Joka kuuseen kurkottaa...

...se pallot pudottaa.

Rakas koirani Hippa.
Joulukuusi ei kuulu huoneistomme vakiovarusteisiin, mutta voitko silti ottaa sen huomioon leiskauttaessasi railakkaan olemuksesi sohvan selkänojan yli? Pojat koristelivat kuusen työllä ja vaivalla, se on täpötäynnä blingblingiä ihan jenkkityyliin ja valaistu vielä kaiken lisäksi, joten ei ole siitä kiinni etteikö sitä huomaisi.

Häntäsi on ällistyttävän ulottuvainen koukkimaan alimmat pallot pitkin seiniä ja sohvan kautta suorittamasi syleily pistää keskirungon koristeet vipattamaan. Välillä tuntuu, että pelkkä läsnäolosi saa joulupuun karistamaan neulasensa.

Noh, mitä me pienistä. Enkä suinkaan valita, koska saanhan minä Hippiäisen ansiosta jatkaa koko joulun ajan sitä, minkä pojat jo yhden kerran suorittivat.

Muuten meidän joulunpyhät menivät rauhallisissa merkeissä. Aattona mentiin mökille, minne tulivat myös Pekka ja Tanja.
Sauna tietenkin lämpeni ja menin Kimmon kanssa kylpemään. Atte jostain syystä ylenkatsoi seuraa, mutta meni myöhemmin enon sostuttelemana heidän kanssa saunaan.
Minä piipahdin avannossa pari kertaa ja Kimmo pyöri rinnettä alas lumihangessa. Hippa-parka hätääntyi, kun ei voinut ymmärtää moista käytöstä.

Joulupukki ei tällä kertaa tullut, vaan pojat saivat olla pakettien jakajina.
Koirille paketoin isot luut, mutta taisivat olla liian isot palat purtaviksi kun ei maistuneet. Jatsi tosin pihisti molemmat itselleen ja ärisi niiden päältä Hipalle, ettei toinen uskaltanut tehdä mitään, saati liikkua.

Joulupäivänä päästiin ensimmäistä kertaa eläissään savusaunaan. Senja vietti joulua erän kaverinsa luona. Tämä Pena oli kaivanut mailleen lammen ja rakentanut lammen rannalle savusaunan vanhasta hirsikehikosta. Lampi täyttyi lähteestä, joten vesi oli tosi raikasta.
Saunanlämmittäjä oli osannut asiansa, koska siellä ei ollut kitkua yhtään ja löylyt olivat uskomattoman makoisat. Avannossa käytiin monta kertaa ja olo oli uudestisyntyneen oloinen. Mahtava elämys!

Tapaninpäivä meni toipuessa ylensyönnistä tai rehellisesti sanottuna sitä jatkaessa. Piirakoita on vieläkin jäljellä vaika kuinka paljon eikä pojille tunnu maistuvan, vaikka omasta mielestäni ne onnistuivat harvinaisen hyvin.

Eilen käytiin Botaniassa eli kasvitieteellisessä puutarhassa Juusoa jututtamassa. Se on äkkiä miettien inhimillisin julkkis, jonka tiedän. Varmaan siitä syystä että on papukaija.

Pari perhostakin lepatti trooppisella osastolla, jossa ne viettävät talviaikaa. Suurin osa niistä piiloili jossain kasvien seassa.
Vastaanottovirkailija kertoi siellä olevan yhden suomalaisenkin perhosen. Joku poika oli kesällä ottanut kotelon talteen ja kaikkien yllätykseksi siitä oli jouluaattona kuoriutunut komea ritariperhonen. He veivät sen kasvihuoneeseen talvehtimaan. Kaikkea sitä sattuu.

Ei me pelkästään syöty ja nukuttu, vaikka mieli olisi tehnytkin. Treenattiin molempien tyttöjen kanssa pihatottista ja pitihän heitä vähän kuvata.

"Naru on hyvä, mutta mieluusti tarraisin tuohon kameranhihnaan ja ravistelisin vähän..."

"Onks korvat varmasti hyvin?"
"Voitko millään nakata sen kameras sinne mihin tuo laskeva aurinko ei ulotu?"

Tunnelmaa? Kyllä kiitos, sitä riittää.

Huh, mikä revohka!

Sitä se minun uneni tiesi. Voi kauhujen kartano missä vietin viime yöni! Asuin jossain kuppasessa kerrostalokämpässä ja luin kammottavaa kirjaa. Se oli niin pelottava että revin siitä kannet ja selän pois, ettei katse vahingossakaan osuisi siihen. Silti sitä oli pakko selata ja siinä oli kuviakin, joku mielipuolen näköinen äijä. Siinä unessa menin kirjan tapahtumiin sisään ja minusta tuli sarjamurhaaja, joka puri uhrinsa kuoliaaksi. (En ole katsonut Uhrilampaita pieneen hetkeen, uskoo ken tahtoo.)

Välillä itse pakenin sitä purevaa sarjamurhaajaa. Pakeninko siis itseäni? No, joka tapauksessa en meinannut millään saada itseäni hereille siitä kauhusta. Pojatkin olivat maisemissa mukana ja lopussa oli hirveä myrsky, rekat kaatuivat tuulen voimasta ja menivät menojaan pitkin teitä.

Ja mitäpä tapahtui kun kello soi ja lähdin koululaisia herättämään... Ihmettelin, miten valoisaa tuvassa oli. Juu, yksi kynttilä oli syttynyt itsestään palamaan.

Vietin eilen hämäränhyssyä kynttilänvalossa. Illan mittaan yksi niistä oli palanut loppuun ja sammunut omia aikojaan. Neljän aikaan kävin vessassa ja kaikki oli okei ja pimeänä. Kun puoli seitsemältä kömmin kammarista pois, se itsestään sammunut kynttilä paloi.

Kaikenlaista outoa tässäkin huushollissa on tapahtunut, mutta jos joku kiusanhenki sytyttelee kynttilöitä minun nukkuessa niin se on jo pikkuisen pelottavaa. Nyt se riivattu kynttilä on ollut kiltisti. Jospa se joku uskoi kun lähetin kainon pyynnön, että tee mitä tahansa mutta tulella ei leikitä. Siinä saattaisi pahimman sattuessa olla vakuutusasiamiehelle selittämistä.

Eipä aamu jatkunut kovin hyvissä merkeissä. Kun menin hakemaan koirille ruokaa, samassa komerossa asuva kuumavesivaraaja oli laskenut alleen. Vähän, mutta kuitenkin. Hetken päästä alkoi kuulua sihinää ja vettä tuli ihan tuutin täydeltä. Käänsin päävesihanan kiinni ja soitin isälle, joka sanoi että sulakkeet irti myös. Olivat äidin kanssa tulossa meille jatkamaan alapohjan eristämistä, mutta päivä menikin putkimiehenä, apurina ja hanslankarina.

Varaajassa oli ihan selkeä reikä eli olipahan vain tullut tiensä päähän. Kummusta haettiin uusi varaaja ja Markku kävi töistä tullessaan auttamassa asennuksessa. Pekka kävi tekemässä sähköliitännät, että kun hätä on suurin, on apua tarjolla. Arvatkaa vaan, onko kaikki muut ei niin kiireelliset sähköhommat täällä seisoneet vuositolkulla?

Ei ole muuten pitkä aika kun mietin, että milloinkahan tuokin komero tulisi siivottua. Nyt tuli, pienen pakon saattelemana.

Terve Hippa!

Äsken tuli lausunto Hipan kuvauksesta: Lonkat A/A ja kyynärät 0/0!
Kylläpä passaa pistellä menemään terveillä kintuilla. Ihana, mahtava typykkä!

Kivat kekkerit koiraporukalla

Syksymmällä yllytin Miimiä järkkäämään Joensuun seudun aussiepikkujoulut. Alun nihkeän suhtautumisen jälkeen kelkka kääntyi ja tänään tavattiin Virolaisessa yhteislenkin ja nyyttäreiden merkeissä. Talonväen ja meidän lisäksi paikalle tulivat Hilkka, Kiri ja Valo, Satu ja Viiru sekä Ari ja Mari Kidan ja kleinspitz Oscarin kanssa.

Sukukokoushan siitä lähes kokonaisuudessaan tuli. Kaikki muut aussiet olivat Patchcoat-koiria paitsi Kida, joka kuuluu Särkivaaran klaaniin. Niin kaunis ja vilkas neiti! Ulkonäöllisesti ihan erilainen kuin Miimin kasvatit. Sukunäkö on hämmästyttävä seikka.

Aluksi lähdettiin porukkalenkille. Läheskään kahden tunnin lenkkiä ei tarvinnut vaivautua kiertämään, koska koiraporukalla kilometrejä kertyi varmasti moninkertainen määrä meihin ihmisiin verrattuna. Yhdeksän nartun laumassa vauhtia riitti kiitettävästi ja pikkuinen Oscar mennä vipelsi seassa hyvin herrasmiehenä.

