.

Aikamoinen pömppä 57 vrk kasvatuksella.

Onneksi kasvattaja on vain noin vartin ajomatkan päässä. Pääsen usein ja helposti moikkaamaan Nomsaa ja palluttelemaan pikkuisia.

Lisää kuvia tulee, kunhan niitä otetaan.


sunnuntai 23. toukokuuta 2021

Huolestuttava helatorstai

 Hippa oli 11-vuotispäivillään elämänsä kunnossa. Vähän sen jälkeen helatorstaina ei enää ollutkaan.

Koska oli pyhäpäivä, vietimme vapaata kambodiassa. Ripe heräsi jo viideltä eikä saanut enää unta, joten meni koirien kanssa rantaan puuhailemaan. Minä vetelin unia vielä pari tuntia ja menin perästä. 

Takaisin tultua huomasimme, että Hippa tärisi kauttaaltaan eikä takapää oikein toiminut. Pääkin nyki kuin epileptisessä kohtauksessa. Soitin eläinlääkärille ja pohdimme, mistä on kysymys. Vaikutti ihan myrkytystilalta, koska eihän voi tietää, onko koira syönyt jotain. Mainitsin myös selkävaivasta, joka on viime aikoina ollut hyvä, mutta äkkiähän senkin vointi kääntyy toiseen suuntaan. Sain ohjeeksi syöttää jotain herkkuja tunnin välein, että mahdollinen myrkky imeytyisi ja olo helpottuisi. Mikäli kyseessä olisi kiputila, voisi kokeilla kipulääkettä. Löysin pienen palan sopivaa lääkettä ja annoin sen Hipalle. Jonkin ajan päästä olo vähän helpottui, mutta koira myös oksensi. 

Kävin välillä rannassa ja huomasin vedessä vihreää, ihan kuin sinilevää. Voiko sitä olla näin varhan keväällä? Pari päivää oli kyllä ollut hämmästyttävän lämmin, päästiin jopa hellelukemiin. Soitin uudestaan eläinlääkärille ja hän sanoi, että periaatteessa se voisi olla mahdollista. Hipan vointia seurattiin ja sieluun sattui kun katsoin sitä. Tulimme siihen tulokseen, että kivusta täytyy olla kyse. Hermo oli joutunut niin pahasti pinteeseen, että koko keho meni ihan vinksalleen. 

Käytin Hipan maaliskuussa jäsenkorjaajalla ja sen jälkeen ei Trocoxiliä ole tarvinnut antaa, koska tytteli on voinut niin hyvin. Nyt kotiin palattua annoin heti lääkkeen eikä mennyt kauan kun olo alkoi helpottua. Hippa nukkui yön levollisena ja oli aamulla taas ihan pirteä ja liikkuvainen.

Tämän jälkeen olen hoitanut Hippaa sen minkä osaan ja varasin myös ajan Niinalle, koska hän on todella osaava koirien kehonhuollossa. Olen nauttinut Hipan hyvistä päivistä, koska niitä on ollut pitkään. Samalla takaraivossa on tuntunut odotus romahtamisesta ja se nähtiin nyt. Päivä kerrallaan mennään eteen päin. Mummeli ei ole vielä vanha, mutta vaivainen se on ja sen mukaan eletään.

keskiviikko 5. toukokuuta 2021

Hippa 11 vuotta

Mummokoiramme Hippa täytti 3.5. jo 11 vuotta. Ihme ja kumma tätä ajan kulumista. Yhtä pitkä aika on edellisestä ajanlaskusta eli Suvirannan ihanista aussieleireistä. Hippa on viimeistä Suviranta-sukupolvea, koska se osallistui leirille noin 2,5 kuukauden ikäisenä ja sen jälkeen Vaalan maisemissa leireily loppui. Toki muita leirejä tämän jälkeen on käyty, mutta ei ole Suvirannan voittanutta. 

Synttäripäivänä kävimme viereisellä pellolla vähän iloitsemassa ja kuvaamassa mummelin virkeää olemusta. 

