Lauantaina sain taas uuden kokemuksen koiraharrastuksen tiimoilta. Miimi järkkäsi palveluskoirien piirinmestiksen ja pyysi minua talkoisiin. Menin maalimieheksi, koska en ole koskaan kokeessa moisessa roolissa ollut.
Mehän harrastimme hakua jonkin aikaa Jatsin ollessa nuori eli yli kymmenen vuotta sitten. Maalimies on se, joka hakukoiran tekee eli palkkaa ja toimii muutenkin koiranohjaajan opastuksen mukaan. Kokeessa maalimiehenä olo oli suhteellisen leppoisaa, koska ei tarvinnut tehdä mitään.
No, se mitään on suhteellinen käsite. Rata piti tietenkin ensin rakentaa ja sen teimme edellisenä päivänä. Puolipiilon oli ratamestari Minna suunnitellut niin, että erääseen monttuun laitetaan iso vanerilevy kanneksi ja se naamioidaan kunttakerroksella. Rata oli luonnonsuojelualueella, eikä sieltä voinut repiä mitään maasta irti, joten kuskasimme parin neliön kokoisen kunttamaton toisaalta. Irti leikattu kuntta rullattiin käärlölle ja kieräytimme sen pressun päälle, ja koko kokonaisuus vielä pyöräytettiin rullalle ja eikun autoon. Nauroimme Jarmon, Annin, Sariannan, Jennan ja Minnan kanssa, että jos siinä tilanteessa olisi joku normaali kansalainen osunut seuraamaan toimintaamme, olisi varmaan soittanut poliisit paikalle, että täällä on tapettu joku ja nyt sitä siirretään muualle.
Eikä siinä vielä kaikki. Piilo oli radalla vasta sadassa metrissä ja sinne se piti roudata. Ylämäkeen.
Lopputulos oli upea. Piilo oli 5-6 metrin päässä keskilinjalta eli ihan äärellään, mutta sitä ei voinut erottaa ollenkaan. Jenna kokeili ja tunsi olonsa kovin tuskaiseksi, mutta oli silti pienin sinne pujottautumaan.
Toinen piilo oli pressuun kääritty koirahäkki ja kolmas eli minun asumukseni pieni tiipii, joka naamioitiin verkkopressulla ja havuilla. Pitkine jalkoineni en olisi kahteen muuhun piiloon mahtunut mitenkään eikä tämäkään ollut mukavuudella pilattu, mutta hyvin kun asettautui, pystyi olemaan.
Lauantaina saimme viime hetken vinkit eli hiljaa piti olla ja kömpiä ylös vasta kun tuomari käski.
Säätiedotus ei oikein tiennyt, ennustaisiko sadetta vai paistetta, joten varmuuden vuoksi pukeuduin kumppareihin ja otin sadepuvun mukaan.
Sain odottaa löytäjääni toista tuntia. Siinä ehti muutaman kerran tuskailla puutuneita jalkoja ja yrittää vaihtaa asentoa niin ettei hökötys leviä ympäriltä. Lopulta alkoi ääniä kuulua, koira löysi minut ja pääsin jaloittelemaan. Takaisin ahtautuminen oli oma prosessinsa, joten kauan ei passannut terassilla pataroida.
Seuraavaksi kuulin Marin äänen eli Lily tulee pelastamaan minut hetken päästä. Niin tulikin. Se haistoi ja totesi minut tutuksi jo kaukaa, kiersi mahdottoman nuuskutuksen kanssa piiloa ja kokeili jopa tassulla kotaa. Se viestitti minulle "oii se olet sinä! Minä tunnen sinut, voinko tulla tervehtimään kun ei olla nähty sataan vuoteen!" Vastasin sille samalla telepatialla "juu rakastan rakastan, mutta ota nyt se rulla ja ala painua" kun Mari kutsui koiraa ja Lily muisti, että tässä oli homma kesken.