Pojat olivat lenkin ajan talonvahteina ja meidän palattua saivat kerralla monta rapsutettavaa. Me muut laitettiin syömisiä pöytään ja koirat jatkoivat vimmaamista tuvassa. Sopuisaa sakkia. Pieni kärhämä tuli välillä, mutta siitä selvittiin reilulla karjaisulla.

Ruoka oli hyvää ja seura mukavaa. Seuraavan kerran voidaan kokoontua meillä, ettei Miimin tarvitse aina olla emäntänä. Mutta kun heillä on niin viihtyisää ja aina kiva käydä.

Viihtyvyydestä puheen ollen Jatsi on aika selkeä poikkeus. Kun väki väheni ja meidän jengi jäi viimeiseksi, kuningatar Jatsi elämöi nenä ovenraossa jatkuvalla moukumisella. Kamala pelko persiissä, että jos hänet vaikka unohdetaan - tai vielä pahempaa, jätetään tahallaan. Parempi muistuttaa olemassaolostaan, ettei niin pääse käymään.

Tytöt tohtorissa

On siellä Kirsi-tädin vastaanotolla aina kiva käydä. Vaikka se vähän neulalla tökkii, niin saa sieltä sitten namuja hyvitykseksi.

Jatsin tämänkertainen keikka menikin pelkän 4-rokotteen piikkiin, mutta Hippa sen sijaan tainnutettiin pienille päikkäreille.
Juoksusta, valeraskaudesta ja vinkulelujen hoivaamisesta toipuneen Hipan tie vei virallisiin lonkka- ja kyynärkuviin. Selkä kuvattiin myös, mutta vain minun ja Miimin mielenrauhan takaamiseksi.

Uneen tuupattu potilas käyttäytyi oikein rauhallisesti. Huolestuttavampaa olisi ollut, jos ei olisi käyttäytynyt.

Kuvien valmistuttua yksi toisensa jälkeen jännitys tiivistyi, jos sitä nyt alunperinkään oli havaittavissa. Kyllä sen olisi silmäpuoli sonnikin nähnyt persesilmällään, ettei Hipan kuvissa ole mitään ihmeellistä. Jos Kennelliitossa ollaan toista mieltä, niin sopii vain ällistellä, että millä ihmeen silmällä siellä niitä kuvia syynätään.
"Mitään en tajua, mutta hyvältä näyttää", sanoin kuvia katsellessani.
"No joo, mie oon ihan samaa mieltä", tuumasi Kirsi ylirauhallisen lupsakkaan tyyliinsä.
"Jos nyt oikein aletaan etsiä jotain niin lonkkamaljat vois olla hivenen syvemmät, mutta kyllä nuo niin napakasti asettuu että ei pitäis vaikuttaa", Kirsi spekuloi.

En ole ollenkaan huolissani. Hyväähän sitä pyritään tekemään mutta kun priimaa tuppaa tulemaan. Kiitokset Miimille ihan järjettömän upeasta koirasta!

Ja juhlan kunniaksi ilmoitin Hipan saman tien Tuusniemen ryhmikseen helmikuun lopulle. Ei ilmoittautumisella muuten olisi kiirettä, mutta kun eletään jo joulukuuta eikä Miss Tabitha millään raaski luopua turkistaan. Kaikella todennäköisyydellä karvanlähtö alkaa heti kun kuori kopsahtaa postilaatikkoon.

Isänpäivää

Yleensä olen muistanut vanhempien merkkipäiviä leipomalla kakun, koska se on helpoin ratkaisu ihmisille, joilla on jo lähes kaikkea. Tänä syksynä tein poikkeuksen ja ostin isälle Tuomas Kyrön Mielensäpahoittajan, äänikirjaversiona. Olen lukenut kyseisen kirjan paperiversion ja nauroin itseni kipeäksi.

Aina on oma lehmä ojassa ja niin oli tälläkin kertaa. Vanhanaikaisena ja tapoihini piintyneenä olen luottanut mielikuvituksen voimaan. Äänikirjaa voisi verrata telkkariin, joka tunnetusti tarjoaa kaiken valmiina ja tappaa luovuuden. Niinhän sitä luulisi ja väärässä olin.

Asian ratkaisi se, että lukijana toimii Antti Litja ja sen sopivampaa lukijaa tälle kirjalle ei olisi voinut löytää.
Kukas se on, kyselevät nyt nuoremmat lukijat mielessään. Kysy Mr. Googlelta, minä en mnoista selvitä. Antti Litja kuuluu yleissivistykseen siinä missä Kekkonen.

Minä muuten aion äänestää Kekkosta ihan periaatteen vuoksi. Jos Kekkonen olisi käytettävissä, niin tämän maan asiat korjaantuisivat kertaheitolla. Takuulla olisi pressalla enemmän valtaa hillitä Arkadianmäen apinalaumaa mellastamasta miten tahansa.
Mitä Halonen puuhailee nykyään? Varmaan verryttelee joulukuun kuudennen päivän kättelymaratonia varten. Jokin on vialla, jos tasavallan keulakuva on yhtenä iltana enemmän kansan näkyvillä kuin koko muun vuoden aikana yhteensä.

Ja takaisin pääraiteelle.
Äänikirja oli harvinaisen onnistunut ostos. Litja kertoi pahoittaneen mielensä niin vakuuttavasti, että jos Kekkonen on Suoman paras Urkki niin Litja on Mielensäpahoittaja tästä ikuisuuteen.

Kirja koostuu pienistä novelleista ja on jaettu neljän CD:kokoelmaksi. Optimaalinen tilanne olisi se, että kuuntelisi yhden novellin päivässä ja nautiskelisi siitä täysin siemauksin. Meneekö se niin omalla kohdallani? Kyllä ei varmasti. Kaikki hyvät päätökset rapisevat tyhjiin kuin suklaarasian kanssa seurustellessa. Jos minä vielä yhden.
Seitsemästä kuolemansynnistä Ahneuden, Ylensyönnin ja Himon voisi tiivistää Heikoksi Luonteeksi. Levyn loppuminen oli hyvä syy lopettaa kuuntelu sillä erää.

Toisaalta, jos haluaa kuunnella koko kirjan kerralla ja potee siitä moraalista krapulaa, ketä se kiusaa? Ei ketään muuta kuin omaa itseään ja itseäänhän ei kannata antaa pikkuseikkojen kiusata. Nautittava kokemus, eikä mennyt edes maha kipeäksi.

No niin. Taidan mennä ostamaan suklaarasian.

Kun kerran kaikki muutkin...

Sirkun blogissaan mainitsema osallistuminen Rajala Pro Shopin kuvakilpailuun innoitti minutkin lähettämään kuvan kyseiseen kisaan vielä näin viime metreillä. Äänestää saisi ihan mielellään, mutta enhän minä tollo osaa linkittää sitä kuvaa oikealla tavalla tänne. Olkoot mokoma.

Tämä otos siellä jossain nyt joka tapauksessa keikkuu näkösällä.

Sitten asiaan, joka vielä joskus lankapuhelinten aikaan oli hyvinkin arkipäivää, mutta nykyään suorastaan eksotiikkaa.
Soitin eräälle kuopiolaiselle asiakkaalleni, jonka numero ei ollut ennestään muistissa. Naputin sen ihan manuaalisesti, mutta linjojen tai minkä lie yhdistyttyä robottiääni kertoi kaipaamallani henkilöllä olevan toinen puhelu kesken. En jäänyt odottamaan, koska minusta on yleisesti ottaen kiusallista hoputtaa eikä tässä niin tulenpalava kiire ollut.

Kohta puhelin soi ja ajattelin että kiva, soittaa näköjään takaisin ja vastasin.
"No Timo terve, soitit äsken?"
"No moi, onko Noora siinä lähellä?"
"Ei täällä ketään semmosta asu. Ootahan kun katon ympärilleni, tää on aika iso kämppä. Juu ei näy Nooraa."
"Krhm, anteeks vaan, taisin soittaa väärään numeroon."
Alkoi pikkuisen naurattaa eikä langattoman päässäkään kovin vakavalla mielellä oltu.
"Ei se mitään, kiva kun soitit."

Ja sitä rataa, juttu jatkui vielä jonkin aikaa. Tämä Timo oli Oulunkylässä ja halusi tietää mistä soitin ja minne oli tarkoitus.
No, eihän se sitä muuksi muuttanut, että olin katsonut Nooran puhelinnumeron viimeisen ysin neloseksi ja rupattelin sitten illan ratoksi ventovieraan kanssa. Timo pyysi sanomaan Nooralle terveisiä. Perille menee.

Pitäisiköhän alkaa harrastaa puhelinextremeä? Siitä vaan summamutikassa numeroita näppäilemään niin sosiaalinen elämä saattaisi vilkastua uskomattoman paljon.

Hippahan on ihan pro!

