Hippasen verran höpinää

Lauantaina sain taas uuden kokemuksen koiraharrastuksen tiimoilta. Miimi järkkäsi palveluskoirien piirinmestiksen ja pyysi minua talkoisiin. Menin maalimieheksi, koska en ole koskaan kokeessa moisessa roolissa ollut. Mehän harrastimme hakua jonkin aikaa Jatsin ollessa nuori eli yli kymmenen vuotta sitten. Maalimies on se, joka hakukoiran tekee eli palkkaa ja toimii muutenkin koiranohjaajan opastuksen mukaan. Kokeessa maalimiehenä olo oli suhteellisen leppoisaa, koska ei tarvinnut tehdä mitään. No, se mitään on suhteellinen käsite. Rata piti tietenkin ensin rakentaa ja sen teimme edellisenä päivänä. Puolipiilon oli ratamestari Minna suunnitellut niin, että erääseen monttuun laitetaan iso vanerilevy kanneksi ja se naamioidaan kunttakerroksella. Rata oli luonnonsuojelualueella, eikä sieltä voinut repiä mitään maasta irti, joten kuskasimme parin neliön kokoisen kunttamaton toisaalta. Irti leikattu kuntta rullattiin käärlölle ja kieräytimme sen pressun päälle, ja koko kokonaisuus vielä ...

Hihi, mamma naputteli otsikon ja singahti jonnekin, joten minäpä otan näppiksen haltuuni. Tätä on niin kiva kynsillä rapisuttaa. Me ollaan koko talvi ja kevät treenattu niin ahkerasti, että mammalla taisi iskeä burn out kun se on kovin laiska ollut nykyään. Välillä meni pitkään, ettei se lähtenyt viemään minua hallillekaan, saati mitään muuta. Sallittakoon se hänelle, eihän ihminen jaksa sitä mitä koira kun sillä on vain kaksi jalkaa ja tyhmähkö pää. Ja on se aika outo muutenkin. Omalla hallilla treenatessa se on kiva ja tuntuu ihan Omalta Ihmiseltä, mutta aina kun mennään jonnekin muualle jossa on paljon vieraita ihmisiä, mammastakin tulee ihan vieras. Ei ne muut minua haittaa, mutta mamman vieraantuminen on kamalaa. Minä olen aussie ja haluan tehdä töitä oman ihmisen kanssa, en kenenkään muun. Ja jos oma ihminen muuttuu muuksi, maailmanloppu on käsillä ja tassulla. Kuulin kerran kun se selitti jollekin, että aikoo vissiin lopettaa kisaamisen kanssani kun pilaa jännittämisellään...

Jatsilla oli eilen synttärit. Niin vaan on jo 13 vuotta menty rinta rinnan tämän elämäni koiran kanssa. Saa nähdä, miten pitkä (tai lyhyt) taival on vielä edessä. Jo reilusti ikääntyneen ja sen lisäksi vielä vaivaisen koiran kanssa jokainen päivä voi olla viimeinen, joten iloitkaamme aina uudesta päivästä ja sen kiertymisestä iltaan. Jatsi ainakin on edelleen iloinen kun kömmin kammarista esiin toivottamaan eläimistölle huomenet. Jokainen yö on pitkä aika olla erossa omasta ihmisestään. Välillä voinnin kanssa ei ole kehumista. Selkä vihoittelee eikä siitä sen somempaa tule. Tasainen ohjeen mukainen kipulääkitys ei tehoa ja keväällä kokeiltu hermokipulääke (ihmistenkin epilepsiaan käytetty) veti koiran niin alamaihin, että olin jo viemässä sitä viimeiselle reissulleen. Älysin yhdistää huonon voinnin vallitsevaan lääkitykseen, lopetin pillereitten antamisen ja kas, koira oli seuraavana aamuna kuin peipponen konsanaan. Kokeilin mitä tapahtuu, jos annan oikein tuhdin yliannostuksen tav...

Kaikenmaailman virtuaalimölliäisten vastaiskuksi tällään setin kuvia aidoista olennoista. Lenkillä törmäsimme tuikeailmeiseen, mutta armeliaan suotuisasti kuvaamiseen suhtautuvaan mäntypistiäiseen. Taustalla on tietenkin kaksi mustikka-automaattia. Se oli kännykkälaatua se, joten kotiin palattua ripustin varsinaisen kuvausvehkeen kaulaani ja lähdin katselemaan muita otuksia. Kimalaiset olivat liikkeellä sankoin joukoin. Jopa samaan kukkaan oli tulossa porukkaa enemmän kuin ensimmäinen ruokailija olisi toivonut. Kaverin laskeutuminen ei mennyt ihan lennonjohdon suositusten mukaan ja se tarrautui toisen turkkiin. Kuulin suivaantunutta keskustelua turkissa roikkumisen sijaan siipien käyttämisestä kun ne kerta lajille on suotu. Hyönteistietämykseni ei ole paras mahdollinen, joten tätä koppiaista en tunnistanut. Neitoperhosia lepatteli myös vaikka kuinka paljon. Nämä asettuivat poseeraamaan samaan kuvaan. Neidonkorento sen sijaan oli ujoa sorttia. Tämän lähemmäs en pe...