Koirakko tuli kohta näytölle ja olin jo lähes kömpimässä piilosta pois kun tajusin, että tuomari käski ohjaajaa ottamaan koiran hallintaan. Se tiipii oli kuin kaikukoppa, joka vahvisti tuulen suhinan puissa ja peitti alleen kaukaisemmat äänet. Sitten sain luvan tulla ulos ja lähdin seuraamaan Maria ja Lilyä, joka jäi jälkeen ohjaajasta kun sen niin teki mieli tulla minun luokse. Mari ihmetteli koiran käytöstä, mutta ymmärsi sen kun myöhemmin kuuli minun olleen ukkona. Hassu Lily, mutta hienosti toimi.
Lilyn jälkeen vielä yksi koira löysi minut ja sitten sain kerätä piilon ja tuoda sen pois tullessani. Eväät maistuivat moisen urakan jälkeen.
maanantai 29. elokuuta 2016
Polvet korvissa tuulen huminaa kuunnellen
Tunnisteet:
haku,
koiraporukka,
koirat,
kokeet,
palveluskoirat
maanantai 15. elokuuta 2016
Maksullisia treenejä ja kehonhuoltoa
Hihi, mamma naputteli otsikon ja singahti jonnekin, joten minäpä otan näppiksen haltuuni. Tätä on niin kiva kynsillä rapisuttaa.
Me ollaan koko talvi ja kevät treenattu niin ahkerasti, että mammalla taisi iskeä burn out kun se on kovin laiska ollut nykyään. Välillä meni pitkään, ettei se lähtenyt viemään minua hallillekaan, saati mitään muuta. Sallittakoon se hänelle, eihän ihminen jaksa sitä mitä koira kun sillä on vain kaksi jalkaa ja tyhmähkö pää.
Ja on se aika outo muutenkin. Omalla hallilla treenatessa se on kiva ja tuntuu ihan Omalta Ihmiseltä, mutta aina kun mennään jonnekin muualle jossa on paljon vieraita ihmisiä, mammastakin tulee ihan vieras. Ei ne muut minua haittaa, mutta mamman vieraantuminen on kamalaa. Minä olen aussie ja haluan tehdä töitä oman ihmisen kanssa, en kenenkään muun. Ja jos oma ihminen muuttuu muuksi, maailmanloppu on käsillä ja tassulla.
Kuulin kerran kun se selitti jollekin, että aikoo vissiin lopettaa kisaamisen kanssani kun pilaa jännittämisellään minun suorituksen. Jos se kisaaminen tarkoittaa sitä, että mamma muuttuu joissakin paikoissa vieraaksi eikä ole ollenkaan minun ihminen, tuo oli viisainta mitä se on suustaan vähään aikaan päästänyt.
No, erään kerran tässä käytiin omalla hallilla treenaamassa, mutta se oli vähän eri tilanne kun silloin sielläkin oli kamalan paljon porukkaa, muita kuin meidän ryhmäläisiä. Piipahdettiin hallissa tekemässä vain yksi rata ja se treeni oli siinä. Erilainen tilanne kuin normitreeneissä, mutta mamma oli tosi hyvällä mielellä ja osasi melkein kaiken.
Peruutus meni vähän... sivuraiteelle. Mamma ohjasi epätarkasti ja kun kurkin olan yli, että mitä se oikein säätää, takapää ajautui aivan vinoon. Sillä on välillä ihan oma elämä, en mahda sille mitään. Mamma sanoo, etten tiedä missä takapääni on, mutta se on kyllä silkkaa panettelua. En kai minä kykenisi putsaamaan tassujani ja pyllyäni, jos en tietäisi missä ne ovat. Hm.
Toinen pieleen mennyt juttu oli oikealla seuraten liikkeestä seiso, kierrä koira. Pelkäsin hysteerisesti, että mamma jättää minut kun käski olemaan aloillani, joten lähdin käskystä huolimatta kulkemaan perässä. Yritettiin uudestaa, mutta samalla tuloksella. Öhöm, mainittakoon vielä että kyllä minä sen kotona osaan.