Tänään se alkoi. Koirakoulu! En edes muista, koska viimeksi olen ollut ohjatussa koulutuksessa koiran kanssa. Yksinään ollaan suhrattu omalla pihalla ja milloin missäkin, mutta nyt Kapasen maneesilla ja monen muun koirakon häiriköimänä. Ai että mä nautin kun joku sanoo, että mitä pitää tehdä ja sitten vaan tehdään.

Tokon alkeiskurssihan se varsinaisesti on, mutta opeteltavat asiat ovat niin lähellä pk-tottista, että olen ajattellut melkein vakavasti suunnata kevään BH-kokeeseen.

Neljätoista koirakkoa taisi paikalle tulla ja oli porukassa sentään tuttujakin, Susanna ja Suzy-suhari.

Tänään oli aiheena luoksepäästävyys ja luoksetulo. Aika paljon seuraamista ja perusasentoa tuli myös, enkä ollut siitä lainkaan pahoillani.

Hippa osaa perusasennon ja näköjään malttaa pitkätkin seuraamispätkät eikä ympärillä pyörivä muu porukka häirinnyt yhtään.

Luoksepäästävyydessä se nousi seisomaan, mutta otettiin uusiksi ja hyvin onnistui.

Luoksetulo tehtiin varman päälle eli vetäjä piti hihnasta ja koira tuli sen muutaman metrin matkan luokse.
Hippa-ressu ei ehtinyt sillä matkalla päästä edes vauhtiin ja perässä laahaava liinanpätkäkin jarrutti. Kehveli sentään, eihän me olla totuttu tuommoiseen pelleilyyn. Ensi kerralla jätän koiran aloilleen kun se siinä pysyy. Niin kerta.

Kyllä oli kivaa! Nyt on tyytyväistä porukkaa talossa kun päivällä tein Jatsin kanssa tasapuolisuuden nimessä pientä pihatokoa.

Kaupunkituulia haistelemassa

Että ei menisi ihan itsensä kehumiseksi ja pelkäksi paimennukseksi niin mainittakoon, että ollaan me noitten höppänöitten kanssa tehty muutakin.

Eilen aamulla - kun olin vielä autuaan tietämätön tulevasta hääyöstäni - lähdin kaupunkiin ja otin Hipan mukaan. Onhan se itsestään selvää, että pitää niiden joskus olla erossa toisistaan.

Käytiin ensin Tintillä maksanamuja ostamassa. Ihan siksi, että olisi jotain pehmeää namia varalla, jos vaikka sattuisi treeni-into puskemaan päälle. Suurin syy tekemättömyyteen taitaa olla tarpeeksi hyvien namien puuttuminen. Nakkipaketteja on turha varastoida jääkaappiin, koska ne häviävät sieltä parempiin suihin, enkä tarkoita nyt koiria.

Hippa kierteli kaupassa ja käyttäytyi oikein hyvin. Aikamme ihmeteltyään lähdettiin etenemään ja vein auton Cittarin parkkiin. Sieltä suunta kohti rantaa ja Suvantosillan yli tois puol jokke. Ritiläraput eivät hidastaneet matkantekoa yhtään, reipas tyttö!

Toisten siltojen kautta takaisin ja kiersin kanavan reunalle sillan alle, että päästään treenaamaan alitusta. Jalkakäytävät ja muut menee hyvin, mutta tämä tunneli on eri kun autot kolisuttavat sillankantta ja varsinkin sen saumoja.

Viimeksi taidettiin mennä joskus kesällä ja Hippis oli hieman hermona, mutta nyt reaktio yllätti minutkin. Neiti melkein repäisi käteni irti ja alkoi huutaa ihan täyttä parkua! Varmaan säikkyi kolinan lisäksi omaa kaikuvaa ääntään. Voi herrantähden sentään.

Eipä siinä auttanut kuin ottaa uusintoja niin monta, että alkoi sujua.
Kävely oli ollut tähän asti kohtalaisen rentoa, mutta sitten jostain syystä tuli kiire. Piipahdettiin vielä Iloisessa Keittiössä Sonjaa moikkaamassa. Hippa-ressu keskittyi makaamaan ja kuolaamaan lattiaa. Taisi käydä kupolin päälle sen verran, että ehkä kannattaisi käydä kaupungilla vähän useammin.

Ja ettei into hiipuisi alkuunsa, ilmoitin Hipan ja itseni JoVen kurssille tokon alkeita opettelemaan. Ensimmäinen oppitunti on jo sunnuntaina, joten päästään kakaran kanssa heti tositoimiin.

Kotiin päästyä lähdettiin Jatsin kanssa kahdestaan lenkille. Taskuun namit ja lussupallo.
Matkalla treenattiin seuraamista, jääviä liikkeitä ja kaukkareita.
Kaukkarit onnistui ihmeen hyvin, parin askeleen päästä pahin liike eli maahan-seiso-maahan meni ilman etenemistä!

Luoksetulo maahanmenon kanssa kokeiltiin myös. Hidas, mutta kuitenkin. Parasta oli se, että sen jälkeen otetut suorat luoksetulot olivat nopeita. Lussupallo oli kova sana.
Ihana muru! Samanlainen raketti-paketti kuin Pami-siskonsa.

Illalla tiesi treenanneensa ja varsinkin juosseensa pallon perässä. Sydäntä vihloi, kun Jatsi-riepu ei meinannut ulkoa tullessa päästä rappuja ylös. Kipulääke naamaan, koira kyljelleen lattialle ja hieromaan.

Eihän nämä juuri vaivojaan valita, mutta rajansa sisullakin. Jatsi oli taatusti tosi kipeä kun itki hieronnan alussa. Kaipa minä jotain osaan oikein tehdä, kun koira rentoutui pikkuhiljaa ja eräässä vaiheessa se virutti jalat ja niskan oikein antaumuksella. En ole moista venytystä ennen nähnyt, takajalat ihan suoraksi niin että selkä pyöristyi, etujalat kippuraan ja kuono etutassujen väliin.

Hyvä näin. Tästä lähtien pallot piiloon, minulta nimittäin, etten pääse heittämään koiraani kipeäksi. Tyhmä ämmä.

Lisää tämmöisiä puheluita, kiitos!

Eilen iltapäivällä soi puhelin. Ei mitään ihmeellistä sinänsä, ainahan se rallattaa enemmän tai vähemmän, mutta tällä kertaa ystävällinen soittaja veti meikältä jalat alta.
"Hotelli Puijonsarvesta päivää. Onneksi olkoon, olet voittanut yön hääsviitissä!"
WHAAAT?!!

Kuten aiemmassa kirjoituksessa mainitsin, olin sunnuntaina kyseisessä hotellissa häämessuilla näytteilleasettajana. Kaksi hotellin henkilökuntaan kuuluvaa naista piti arpajaisia naapuripöydässä ja voittona oli tosiaan yö hääsviitissä kahdelle, skumppaa tervetuliaisiksi ja aamiainen huoneeseen.
Eräänä hiljaisena hetkenä marssin heidän luokseen.
"Voinko mie osallistua arvontaan vaikka en oo menossa naimisiin eikä mulla sen puoleen oo miestäkään? Tää on niin kiva paikka että haluan tänne yöksi."
"Totta kai, tämä on kaikille avoin ja jos voitat niin eiköhän tuolta Puikkarista illan mittaan sulhasehdokas löydy."

Uskomatonta! Ikuinen pahanilmanlintu ja epäonnenhaukka voitti! Että osasivat niiden tuhannen lapun joukosta poimivat minun lapun! Enpäs pääse enää valittamaan, etten ikinä voita mitään...

Koska en ole enää Facebookissa, en voinut hehkuttaa heti koko kansalle tätä ihanaa uutista. Sen sijaan soitin innoissani muutamalle läheisimmälle ja Mari ainakin repesi nauruun.
"No ei sulla paljoo puutukaan, häät ja mies jonka kanssa mennä viettämään sitä hääyötä. Että päätit sitten viedä sen palkinnon joltain oikealta hääparilta, heheheee!"

Näin tuli tehtyä. Päätin, että menen tammikuussa hääsviittiin juhlistamaan nelikymppisiäni. Kerran sitä vaan viidennellekymmenennelle siirrytään ja sen voi tehdä kerralla korskeasti.

Viikonlopun vilinät

Lauantaiaamuna ampaisin harrastustoimittajan hommiin koulutuskentälle tekemään juttua BH-kokeesta. Muutama tunti vierähti katsellessa ja kuvatessa.

Päivällä lenkitin omat koirat ja illalla jälleen josepalaisten keskuuteen talkoolaisten illanviettoon Jokiasemalle. Erillistä pikkujoulua ei tänä vuonna järjestetty. Mari toimi pääemäntänä ja oli hoitanut paikalle tosi hyvät sapuskat. Liialta syömiseltä ei näköjään voi välttyä, ainakaan tällä itsekurilla.

Mari järkkäsi myös tietokilpailun ja se aiheutti jälleen pientä meteliä, mutta Hemin Hipit eli meidän joukkue voitti. Palkintona oli materian sijaan kaikkien kunnioitus, mutta epäilen että se jäi laihanlaiseksi. Kateellisten panettelua, sitä se vain on.