Lempilelu wubba on kova sana edelleen. Heinät vaan lentelivät suupielestä.



Synttäreitä juhlimme päivän jälkijunassa entiseen tyyliin Jennan kanssa, koska Toma-veli voi hyvin ja luonnollisesti osallistuu kemuihin. Haki ja Nomsa olivat viralliset vieraat. Ensin pikku lenkille ja sitten poseerausta.


Vanhenevat koirat ovat niin ihania ja persoonallisia. Hippa on käynyt iän myötä jääräpäiseksi, ihan kuin Jatsikin aikoinaan. Kuulo ja näkö ovat tallella edelleen, mutta se on asia erikseen, miten niitä käytetään. Esimerkiksi yhtenä iltana menin nukkumaan ja jätin oven raolleen kun ajattelin, että Ripe tulee kohta myös kun sattui olemaan meillä. Hippa käytti raon hyväksi ja tuli viereen. Kun isäntä sitten kampesi kammariin ja käski Hippaa poistumaan, korvakarvakaan ei värähtänyt. Se näytteli niin täydellisen nukkuvaa, että äkkinäinen olisi mennyt lankaan. Mummeli lähti heti kun minä sanoin, että menehän nyt siitä. Jos ei isäntä kelpaa kuningattarelle käskyjenjakelijaksi niin ruoanjakelijaksi kyllä kelpaa. Aamulla Hippa piti mahdottomat jollotukset päin naamaa, että nappuloita pitää ilmestyä kuppiin nyt heti paikalla.

Entäs se selkä? Siinä on taas sarjassaan ihmeellinen tapaus. Trocoxilia olen syöttänyt jonkin aikaa ja sillä on pärjännyt hyvin. Mutta mutta, ihan joulukuun lopulla Hippa meni yhtäkkiä niin kipeäksi, että olin jo viemässä sitä lopetettavaksi. Viikon päästä tästä se riehui munan kanssa kuin heikkopäinen. Päättelin, että joku hermopinne oli pahasti puristuksissa ja kun se laukesi, koko koira elpyi lähestulkoon terveeksi. Helmikuussa käytin Nomsaa jäsenkorjauksessa ja toiselle reissulle otin Hipan mukaan. Se oli tosi jumissa, mutta hyvin kroppa avautui eikä sen jälkeen ole tarvinnut lääkitä ollenkaan. Hyvä niin, koska tästä lääkkeestä on pidettäväkin taukoa välillä.

Harrastuksia Hipalla ei selän takia ole ollut enää aikoihin, koska selkä ei kestä taivutteluja. Tehdään mitä milloinkin huvittaa ja mihin kykenee. Pääasia, että Hippis on iloinen ja elämäänsä tyytyväinen sen aikaa minkä kanssamme viettää.

keskiviikko 24. maaliskuuta 2021

Nomsan seikkailut hormonimaassa

Nomsahan on sijoituskoira, joten pentusuunnitelma elää muun elämän taustalla. Viime syksynä se oli suunnitelmissa astuttaa, mutta uros menehtyi yllättäen. Lämmin osanotto omistajalle tätäkin kautta, jos tavoittaa.

Sitten odottelemaan seuraavaa juoksua, jonka piti olla nyt tammikuun kieppeillä. Ei näy ei kuulu. Ihmettelimme naapurin Annin kanssa porukkalenkillä joulun aikoihin, kun Ben-whippet oli kovin kiinnostunut Nomsasta. Tai no, 'kiinnostunut' oli lievä ilmaisu. Silmät pyörivät hedelmäpelinä tai pokerina herttasuoraa hakien.

Treeneissä Nomsa haahuili poissaolevan oloisena ja kroppa näytti lievästi punkerolta. Samaan aikaan tuskailimme, kun treeneissä tökki vähän kaikki. Ei kulkenut, ei millään. Meni vastalaukkaa ja pomppi kummallisen näköisenä. Käytin akupunktiossa, jossa Soile myös käsitteli osteopaattityyliin. Helpotti, mutta ei kokonaan auttanut.