Muut koukerot olikin ihan nakinpala. Viimeisenä oli se kummallinen juttu, missä sai vain istua ja tuijottamalla pitää mamma aloillaan. Se oli niin helppo, että sitä se ei sössinyt millään tavalla.
Tämä treeni oli tosi kiva siinäkin mielessä, että sain lelun ja nameja palkinnoksi. Mamma sai suklaata, niin että sillekin jäi hyvä mieli.
Vähän tämän jälkeen mentiin toiseen paikkaan, tosi ison valtatien varrelle isolle aukealle ja sielläkin oli paljon ihmisiä ja koiria. Aikani kun odotin, pääsin kiertämään kehää mamman kanssa ja seisomaan välillä. Olen minä ennenkin näyttelyssä ollut, joten tunnistin tilanteen. Paitsi että en malttanut seistä, vaan istuin. Aina mamma käski ylös. Viime treeneissä käski istumaan, päättäisi vähitellen! Joku täti kävi välillä silittelemässä minua. Sieltäkin sain lelun palkinnoksi, tosi ison vieläpä.
En minä noista näyttelyistä piittaa, mutta onneksi sitten kun paikka hiljeni, mamma alkoi tehdä kanssani järkevämpiä juttuja. Sain riepottaa uutta kolmijalkaista mustekalaani oikein urakalla.
Mutta sitten tapahtui jotain kamalaa. Joku poika rolisteli läheltä ohi rullalaudalla! En ole koskaan kuullut niin kamalaa meteliä ja menin aivan tolaltani. Mamma yritti vielä innostaa minua tekemään juttuja, mutta se meteli jäi soimaan korviini enkä kyennyt millään vaikka kuinka yritin. Lähdettiin pois.
Jokin aika sitten mentiin taas uuteen paikkaan. Piti odotella ulkona ja meinasin hermostua, mutta mamma sanoi että pitää malttaa. Olen rauhallinen luonne, mutta joskus malttaminen on syvältä.
Aikanaan ovi avautui ja sieltä tuli ulos joku pörröinen koiraa muistuttava otus. Haukuin sen varmuuden vuoksi.
Joku täti pyysi meidät sisälle. Voi mikä määrä hajuja siellä oli! Säntäilin siinä kopperossa joka puolelle kymmenien ja taas kymmenien koirien hajujen perässä. Jotkut tunsin, suurinta osaa en. Sitten piti asettua matolle ja hoksasin, että tämähän oli sama täti, joka pehmein käsin silitteli minua siellä näyttelyssä. Mutta nyt ei silitellyt. Aijai, miten ne kädet tekivät kipeää! Kampesin itseäni patjalta pois ja aina ne kädet painoivat minut takaisin ja lopulta mamma tuli ihan viereen rapsuttelemaan minua, että asettuisin. Yritin kääntää mahan kohti kattoa että olisi jättänyt selkäni rauhaan, mutta ei auttanut.
Lopulta rentouduin ja homma alkoi tuntua hyvältä. Sitten piti kääntää kylkeä, että toinenkin puoli sai oman osansa. Taisin nukahtaa kun yhtäkkiä minua ravisteltiin hellästi ja piti lähteä pois.
Seuraavalla kerralla kun hallilla treenattiin, tapahtui jotain jännää. Selkääni ei sattunut yhtään! Mammakin ihmetteli, miten olin ihan toisenlainen kuin ennen. En itsekään tiennyt, että olin aiemmin kipeä, koska olen koira. Meidän maailmassa sääli on sairautta ja huonouden näyttäminen heikkoutta. Mutta, arvoisat lajitoverit, jos ette ole vielä käyneet hierojalla, pyytäkää ihmeessä ihmistänne viemään sinne. Se kannattaa myös kun harrastaa näitä rauhallisempia lajeja. Asioiden suorittaminen jännittää ja siinä jännittyy pään lisäksi kroppa.