Hilkan järkkäämä kävelevien kirjainten kisa oli tosi kiva. Kahden kuusihenkisen joukkueen selkiin teipattiin kirjain ja vihjeen perusteella piti asettua oikeaan järjestykseen selät tuomaristoa päin. Ei ollut välillä ihan helppoa, mutta voitto tuli kotiin siinäkin lajissa. Tasaista oli, mutta piste se on yksikin piste.

Taisi siellä olla kolmaskin kisa, mutta muisti pätkii. Vesilinjalla olin, mutta minun muisti ei tarvitse tekosyitä toimimattomuuteensa.
Mukavaa oli ja ilta venyi melkein puoleen ennen kuin olin kotona.

Aamulla lähdin Kuopioon Hää- ja juhlamessuille Mary Kayta esittelemään. Paljon on porukkaa menossa naimisiin, ihme juttu.

No, siinäpähän menevät. Miimi haki aamulla koirat meiltä hoitoonsa päivän ajaksi. Jos minä olen kotona ja Miimi tulee käymään, koirat ovat suht välinpitämättömiä tyyliin "ai moi, ihan kiva", mutta nyt repesi riemu. "Voi miten ihanaa kun tulit! Mamma hylkäsi meidät niin julmasti ja ollaan oltu ikuisuus yksin, ihan kamalaa!"
Viia oli mukana ja saivat riekkasta pahimmat höyryt jo meillä.
Sitä samaa höyryä oli kuulemma riittänyt koko päiväksi.

Jatsi-kulta, mussukkani, sielunsiskoni, astraaliruumiini jatke ja mitä muuta vielä, kymmenen minuuttia ennen meidän saapumista oli ollut Miimin kanssa peräkammarissa ja meni ovelle sanomaan, että "avaa ovi, mamma tulee just kohta." Mitään ei tapahtunut ja höppänän piti käydä monta kertaa sinä aikana sanomassa, että nouse nyt avaamaan se hemmetin ovi!

Sitten kun tultiin ja meteli laantui, oli palautteen aika. Hyvä ihme sentään.
Hippa saisi oscarin parhaasta pääosasta ja käsikirjoituksesta elokuvissa "Ei, en mene suihkuun kun ei kotonakaan tarvitse" ja "En istu kun kotonakin saan rynnätä ruokakupille suoraa päätä".
Hyviä yrityksiä, mutta eivät menneet läpi. Ilmeikäs luonnenäyttelijä se on, ei mahda mitään.

Kiitoksia Miimille ja Hannulle jälleen hyvästä hoidosta. On se kiva jättää koirat hoitoon kun osaavat kuitenkin käyttäytyä omista keekoiluistaan huolimatta ja jälleennäkemisen riemu on niin äänekäs kuin on.

Pikakipaisu Etelä-Suomeen syysloman kunniaksi

Kalenteri ilkkui tyhjyyttään silmieni edessä. Kun samaan syssyyn pojilla oli perinteinen perunannostoloma, jonka nykyaika on vääntänyt syyslomaksi, karistimme maakunnan pölyt kantapäistä ja painuimme etelän humuun.

Koko orkesterin voimin suuntasimme Klaukkalaan Senjan luokse. Siinä ihmetellessä ilta ehti ja lähdimme läheisen laskettelurinteen ympäristössä kulkevalle reitille koiria lenkittämään. Pikkuinen Lio oli elämänsä voimissa kahden nartun tiennäyttäjänä ja painalsi kuin pupu menemään. Vauhdista päätellen ei taannoinen lonkan sijoiltaanmeno pahemmin vaivannut.

Alunperin piti käydä meidän mittapuun mukaan pieni kolmen kilometrin lämmittelylenkki, mutta kaksijalkainen tiennäyttäjä ei ollut ihan tarkkaan kartalla koko ajan, joten lenkki venyi. Ilta hämärtyi, mutta onneksi valaistus toimi.

Lopulta päästiin ihmisten ilmoille ja käveltiin uuden asutusalueen halki. Siellä oli maalaisromantiikkaa ja modernia taiteilija-asumusta ripirinnan sulassa sovussa. Osa taloista oli ihan käsittämättömän isoja kartanoita!

Erään talon pihassa kukkapenkin keskellä loimotti kolme noin viiden sentin korkuista sinertävänvalkoista liekkiä kivipaasien päissä. Sitä ihmetystä piti mennä lähempää katselemaan ja mikä elämys! Kivitolpissa olikin ledeillä valaistut suihkulähteet ja pulppuava vesi näytti etempää katseltuna loimottavalta liekiltä. Uskomattoman kaunis vesiaihe.

Tien toisella puolella taas oli verhot auki ja julkisivun ikkunoissa kokoa kuin ladon seinässä. Olohuoneen seinällä oli valtava screeni ja siellä joku hevosohjelma menossa. Kadulta asti nähtiin tekstit ilman tihrustelua. Vai liekö ohjelma heijastettu suoraan seinään, en tiedä. Katseltiin siinä telkkaria jonkin aikaa, mutta en haluaisi kotiini moista. Jos sattuisi olemaan tennisfani niin johan siinä saisi jännetupintulehduksen niskaansa ottelua seuratessa. Plok, plok, eestaas. Eiköhän nykytekniikalla saane molemmat pelaajat samalle ruudulle pelaamaan.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli jotain, mitä en ole kokenut viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Lähdimme käymään Korkeasaaressa. Tämä huippuälykäs kamerafanaatikko päätti jättää kuvauskoneensa kotiin, joten Senjan kameralla otettiin kuvia, mutta niitä ei ole vielä tässä nähtävillä.

Oli meinaan mahtava aika käydä kyseisessä paikassa. Puista pudonneet lehdet antoivat hyvät näkymät ja viileä ilma piti eläimet virkeinä. Ne tulivat ihan äärelle esittäytymään. Kenguru jäi näkemättä, koska oli vetäytynyt sisätiloihin lämmittelemään ja karhu samoin, koska alkoi ilmeisesti valmistautua talviunille.

Varsinkin tiikeri teki minuun vaikutuksen. Uskomattoman upea eläin ja niin kiiltävä turkki! Ei tarvitse epäillä, että elukoilla olisi huonot oltavat tai nälänhätä.

Huvittavin oli manuli, jonkunlainen kissaeläin sekin. Mitä lie iitrailut kun liikkui hyyyviiin hiiittaaassti. Se harkitsi todella tarkkaan jokaisen askeleensa. Mennä marritti kopista toiseen ja matkanteko kesti kauan.

Ei se kummoinen saari ole, mutta kierros vei useamman tunnin ja raitista ilmaa saatiin.

Illemmalla ihmeteltiin, että ihan kuin tuuli olisi kolisuttanut peltikattoa. Kas, sehän oli sievä pieni syysmyrsky. Harvemmin lokakuussa ukkosen jyräämäksi joutuu, mutta siitä se yli meni ja asettui johonkin Helsingin tienoille jyrisemään pitkäksi aikaa. Valoshow oli hieno ja näkyi hyvin Klaukkalaan. Senja vaan suri vasta kylvämäänsä nurmikkoalaa, joka oli juuri rännin alla. Taivaalta tulleet rakeet taisivat huuhtoa siemenet tiehensä.

Perjantaiaamuna pakattiin kamat ja lähdettiin Vantaalle tätilään. Martti kävi poikien kanssa kaupassa ja osti heille herkkuja kassikaupalla. Me otettiin Irman kanssa pienet päikkärit ja lähdettiin koiria lenkittämään. Läheisessä metsässä koirat pääsivät juoksemaan vapaana ja erään kävelypolun varrella olevalla pellolla otin kepinetsintätreeniä. Kesken kaiken paikalle hiippaili iso valkomusta uroskoira. Se oli olemukseltaan ystävällinen ja kiinnostui tytöistä. Jatsin piti tietysti sanoa suorat sanat, mutta se ei korvaansa lotkauttanut.

Lähdettiin kävelemään eteen päin ja koiran omistaja oli autonsa luona. Vieressä olikin koirapuisto, joten menimme sinne. Paikalle tuli muutama muukin koira, kaikki oikein mukavia. Se iso valkoinen oli kahdeksanvuotias Tatu ja koko seudun kingi. Hyvässä mielessä, korostan. Ihmiset kertoivat, että jos puistossa kahdella uroksella tulee nokkapokkaa, Tatu menee poikkiteloin väliin ja rauhoittaa tilanteen.

Jatsi oli jälleen epäpuistokoira. Eräs kaksivuotias nahkacollie tykkäsi Hipasta ja pari sai juoksuleikit käyntiin, kun en päästänyt kuningatarta väliin murraamaan.

Illalla oli rauhallista sakkia pitkin sohvaa. Aamulla Irman piti lähteä töihin ja minä kävin koirien kassa eksymässä samassa metsässä. Juutuin paluumatkalla juttelemaan erään koiratädin kanssa. Hän ihasteli miten minun koirat osaa ohittaa niin sievästi, ääneti ja riuhtomatta. Onhan ne sivistyneitä hihnassa, vaikka maalaiskoiria ovatkin.