Sitten tajusin, että se juoksu oli ja meni. Niin hiljaisena, ettei pisaraakaan tipahtanut. Normaalistihan en käy treeneissä juoksujen aikaan, koska koiran ajatus on kadoksissa. Nyt oli ajatus kadoksissa enemmän omistajalla, mutta olkoot, en soimaa itseäni enää enempää. 

Liike oli myös edelleen kadoksissa. Koska vannon jäsenkorjauksen nimeen, päätin kokeilla samaa Nomsaan. Varasin ajan Koirakoulu Napakasta ja helmikuun alussa Leinosen Niina kävi töihin. Nomsa oli tosiaan jumissa tasaisesti joka puolelta, mutta eniten asiaan vaikutti SI-nivelet. Ne olivat täysin tönkkönä. Niina availi niveliä melko kauan ja kipeää teki, mutta se kannatti. Jäimme treeneistä lomalle ja sain läksyksi pitää Nomsa lämpimänä. Silloin oli melkoiset pakkaset, joten lenkkeilyt suoritettiin takki päällä. Otin myös tavaksi aloittaa lenkit hihnassa, koska tytöt riehuvat ensimmäiset parisataa metriä ihan tolkuttomasti ja siinä tulee helposti revähtymiä kylmiin lihaksiin. Nomsa alkoi venytellä takajalkojaan tyytyväisenä kun kykeni tekemään niin. Parin viikon päästä otettiin uusintahoito, jossa ei enää ollut paljon tekemistä. Tilanne oli korjaantunut tosi hyväksi. Pääsimme taas osallistumaan treeneihin ja oli ilo huomata koiran toimivan aivan entiseen tyyliin. 

Laitanpa tähän meidän talvikauden viimeisen treenin, jonka Tiina ystävällisesti videoi. Koutsi oli laatinut melkoisia kiekuroita ja nykyisellä terveellä kropalla Nomsalla ei ollut mitään vaikeuksia selvitä niistä. Tuo yksi väärään suuntaan suoritettu hyppy johtui viereen siirtyneen kuvaajan läsnäolosta. Tuommoisia häiriöitä Nomsa ei vielä oikein kestä, koska muilla kerroilla se suoritti takaakierron moitteettomasti.

Agitreeni 22.3.2021 

Entä hormonitoiminta? Se vilkastui myös. Olen aivan saletti, että Nomsan kohdalla kävi samoin kuin monen ihmisnaaraankin lapsettomuuden kanssa. Kun elimelliset syyt on poisluettu eikä lasta kuulu, voi epäillä hermopinnettä. Kun Nomsan SI-nivelet avattiin, munasolujen irtoamista jarruttanut hermopinne vapautui ja juoksu alkoi sunnuntaina 7.3., reilut kaksi viikkoa toisen jäsenkorjaushoidon jälkeen. Ei voi olla sattumaa.

Hauskaa asiasta teki se, että Miimi oli lähtenyt Armeniaan hoitamaan sen puolen asioitaan. Mitäs sitä näillä nurkilla joutilaana töllöttämään kun talven juoksu meni miten meni ja oletuksena oli, että otetaan uusi yritys sitten kesällä. Yllätysjuoksun alettua lähetin viestin, että tule tänne, mutta koronakaranteenin takia astutus ehtisi olla ja mennä. Niinpä Tiina käytti Nomsan ensimmäisessä progesteronitestissä ja minä vielä kolme kertaa lisää. Juoksu venyi kuin vanha viili ja Miimi olisi sittenkin hyvin ehtinyt Suomen-kotiin hoitamaan lisääntymisasioita, mutta mistäpä näitä tietää. Kolme testiarvoa oli alle 1. Kysyin, miten se homma yleensä menee ja sain vastauksen: "Keskimääräisesti paras ajankohta normaalille astutukselle on 12.-14. kiimavuorokausi. Progen perustaso on alle 1. Ovulaatio tapahtuu kun progesteronipitoisuus saavuttaa 5-6 (10) ng/ml, eli kun eilen oli vielä perustasolla, niin vähintään 2-3 päivää voi odottaa. Astutus kannattaa tehdä kun proge on 5-10, ja kohdunkaula sulkeutuu progetasolla 15-25."