Eilen illalla mamma hieroi minua eikä selässäni ollut kuin ihan pieni kipeä kohta ja sekin vain hetken aikaa. Tämän se saa kyllä ottaa tavaksi.
Me ollaan koko talvi ja kevät treenattu niin ahkerasti, että mammalla taisi iskeä burn out kun se on kovin laiska ollut nykyään. Välillä meni pitkään, ettei se lähtenyt viemään minua hallillekaan, saati mitään muuta. Sallittakoon se hänelle, eihän ihminen jaksa sitä mitä koira kun sillä on vain kaksi jalkaa ja tyhmähkö pää.
Ja on se aika outo muutenkin. Omalla hallilla treenatessa se on kiva ja tuntuu ihan Omalta Ihmiseltä, mutta aina kun mennään jonnekin muualle jossa on paljon vieraita ihmisiä, mammastakin tulee ihan vieras. Ei ne muut minua haittaa, mutta mamman vieraantuminen on kamalaa. Minä olen aussie ja haluan tehdä töitä oman ihmisen kanssa, en kenenkään muun. Ja jos oma ihminen muuttuu muuksi, maailmanloppu on käsillä ja tassulla.
Kuulin kerran kun se selitti jollekin, että aikoo vissiin lopettaa kisaamisen kanssani kun pilaa jännittämisellään minun suorituksen. Jos se kisaaminen tarkoittaa sitä, että mamma muuttuu joissakin paikoissa vieraaksi eikä ole ollenkaan minun ihminen, tuo oli viisainta mitä se on suustaan vähään aikaan päästänyt.
No, erään kerran tässä käytiin omalla hallilla treenaamassa, mutta se oli vähän eri tilanne kun silloin sielläkin oli kamalan paljon porukkaa, muita kuin meidän ryhmäläisiä. Piipahdettiin hallissa tekemässä vain yksi rata ja se treeni oli siinä. Erilainen tilanne kuin normitreeneissä, mutta mamma oli tosi hyvällä mielellä ja osasi melkein kaiken.
Peruutus meni vähän... sivuraiteelle. Mamma ohjasi epätarkasti ja kun kurkin olan yli, että mitä se oikein säätää, takapää ajautui aivan vinoon. Sillä on välillä ihan oma elämä, en mahda sille mitään. Mamma sanoo, etten tiedä missä takapääni on, mutta se on kyllä silkkaa panettelua. En kai minä kykenisi putsaamaan tassujani ja pyllyäni, jos en tietäisi missä ne ovat. Hm.
Toinen pieleen mennyt juttu oli oikealla seuraten liikkeestä seiso, kierrä koira. Pelkäsin hysteerisesti, että mamma jättää minut kun käski olemaan aloillani, joten lähdin käskystä huolimatta kulkemaan perässä. Yritettiin uudestaa, mutta samalla tuloksella. Öhöm, mainittakoon vielä että kyllä minä sen kotona osaan.
Muut koukerot olikin ihan nakinpala. Viimeisenä oli se kummallinen juttu, missä sai vain istua ja tuijottamalla pitää mamma aloillaan. Se oli niin helppo, että sitä se ei sössinyt millään tavalla.
Tämä treeni oli tosi kiva siinäkin mielessä, että sain lelun ja nameja palkinnoksi. Mamma sai suklaata, niin että sillekin jäi hyvä mieli.
Vähän tämän jälkeen mentiin toiseen paikkaan, tosi ison valtatien varrelle isolle aukealle ja sielläkin oli paljon ihmisiä ja koiria. Aikani kun odotin, pääsin kiertämään kehää mamman kanssa ja seisomaan välillä. Olen minä ennenkin näyttelyssä ollut, joten tunnistin tilanteen. Paitsi että en malttanut seistä, vaan istuin. Aina mamma käski ylös. Viime treeneissä käski istumaan, päättäisi vähitellen! Joku täti kävi välillä silittelemässä minua. Sieltäkin sain lelun palkinnoksi, tosi ison vieläpä.