Lenkin jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Pojilla meni aika mukavasti kirjoja lukiessa ja eväitä mussuttaessa. Takakontti oli hipihiljaa, kuinkas muuten. Sivistyneet maalaiskoirat kyllä osaavat matkustaakin ilman turhaa elämöintiä.

Kotona tuoksui asumattomalle. Muutama päivä pois kotoa ja vastassa on kylmä autiotalo. Tuli uuniin ja pyykkikone pyörimään, niistä on elämä tehty.

Kakunsyönnillä talvitauolle

Sinikka päätti järjestää kauden lopettajaisiksi kisat, AHBA:n säännöillä, mutta leikkimielisenä. Jätin koirat kotiin pällistelemään, koska Jatsi ei kykene moisiin hommiin ja Hippakin on vielä turhan raaka.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että Miimi ohi ajaessaan jarruttaa sen verran että pääsen loikkaamaan kyytiin. Tämä soittaa aamulla kuitenkin aikataulun ja suunnitelman muutoksesta, koska oli saanut jollain ihmeen konstilla suostuteltua Hannun mukaan. Ajan säästämiseksi minun piti ajella Teboilille, kun arvon herran piti laittautua ihan viimeisen päälle kuntoon. On se kumma kun niitä pitää aina odottaa...

Loppujen lopuksi se olin kuitenkin minä, jota odotettiin. Ei tälläytymisen vaan yleisen ajantajuttomuuden vuoksi.

Perille päästiin ja käskynjakoon. Etsin kahvikuppeja ja muita tykötarpeita ja koska en kisannut, jatkoin Miimin hommia kahvinkeittäjänä. Uskomaton on se kahvin määrä, mikä ihmisiin uppoaa.

Möllikisaajat rataan tutustumassa.

Sinikka tarkkana tuomarina.

Jos ohjaaja ei ymmärtänyt ohjata koiraa kunnolla, suoritus tehtiin loppuun ilman arvostelua. Pääasia ettei koiralle jäänyt epäonnistunut olo.

Muffy on aina yhtä ihana.

Lopuksi syötiin Sinikan tekemää, järjettömän upeaa kakkua! Jokainen sai viedä oman koiransa mukaan.

Koko perhe oli osallistunut marsipaanikoirien ja muiden eläinten näpertelyyn.
Moona oli tehnyt Hipan. Jäi kyllä vähän epäselväksi, oliko se Hippa vai Weedy, mutta sain sen silti mukaani kun se minusta muistutti ihan riittävästi Hippaa.

Taka-ajatukseni oli seurata kisoja sillä silmällä, että joskus osaisin toimia vastaavassa tilanteessa. Kun kekkerit olivat ohi, huomasin poistuvani paikalta yhtä tyhmänä kuin olin sinne mennessäkin. Ei se näköjään kertalaakilla mene jakeluun.

Kotimatkalla Viia kömpi Volvon takakontista pois ja köllötteli sylissäni. Hannu valitti, ettei löydä suppiksia mistään, vaikka on kulkenut kaikki Roukalahden metsät ristiin rastiin. En minäkään tiedä kuin sen yhden paikan missä niitä on ja koska kellään ei ollut kiire, kopattiin meidän tytöt kotoa kyytiin ja jatkettiin matkaa Kannuksen korpeen etsimään sieniä.

Kuningatar Unelma ei voinut ymmärtää, miksi nuo eräät hihhulit tulivat hänen rauhaansa häiritsemään ja paheksui tilannetta silmiään pyöritellen, mutta hiljaa.
Jatsi ei voinut ymmärtää, miksi hänet lykättiin ihan vieraaseen autoon ja paheksui tilannetta hyvin äänekkäästi koko matkan ajan. Äiti ja tytär, samasta puusta veistetyt.

Löytyihän niitä suppiksia, muutamat olivat ihan jättikokoisia. Koirat saivat hilppasta pitkin metsiä ja kaikilla oli hyvä mieli.

Neljäs kerta toden sanoi eli hangonkeksinä lammasaidasta pois

Edellinen paimennusreissu jäi sille mallille, että palauttava treeni oli enemmän kuin tarpeen. Onneksi eilen oli hyvä poutasää, joten nokka kohti Kuttukuuta.

Perille päästyä Hippa muisti kupletin juonen ja piiloutui selkäni taakse. Varmaan ajatteli, että "jos olen tässä ihan mamman takana ja hihna löysällä niin se ei huomaa eikä tunne minua ja silloinhan minua ei ole olemassa."

Turha toivo, töihin vain.
Sama onko pakko jos ei taho -mielentila jatkui edelleen. Se kytistäytyi aidan viereen ihan pieneksi ja toimintakyvyttömäksi vauvakoiraksi ja eihän semmoista voi käskeä tekemään mitään.

Toinen konsti oli karata paikalta, mutta sillekin pelleilylle pantiin stoppi. Minä oli lauman edessä ja Sinikka otti Hipan hihnaan, jolloin se ei voinut lähteä livohkaan.

Kolmas konsti Hipalla oli painautua Sinikan polveen kiinni ja tuijottaa silmiin.
Sinikka otti vielä sauvan käteen ja homma oli paketissa. Koira ei päässyt haetuttamaan itseään, mutta paine teki Sinikasta himpun verran vastenmielisemmän, joten mammalle oli parempi tehdä töitä. Jollain lailla siinä onnistuttiinkin.

"Erätauolla" paikalle tuli ihastuttava Pöökö-mudi, joka oli saanut pikkusiskon. Kaksitoistaviikkoinen Sipsa ihastui Hippaan ja tunne oli molemminpuolinen.
Hippa sai jälleen Sinikalta kehuja tervepäisyydestään. Pikku kikkaraturkki roikkui Hipan kaulakarvoissa ja hyökkäili Hippaa kohti, ja Hippa väisteli eikä rynninyt pentua kohti. Se oli niin nättiä pennun leikittämistä ja ihanaa katsottavaa.

Toinen sessio tehtiin isolla pellolla ison lauman kanssa. Lampaita ja vuohia oli noin parinkymmenen elukan lauma.

Apukoirakoksi lähti Ulla ja saksanpaimenkoirauros Lupo. Lupo osasi paimentaa hienosti, mutta se on vielä sen verran keskeneräinen, ettei siinä tilanteessa pelittänyt vielä raaemman Hipan kanssa.

Hipalla alkoi jo näkyä pientä kiinnostusta laumaa kohtaan, mutta Lupon käskytys ja toisaalta sen kiinnostus Hippaa kohtaan sotki Hipan treeniä, joten he poistuivat paikalta.

Voi kauhistus, Hippa oli yksin vastuussa laumasta. Se huomasi sen itsekin ja kantoi vastuunsa. Mahtavaa!
Jossain vaiheessa punainen lanka katosi ja Hippa menetti otteen laumasta. Se ei vielä osaa eteen kiertoa ja lauman kääntämistä, joten lauma karkasi navettaan asti. Sinikka haki Muffyn avuksi.

Hippa luuli pääsevänsä pälkähästä, mutta järkytys oli melkoinen kun luulo oli väärä. Muffy toi lauman ulos ja lähdettiin uudestaan pellolle.

Hippa jäi oleilemaan taakse ja jouduin käskemään sitä monta kertaa tosi tiukasti, että suostui tulemaan lähemmäs.
Muffy piti lauman kasassa ja oikea-aikaisilla kehuilla Hippa saatiin hoitamaan oma osuutensa. Se huomasi, että kas kummaa, ei saa kepistä ja saappaasta kun tekee työnsä suosiolla.

Muffy on ällistyttävän älykäs koira ja se luki Hipan työskentelyä ihailtavalla tavalla. Kun se huomasi, että Hippa osaa, se antoi sille aina enemmän vastuuta. Lopulta Muffy puuhaili ihan kaikkea muuta kuin paimensi.

Ja mitä teki Hippa? Paimensi laumaa minulle ja Sinikalle ihan yksin siellä takana, rauhallisesti ja varmasti! Lauma pysyi koossa ja jos joku jäi uunoilemaan, Hippa haki sen mukaan.

Kylläpä oli tahtojen taistelu, mutta sitä isompi voittajafiilis! Hyvä kun ehdittiin paimennustreenit aloittaa niin ne jo loppui, mutta tämän paremmin ei olisi voinut lopettaa.
Kotimatkalle lähti autuaan onnellinen koira ja omistaja.

Kansanedustajana on kivaa

Uskokaa pois, minä tiedän. Kävin nimittäin viime yönä kokeilemassa.

Eduskuntasali oli muuten samanlainen kuin uutisissa nähtynä, mutta jaettu keskeltä kahtia. Vasemmalla oli vasemmisto ja oikealla oikeisto. Minä olin oikeiston pääministeri ja Mari Kiviniemi vasemmiston. Tunaroin siellä jossain lehtereillä etsien istumapaikkaa.