Neljäs proge otettiin 23.3. eli elettiin jo kiiman 17. päivää. Huppista, se oli pompsahtanut 12:een ja vähän yli! Testi otettiin klo 17 ja Martina soitti siitä puolen tunnin kuluttua, että astutus pitää tehdä nyt. Viimeistään seuraavana aamuna, mutta iltapäivällä olisi jo myöhäistä. No mikäs siinä, uros vain oli Kuusankoskella eli ainakin neljän tunnin ajomatkan takana. Alkoi kuumeinen miettiminen, että mitenkäs tehdään. Nomsa oli levoton. Piippasi hermostuneena aivan kuin olisi tiennyt mistä tuulee ja kannustanut tekemään päätöksiä. Eipä siinä ollut muuta mahdollisuutta kuin lähteä nöyrästi taivaltamaan pitkin pimeää itärajaa. Sovin uroksen omistajan kanssa, että tulee vastaan ja tapaamme iltakymmenen kieppeillä Imatran Prisman parkkipaikalla.

Näin kävi ja totesimme Eilan kanssa pimeän parkkiksen olevan vallan romanttinen treffipaikka. Otin Nomsan kontista ja se loikkasi epätavallisen ystävällisenä kohti Raidia ajatuksella "ha, tämäkö on minun sydämeni valittu", kunnes palautui entiselleen ja ärisi innokkaalle sulhaselle. Päätimme lähteä kävelemään, että pariskunta vähän totuttautuu toisiinsa. Nomsa etsi pissapaikkaa ja Raid tunki voimalla seuraan Eilan yrittäessä pidättää koiraa, että tytteli saa asiansa hoidettua. Nomsan harmistunut ilme kertoi, että "voitko nyt poistua kun on kamala hätä". Heti kun tämä oli järjestyksessä, alkoi leikki. Nomsalla on säpäkät liikkeet kun se kisaili Raidin kanssa. Sitä ei kestänyt kuin minuutin pari ja Nomsa otti tukevan sahapukkiasennon ja päästi uroksen selkäänsä. Ei tarvinnut sulhasen vaivautua morsiamelle kukkia kantamaan kun hetki oli niin otollinen kuin vain voi olla. Nomsaa vähän itketti kun toimitus ymmärrettävästi teki pikkuisen kipeää. Raid oli rauhallinen ja huomaavainen. Pariskunta oli nalkissa varmaan 15 minuuttia, ellei jopa vähän pidempään. Heti astumisen jälkeen Nomsa ärisi jälleen Raidille, joka puolestaan olisi ollut heti valmis uusintaotteluun. Menimme vähän valoisampaan paikkaan, että saan edes jonkinlaisen muiston otettua. Tuloksena on huono kännykkäkuva, mutta kunhan edes se.

Patchcoat Animosha x Hillside Painted Ryder to Ardiente

 

Puolisen tuntia vietimme aikaa Imatralla ja sitten vaan ajelemaan kotia kohti. Kiitos Eilalle vastaan saapumisesta, jonka ansiosta minun koko yö ei mennyt autoiluun. Ehdin nukkua melkein kolme tuntia ennen lehdenjakoon lähtöä. Näillä kymmenillä tämmöinen seikkailu on hatunnoston arvoinen suoritus. Olo oli aamulla kuin olisi kiskonut viinaa koko yön, mutta viis siitä. Onnistuneen astutuksen tuoma hyvä mieli peittää pienet vaivannäöt. Ultrassa käydään 16.4., joten sinne asti jännitetään, onko Nomsan sisällä uutta elämää kasvamassa ja minkä verran.