En minä noista näyttelyistä piittaa, mutta onneksi sitten kun paikka hiljeni, mamma alkoi tehdä kanssani järkevämpiä juttuja. Sain riepottaa uutta kolmijalkaista mustekalaani oikein urakalla.
Mutta sitten tapahtui jotain kamalaa. Joku poika rolisteli läheltä ohi rullalaudalla! En ole koskaan kuullut niin kamalaa meteliä ja menin aivan tolaltani. Mamma yritti vielä innostaa minua tekemään juttuja, mutta se meteli jäi soimaan korviini enkä kyennyt millään vaikka kuinka yritin. Lähdettiin pois.
Jokin aika sitten mentiin taas uuteen paikkaan. Piti odotella ulkona ja meinasin hermostua, mutta mamma sanoi että pitää malttaa. Olen rauhallinen luonne, mutta joskus malttaminen on syvältä.
Aikanaan ovi avautui ja sieltä tuli ulos joku pörröinen koiraa muistuttava otus. Haukuin sen varmuuden vuoksi.
Joku täti pyysi meidät sisälle. Voi mikä määrä hajuja siellä oli! Säntäilin siinä kopperossa joka puolelle kymmenien ja taas kymmenien koirien hajujen perässä. Jotkut tunsin, suurinta osaa en. Sitten piti asettua matolle ja hoksasin, että tämähän oli sama täti, joka pehmein käsin silitteli minua siellä näyttelyssä. Mutta nyt ei silitellyt. Aijai, miten ne kädet tekivät kipeää! Kampesin itseäni patjalta pois ja aina ne kädet painoivat minut takaisin ja lopulta mamma tuli ihan viereen rapsuttelemaan minua, että asettuisin. Yritin kääntää mahan kohti kattoa että olisi jättänyt selkäni rauhaan, mutta ei auttanut.
Lopulta rentouduin ja homma alkoi tuntua hyvältä. Sitten piti kääntää kylkeä, että toinenkin puoli sai oman osansa. Taisin nukahtaa kun yhtäkkiä minua ravisteltiin hellästi ja piti lähteä pois.
Seuraavalla kerralla kun hallilla treenattiin, tapahtui jotain jännää. Selkääni ei sattunut yhtään! Mammakin ihmetteli, miten olin ihan toisenlainen kuin ennen. En itsekään tiennyt, että olin aiemmin kipeä, koska olen koira. Meidän maailmassa sääli on sairautta ja huonouden näyttäminen heikkoutta. Mutta, arvoisat lajitoverit, jos ette ole vielä käyneet hierojalla, pyytäkää ihmeessä ihmistänne viemään sinne. Se kannattaa myös kun harrastaa näitä rauhallisempia lajeja. Asioiden suorittaminen jännittää ja siinä jännittyy pään lisäksi kroppa.
Eilen illalla mamma hieroi minua eikä selässäni ollut kuin ihan pieni kipeä kohta ja sekin vain hetken aikaa. Tämän se saa kyllä ottaa tavaksi.
Tunnisteet:
eläinten terveys,
Hipan höpinät,
Hippa,
kuvat,
näyttely,
rally-toko,
treenit
torstai 11. elokuuta 2016
13 vuotta eloa ja iloa
Jatsilla oli eilen synttärit. Niin vaan on jo 13 vuotta menty rinta rinnan tämän elämäni koiran kanssa. Saa nähdä, miten pitkä (tai lyhyt) taival on vielä edessä. Jo reilusti ikääntyneen ja sen lisäksi vielä vaivaisen koiran kanssa jokainen päivä voi olla viimeinen, joten iloitkaamme aina uudesta päivästä ja sen kiertymisestä iltaan. Jatsi ainakin on edelleen iloinen kun kömmin kammarista esiin toivottamaan eläimistölle huomenet. Jokainen yö on pitkä aika olla erossa omasta ihmisestään.