Sitten minut pyydettiin eteen puhumaan ihmisille ja tuumasin, että nythän tässä päästiin oikeaan paikkaan. Tuoli oli vaan ihan hirveän epämukava, se ei käynyt ahterilleni huonostikaan. Puhuminen ei ollut yhtään vaikeaa, mitä se saattaisi normielämässä olla.

Porukka viskoi paperilennokkeja ja joku venäläisittäin suomea puhuva nainen veti minua johonkin seuraleikkiin. Hänellä oli hopeanvärinen haalari päällä.
"Ootko menossa röntgeniin kun sulla on tuommonen vaate?" kysyin häneltä.

Vastaus peittyi kännykän kilkatukseen. Herätessä kelasin vähän aikaa, että yksityiskohdat muistuivat mieleen ja aloin nauraa.

Tänään oli hyvä päivä muutenkin ja varmaan sen ansiosta kun aloitin päiväni nauraen.

Syyslenkki kameran kanssa

Olen etsinyt kameraani sopivaa putkea koirakuvaukseen kun kittilinssi on liian lyhyt ja 75-300 liian pitkä ja turhan painavakin tarkkojen kuvien ottamiseen.

Herra Google on auttanut tehokkaasti etsinnöissä ja lopulta törmäsin Fotonosiin. Käytettyjen objektiivien kauppa Oulussa ja sieltä se löytyi! Canon EF 70-200 f/4 L USM. Paino kohdassa L. Hyvää joulua minulle!

Ensimmäinen L-sarjan linssini ja nyt on eräs pieni, mutta merkittävä aukko elämässäni paikattu. Valovoimaltaan se ei ole paras mahdollinen, mutta välttää tähän hätään. Uudenveroinen, mutta käytettynä silti edullinen. Hyvä ja halpa ei siis ole täyttä utopiaa, vaikka autokauppiaat muuta väittävät. Kaiken hyvän lisäksi toimitus on salamannopea.

Kun vaan säädöt ovat kohillaan, piirto on terävä. Heti samana iltana piti tietenkin testata.
Tykkään tästä, tarkennus osui just eikä melkein Jatsin silmään.

Miimi tuli eilen käymään sisuksissaan jylläävästä armenialaisesta hyppykupasta huolimatta.
Lähdettiin lenkille, mutta hädintuskin kilometriä ehdittiin kävellä kun ystäväriepuni olo kävi sietämättömäksi. Kun ei pysty niin ei sitten kykene millään. Kuvia sentään ehdin vähän räpsiä.

Hullu kolmikko. Jatsi oli porukassa, mutta hitaana jäi taakse ja Unelma viisaana ei lähtenyt koko riehuntaan.

Hippa ja Viia ne jaksaa aina vaan.

Yäk, olipa kirpakka heinä!

Asiallisempi poseeraus

Viia sai isotädin kädestä, tassusta ja olevinaan hampaastakin.

Ai miten niin ne on joka lenkin jälkeen yltä päältä ravassa?

"Heitäjoheitäjoheitäjo HEITÄ NYT SE ONNETON PALLO!!"

Kulttuuria ja iloa silmälle

Minna Haatajan Varhaiskeski-ikäistyvän rouvan kukkamaalaukset 3. - 23.10. Galleria Kohinassa.

Piipahdettiin tänään ystäväni ja naapurini taidenäyttelyn avajaisissa. Ihania värejä kankaiden täydeltä. Kurkatkaa linkin taakse ja käykää paikan päällä katsomassa. Tauluja saa myös ostaa!

Löysin sieltä kaksi suosikkia. Toinen mustapohjainen, toinen iloisen keltainen. Toimisivat varmasti rinnakkain seinällä, mutta pätäkkää pitäisi olla että heidät saisi omikseen.

Avara luonto osa 2

Niin se on, että ei ole valokuvia jos ei ole valoa. Viittaan tässä edelliseen hanhia koskevaan postaukseen ja laitan ihan piruuttani uusia hanhikuvia. Klikkaamalla näkyy isompana.

Arkoja ne kyllä ovat. Otin kuvat 70-300 zoomilla ja tämän lähemmäs niitä ei päässyt.

Askel vielä ja sitten läks!

Että niitä oli paljon! Kuvat eivät anna ollenkaan oikeutta hanhien määrälle.

Ihana oli aina aamulla kuunnella, miten parvi lähestyi. Lienevätkö viettäneet yönsä järvellä vai missä, en tiedä, mutta niiden mukaan olisi voinut tarkistaa kellonsa. Kahdeksan kieppeillä parvi saapui ja sen kuuli ennen kuin näki.

Näinä päivinä minä vannoutunut valokuvaaja olen kaivannut videokameraa, koska ääntä nämä kuvat eivät toista. Vaikka ääni on pelkkää yksinkertaista kaakatusta, se muuttuu lauluksi kun kaakattajia on tuhansia.

Katos peijoonia kun kepitkin nousevat!

Miimi on loppuviikon vapaalla ja sovittiin, että lähdetään jäljentekoon. Luurasin varastossa huoltamassa moottorisahaa kun auto kurvasi pihaan ja hurjasti haukkuva trio pölähti autosta pihalle. Olin juuri saanut vaihdettua tulpan, laipan ja teräketjun uusiin kun Viia tuli antamaan vinkkejä laipan kiristykseen. Kiitos vaan koiralapsi, osasin tehdä sen ihan omin neuvoinkin.

Suunnattiin Särkijärven toiselle puolelle. Tallasin Unskille ja Pamille jäljet, Miimi teki saman Jatsille ja Hipalle.

Pienen lenkin jälkeen päästiin hommiin. Edellisestä jälkitreenistä olikin jo meidän kohdalla aikaa. Otti niin pannuun Hipan temppuilut keppien nostojen suhteen, että heitin hanskat kehännurkkaan. Olkoot mokoma, kun en osaa opettaa.

Taisi eilinen kurinpalautus tepsiä. Hipalla ei ollut minkäänlaista ongelmaa ilmaisussa. Kesällisen kiukkuilun sijaan se etsi tehokkaasti kepit, nosti ne suorastaan voitonriemuisena ja toi minulle.

Se oli siinä. Viikon vinkki: jos aussie ei nosta keppejä, mene paimentamaan! Kun sen omimman lajin äärellä saa otettua luulot pois, alkaa pelittää moni muukin asia. Kiitos Miimille viisaista sanoista.

Pienenpuoleinen janakin meni ihan heittämällä. Takajäljen tosin otti, mutta ensimmäistä kertaa moista yritettiin, joten annetaan anteeksi. Kokonaisuutena jälki meni älyttömän hyvin. Kyllä se osaa!

Jatsi osaa myös. Noin kolmenkymmenen metrin jana meni lähes luotisuoraan ja jäljen nappasi heti oikeaan suuntaan. Kepit nousivat ilman ongelmia. Tosin itse mokasin ja lopetin jäljen yhtä keppiä vajaaksi, mutta koiruus oli innoissaan ja hyvä mieli molemmilla.

On se paimennus niin rentouttavaa ja mukavaa koiran ja omistajan välistä puuhastelua

Paitsi että hiki siinä rentoudessa tuli ja mukavuuskin näytti äkkinäisen silmään pahimmanlaatuiselta eläinrääkkäykseltä.

Kolmas kerta paimenessa ja nyt se tapahtui. Kivikko, oikea pirunpelto tuli vastaan. Hippa päätti heti aitaukseen tultua keskittyä omaan laumaansa eli Atteen ja Kimmon. "Pitäkää villakeränne, minä huolehdin pojista."

Etpäs.
Sille piti kertoa, että nyt ollaan lammaslaumassa ja työskennellään sen kanssa eikä haikailla ihmislaumaan. Eipä se käynytkään niin helposti. Olenko joskus maininnut Hipan jääräpäisyydestä? Unohtakaa se. Koko sen tähänastisen elämän jääräilyt yhteensä ovat pientä tämän päivän "paimennukseen" verrattuna.

Hippa kaarsi sinnikkäästi pois laumasta, joka koostui karitsoista ja oli suhteellisen hankala paimennettava. Se teki kaikkensa kertoakseen, että nyt ei huvita, en tee! Sai pullokepistä turpiinsa ja persuksilleen, eikä auttanut mitään. Se meni aitauksen nurkkaan pienenpieneksi ja karkasi kolmesti portin ali. Sitä ihmeteltiin, että miten niin kookas koira yleensä mahtui niin olemattomasta raosta. Verkonsilmukastakin se yritti paeta, mutta se sentään piti loistopaimenen oikealla puolella.
Kerta toisensa jälkeen hain sen pannasta työn ääreen, kun suulliset kehotukset kaikuivat kuuroille korville. Ei se paineistunut, mutta piti vaan oman päänsä. Me huhkittiin hullun lailla onnistumisien perään ja tulihan niitä välillä, pieniä mutta arvokkaita.

Sinikka oli riemuissaan. Hän kertoi, että ei se tuota tekisi, jos sillä ei olisi aivoja. Hippa on erinomaisen älykäs ja nopeasti kehittyvä koira.
Kahdella ensimmäisellä kerralla se näytti, mitä osaa ja homma oli kivaa. Nyt siltä vaadittiin asioita ja herraisä sentään, että pani hanttiin. Normikoiralla tämä vaihe tulee yleensä viidennellä tai kuudennella kerralla, mutta Hippiäinen teki sen kolmannella. Onneksi. Tästä mennään vaan ylöspäin.

Maikku oli meidän kanssa aitauksessa toisella kerralla ja osallistui Hipan retuuttamiseen. Se rimpuili itsensä vapaaksi pannasta ja Maikulta sormet kipeiksi, mutta ei pienintäkään aggressiota. Maikku sanoi, ettei ole vielä koskaan törmännyt näin itsepäiseen ja kilttiin aussieen. Moni muu koira olisi tarjonnut hammasta, mutta Hippa ei edes yrittänyt.

Kiitokset Sinikalle ja Maikulle opastuksesta! Oli ihan mahtavat treenit. Nyt kun vielä pääsisi kerran yrittämään, että Hipan pääkoppaan saisi talven ajaksi muhimaan onnistunut suoritus niin enpä muuta kaipaisi.

Siivekkäiden syyskokous

Naapurin pelto soi. Valkoposkihanhet ovat vallanneet tienoot ja kaakatus kuuluu sisälle asti. On ne vaan hienoja otuksia.

Joutsenet pitävät hanhiin pientä hajurakoa.

Pitkästä aikaa paimenessa

On se paimennus vaan hianoo. Ei voi harrastaa sateessa, mikä sopii meikäläiselle hienohelmalle kuin pitsireunainen aurinkovarjo kätöseen. Toisekseen kiimainen narttu omistajineen on ei-toivottu parivaljakko aika monissa muissa harrasteissa.

No toenperrään. Satoihan eilenkin jonkin verran, mutta treenit pidettiin. Kaiken lisäksi paleli kun ei talvivaatetusmoodi ole osunut vielä kohilleen.
Hippa aiheutti ihastusta uroksissa, mutta siitä huolimatta kaikki työskentelivät hienosti.

Tämä oli meidän toinen paimennus ja Hippa pääsi nyt kiertämään laumaa omin nokkineen, minun ja Sinikan ollessa keulilla. Sinikka päätti edetä Hipan kanssa vauhdilla, että se saisi reilun satsin itseluottamusta talvea vasten. Hyvin se piti lauman koossa ja oli herkkä ohjeille.

Suurin haitta koko hommassa olen edelleen minä. Tuntuu kuin olisi viisi vasenta jalkaa ja yksikään niistä ei tiedä, onko tulossa vai menossa. Takaperin vauhdilla kävelyä pitää varmaan treenata, mutta eipä minun hulluus naapureiden silmissä enää paljoa pahene.

Sinikka kehui Hippaa luonnonlahjakkuudeksi ja sen huomaa äkkinäinenkin. On se hyvä, että edes koira osaa.
Showpuudelikin nosti päätään Hipan olemuksessa kesken työskentelyn. Aidan viertä kulkiessaan se katsoi yleisöä sen oloisena, että "kyllä lähtee, lampaat nääs. Olen aika hyvä, näittekös?"

Toivottavasti ensi viikolla olisi poutaa, että pääsisi vielä kerran treenaamaan. Sitten jää paimennukset talvitauolle.

Operaatio halkosavotta

1. Tilaa tutulta isännältä traktorikuormallinen uunipuita
2. Pidä koirat poissa kippautuvien halkojen alta
3. Pinoa halot liiteriin

Voiko mikään olla enää tämän helpompaa? Varmasti, mutta sattuneesta syystä ottaa niin paljon ohimoon, ettei juuri nyt tule mieleen.

Varsinkin kohta 3 ei alkuunkaan mennyt Strömsön tyyliin helposti ja mukavasti rallatellen. Ensimmäinen tunti meni, ei siinä mitään. Helppo homma, joka ei vaadi kuin vähän raakaa voimaa. Siinä sivussa saa antaa ajatusten lentää vapaasti, koska älyn voimalla halkoja ei onneksi mätetä.

Mutta. Avara luonto päätti puuttua asioiden kulkuun kalauttamalla halolla kallon sivuun. Siltä se tuntui, vaikka kyseessä oli vain pikkuinen ampiaisenpisto. Jonkin aikaa se pörriäinen kaarteli pääni ympärillä, mutta kun en työn tuoksinnassa suonut sille tarpeeksi huomiota niin päätti tuikata vasemman ohimon ja samalla koko nupinpuolikkaan ihan hemmetin kipeäksi.

Siinä vaiheessa katsoin tarkemmin ja siellähän pörräsi kiukkuisia ampiaisia enemmänkin. Tulivat ja menivät liiterin ovenpielessä seinän raosta ulos ja sisään. Juuri sopivasti reitillä, että halkosavotan jatkaminen oli täysin mahdotonta.

Menin sisälle putsaamaan ohimoni, otin kipulääkettä ja jääkaapista jäisen vatturasian pistoa viilentämään.
Luotin siihen, että Raid tappaa edelleen talossa ja puutarhassa, joten eikun myrkkyä seinänrakoon. Siitäkös ne raitapyllyt suuttuivat! Eikä puhettakaan, että olisivat rauhoittuneet rehellisesti tapettaviksi.

Annoin välillä myrkyn tehota ja kun meno vähän asettui, hyökkäsin sorkkaraudan kanssa seinän kimppuun. Pesä löytyi hieman syrjässä kulkureitiltä, mutta pääasia että löytyi. Anteeksi vaan luontokappaleet, mutta rajansa kaikella. Vuokrasopimus oli teidän osalta yksipuolinen, joten sen purkamisessa ei oteta valituksia huomioon. Kennot pihalle ja myrkkyä perään.

Tiedoksi kaikille, että ampiaisten torjunnassa lähitaistelulla on ratkaiseva merkitys. Raidilla pitää ampua täsmälleen päin näköä, silloin tipahtaa ja kengänpohja hoitelee loput. Harvahko sumu puolen metrin päästä vaan naurattaa niitä.

Siellä se halkokasa odottaa siirtoa liiteriin muutamien ampiaisten pitäessä vahtia. Vahtikaa nyt, koska tämä ei jää tähän. Taistelu jatkuu viimeiseen siiveniskuun asti.

Hippiäisen toinen juoksu

On se ihme iitrailija tuo kuopus. Jo hyvän aikaa elokuun puolella Jatsi kertoi minulle että "tuo ääliö haisee, voitko tehdä asialle jotain?" Sori vaan, mutta eipä sille asialle ole paljoa tehtävissä. Homma seisoi, ei noussut kiimaan, ei laskenut lamaan, kuten vanha viidakon sanonta kuuluu.

Ei ennen kuin viime yönä vessassa käydessäni. Kuumaverisenä neitona Hippa nukkuu pönttöä halaten ja tietenkin kiepsahti katolleen kun minä kompuroin yli. Samalla selvisi asian tila ja kotiaresti alkoi. Nyt ei mokomalla höyrypäällä ole pihalla olemista ainakaan yksinään. Tiedä mitä se salakavala narttu siellä hiljaisuudessa puuhaa, jos Jatsi ei ole ilmoittamassa.

Menisi nyt ohi, tulisi talvi ja voisi viedä virallisiin kuviin. Tessu-veli oli lonkkineen ja kyynärineen täysin terve. Jännitys tiivistyy.

Aussiet noutajapäivillä

Miimi vihjaisi pari päivää sitten menevänsä Kulhon kentälle Noutajapäiville. Onhan hänellä pallon-, kepin- ja räksännoutaja sekä pätevä metsäjäljestäjä. Meillä on vain narupallonnoutaja ja puolisukeltaja kun se pallo on puolikkaan tynnyrin pohjalla ja tynnyri täydessä vesilastissa. Ei voi noutaa, kun puoli päätä sukelluksiin ei riitä pallon nostoon.

Kyseessä oli Pohjois-Karjalan Noutajakoirajärjestön tapahtuma, jossa ensin oli match show. Ilmoitin poikkeuksellisesti molemmat koirat lällärinäyttelyyn, ihan vaan huvin vuoksi.

Hippa oli entisellään ja esiintyi mielellään. Pääsi sinisten ryhmäkolmoseksi ja sai palkinnoksi pokaalin, ruusukkeen, kaksi possunkorvaa ja piippaavan auton.

Jatsi ei ollut entisellään, koska esiintyi hienosti ja jopa nautti siitä. Kaikki osallistujat saivat purutikun ja se jäi Jatsin ainoaksi saaliiksi. Hyvä mieli oli silti sekä koiralla että omistajalla ja se on aina plussaa.

Mätsärin jälkeen nähtiin lajiesittelyt noutajahommista, verijäljestä ja tokosta.

Viimeisenä ohjelmassa oli koirien kilpajuoksu. Tätä ollaan tehty aussieleirillä jonkun kerran ja mahdottoman mukava laji onkin.
Koira jää avustajan pitelemäksi ja omistaja juoksee kentän poikki, jossa on kellottaja vastassa. Aika otetaan koiran irti päästämisestä maalilinjan ylitykseen. Kisa on leikkimielinen ja kaikki keinot ovat sallittuja maksimaalisen nopeuden saavuttamiseksi.

Kolme parasta palkittiin ja tuloksia julkistettaessa aloin epäillä kellottajan puolueellisuutta omaa yhdistystä kohtaan. Kolmas oli labradorinnoutaja, toinenkin oli labbis, mutta voittajaksi selviytyi aussie Hippa! Aika oli 5.10 enkä tiedä minkälaisen kaulan veti toiseksi tulleeseen kun eivät aikoja sanoneet, mutta liekö tuolla väliä. Palkinnoksi tuli pokaali, ruusuke ja pieni luutikku. Kuvaankin päästiin poseeraamaan. Jatsin aika oli 5.75.

Oli oikein mukava päivä. Kiitoksia Noutajayhdistykselle hyvin järjestetystä tapahtumasta! Jäi lähtötohinassa kiittelemättä, mutta jospa terveiset menisivät tätä kautta perille.

Kun kerta kaikilla muillakin on

Mikäkö? No autohäkki tietenkin.

Pitkään sitä on ilman pärjätty, mutta pikkuhiljaa alkoi tulla raja vastaan.
Kävin katsomassa erästä käytettyä häkkiä, mutta ei päästy myyjän kanssa hinnasta yhteisymmärrykseen, joten se jäi sille tielleen.

Marin kanssa tuli asiasta puhetta ja hän kehui Vartiaisen Jounin tekemiä häkkejä, joten soitin Jounille. Hänellä oli varastossa valmiina -07 Passattiin käypänen häkki, mutta korimalli oli uudempi eikä se periaatteessa käynyt minun kuusi vuotta vanhempaan kulkuneuvoon. Sattui vielä niin sopivasti, että viime lauantaina oli muutenkin Lieksassa käyntiä ja samalla lähdin sovittamaan häkkiä.

Eipä paljosta ottanut kiinni. Sisään kelautuva koiraverkko esti muutamalla sentillä häkin mahtumisen, mutta mehän kömmittiin irrottamaan verkko ja eikun takaisin häkki konttiin. Kas, sehän sopi kuin isä äidin selkään.

Minä en olisi oma itseni, jos en soutaisi ja huopaisi asioita eestaas ja vielä vähän sivusuunnassakin. Maalaisjärjellä ajateltuna kontissa tulisi kuitenkin olemaan tavaraa sekä häkin sivuilla että päällä, joten halusin säilyttää lasten niskat ehjinä mahdollisen äkkipysäyksen varalta.

Päätettiin, että Jouni tekee uuden häkin niin, että koiraverkko mahtuu olemaan myös häkin kanssa paikallaan. Häkkien varustelutason saa päättää ihan oman mielen mukaan ja säästösyistä jätin lattian ja takaseinän pois. Takapenkkiä vasten oleva osuus on auki, jolloin koirilla on hätäpoistumistie jos takaluukulle sattuu jotain.

Eipä siinä rivakalla nuorella miehellä kauan nokka tuhissut. Eilen aamulla tehtiin tärskyt Marjalan ABC:lle ja häkki vaihtoi omistajaa. Kylläpä on viimeisen päälle siisti värkki! Eikä rämise ja kolise ajon aikana.

Kotona pistin sikaosaston varsinaiset matkustajat testaamaan uutta häkkiään ja hyvin mahtuivat molemmat oleilemaan omissa yksiöissään.

Väliseinä on luonnollisesti irrotettava ja syytä onkin. Samana iltana tuli Ira-collie meille viikoksi hoitoon.

Luultavasti joudutaan reissaamaan koko katraan kanssa ja jos meidän tytöillä on ahdasta yhdessä niin avataan lisätilaa.

Kiitoksia Jounille yhteistyöstä!

Kas kummaa, uutta ilmettä!

Innostuin muuttamaan tämän rakkaan blogini tylsää ulkoasua vähän toisen näköiseksi.
Eikä tämä nörtti tietenkään selvinnyt moisesta urakasta ilman apua. Vaikka Lemmikkipalstojen Päivän Peilissä on mitä kummempaa hiihtäjää liikkeellä, niin kyllä sieltä vaan saa hyviä neuvoja lähes joka kysymykseen.

Sen verran homma on vielä kesken, että koirien omille sivuille kirjoittelen tarinaa, kunhan se ensin muotoutuu päässäni. Jos sinne heittäisi asianomaisista ihan asiatekstiä, kun tämä etusivu on varattu enempi päättömyyksille.

Otsikko on tosi huonosti luettavissa, mutta se johtuu taustaväristä. Jos tuo sade joskus hellittäisi, että saisin otettua neitokaisista uusia kuvia.

Jalokiviä ja luontoretkeilyä

Minulla on harmauskrapula. Se on ihan itse keksitty nimi itse keksitylle vaivalle. Juontaa juurensa täydellisestä vapaapäivästä, jonka anti oli arjen harmauteen verrattuna yliannos kulttuuria ja luontoa huikaisevine elämyksineen.

Lähdettiin aamupäivällä poikien kanssa Kivikeskukseen katselemaan Kivimaailman aarteet -näyttelyä. Ostin meille passit, joilla sai lounaan, kierroksen geotietokeskuksessa ja kivinäyttelyssä sekä oman onnenkiven, jonka sai itse valita.

Päätimme ensin mennä syömään ja matka sinne kesti jonkin aikaa, koska jo pihalla oli kaikkea mielenkiintoista.

Vesiaihe näytteli melko suurta osaa pihasuunnittelussa.








Mukavan oloinen olohuone. Epäilen silti, että sohvaryhmä ei ole niin pehmeä kuin miltä näyttää.


Vuolukivikarhulla ei selkä notkahda, vaikka vähän Kimmoa raskaampikin ratsastaja hyppäisi kyytiin.


Eikä sen puoleen Aten paino saa kilpparin kilpeä säröilemään.


Ettei vaan taas suihkulähde!


Itse näyttelyssä tuskin olisi saanut kuvata vaikka olisi kysynytkin. Kiviaihe jatkui sisällä, jossa geotietokeskuksessa sai tietoa Suomen ja muun maailman kivirakennelmista ja näytillä oli monenlaista murikkaa.

Yläkerrassa oleva tunnelmallinen kiviaarrenäyttely on käymisen arvoinen paikka. Näyttely jatkuu lokakuun loppuun asti ja suosittelen käymään!

Ensimmäinen esine on meteoriitista peräisin oleva upea osa ja sen lisäksi kultakimpaleita, jalokiviä ja hohtavia kiviä ultraviolettivalossa. Eräässä vitriinissä on jäljiteltyinä tunnettuja timantteja, kuten Cullinan ja Koh-I-Noor. Raaka timantti on muuten aika mitättömän näköinen kimpale.

Kivikeskuksesta matka jatkui Kolille. Luontokeskus Ukko vie nykyään ison tilan hotelli Kolin vieressä, joten ylös asti ei pääse autolla ollenkaan. Alaparkista saa halutessaan hypätä kiskohissin kyytiin jos ei välttämättä halua kävellä loppumatkaa.

Just ehti mennä!


Pojat ovat tämän värkin kyydissä jo kerran olleet, minä pääsin ensimmäistä kertaa testaamaan.


Siitä se lähtee, polku huipulle. Kiviaiheeseen ja kallioperään tutustuminen jatkui sen päällä kävelyn muodossa.


Kummallisia männynkäkkyröitä riittää.


Mitenkähän monet jalkaparit ovat silottaneet Ukko-Kolin kaljua kupolia? Kallio on paikka paikoin aika liukas.




Täällä Pohjantähden alla, korkeimmalla kukkulalla, katson kauas kaukaisuuteen...


Ukolta Akalle 200 metriä ja lähes luonnonmuovaamat raput. Melkein, mutta ei ihan.


Akka-Kolilla oli evästauon paikka.


Ei niin pientä rakoa kalliossa, etteikö sinne olisi mänty ängennyt juurineen.


Paha-Kolin pyöreitä muotoja...


...ja Atte kuikkimassa halkeamaan.


On se ihme, miten alaspäin on kevyempi kulkea.


Rata näyttää äkkiseltään hurjan jyrkältä.


Mäkrän kierros olisi ollut kaikkiaan reilun seitsemän kilometriä, mutta sinne ei tällä kertaa lähdetty kun eräät alkoivat valittaa väsymystä. Kummallista, minä suorastaan latauduin noilla ikiaikaisilla kallioilla kävellessä ja silmiä hiveleviä maisemia katsellessa. Ai että mä nautin!
Kunhan olen yksin reissussa niin Pirunkirkon käyn katsomassa. Se on varma se.