Välillä voinnin kanssa ei ole kehumista. Selkä vihoittelee eikä siitä sen somempaa tule. Tasainen ohjeen mukainen kipulääkitys ei tehoa ja keväällä kokeiltu hermokipulääke (ihmistenkin epilepsiaan käytetty) veti koiran niin alamaihin, että olin jo viemässä sitä viimeiselle reissulleen. Älysin yhdistää huonon voinnin vallitsevaan lääkitykseen, lopetin pillereitten antamisen ja kas, koira oli seuraavana aamuna kuin peipponen konsanaan.
Kokeilin mitä tapahtuu, jos annan oikein tuhdin yliannostuksen tavallista kipulääkettä (50 mg Norocarp) muutamalla ruokintakerralla. Tapahtui oikein hyviä asioita. Jatsi liikkuu nyt hyvin pari-kolme viikkoa ilman lääkettä ja kun meno hiipuu tai vaikuttaa muuten kipeältä, annan uuden satsin.
Niinpä soitin Kirsi-tädille ja pyysin häntä kirjoittamaan reilun annoksen. Perustelin tätä sillä, että ei tämän ikäinen koira enää kuole maksan poksahdukseen, vaan tärkeintä on elämänlaadun säilyttäminen. Eläinlääkäri oli kanssani samaa mieltä.
Mutta palataanpa synttäreihin. Päivällä yritin ottaa valokuvausvastaisesta höppänästä jälleen yhtä virallista synttärikuvaa. Istutin sen kalliolle ja siihen se lopulta asettui kohtalaisen kauniiseen asentoon. Ilme kertoi kyllä taas kerran, minne se olisi kameran toivonut toivotettavan, mutta mitäpä siitä. Sitten olin valmiina painamaan suljinta, mutta sitä tehdessä täsmälleen samalla hetkellä päräytti prätkä ohi, ja kuvattava poistui paikalta. Kuvan nimeksi tuli Lähtökiihdytys vahtiin.
En ottanut kuvausta uusiksi. Ensinnäkin siksi, että mummelin jääräpäisyys on sillä tasolla, että omani jää kakkoseksi. Toiseksi, nyt mennään iän puolesta jo niissä numeroissa, että turhia kotkotuksia ei vaadita. Tehdään ehdottomasti asialliset asiat (kuten kynnenleikkuu), mutta muuten keskitytään mukaviin asioihin.
Illalla oli tiedossa heti omasta mielestäni mukavia asioita, mutta päivänsankari oli toista mieltä. Menimme Päivilänvaaran kodalle viettämään perinteisiä P-tyttöjen porukkasynttäreitä. Yhdeksän aussieta aiheutti jälleen sen sortin hulinan, että vaikka Pamin ja Jatsin siitä lukemasta vähensikin, höppänä oli heti kättelyssä valmis lähtemään kotiin jos joku auto olisi sinne hänet kyydinnyt.
Jossain vaiheessa huomasin Jatsin selässä märän z-kuvion.
"Mummoparan selkään on kustu!" totesin järkyttyneenä.
Urokset ovat kertakaikkiaan käsittämätöntä sakkia. Onhan ne monet ihan kivoja luonteeltaan, mutta ei voi narttuihminen tajuta sitä joka paikkaan ruikkimisen määrää ja sen testosteronikusen oksettavaa löyhkää!
Paikalla olivat koko meidän perheen lisäksi tietenkin Miimi, hoitokoira Max, Pami ja Viia, Satu, Viiru ja Piki sekä Jenna, Toma ja Haki. Tämä kuva oli muuten ainoa, mihin Jatsi osui ja vain siksi kun vasiten osutettiin. Muuten se väisti syrjemmälle sekä kameran silmää että riehuvaa nuorisoa.
Pami-sisko sen sijaan ei ahdistu obiskan tuijotuksesta.
Muut pitivät hauskaa kuka milläkin tyylillä.
Ihmisten makkaranpaisto- ja kakkukahvituokion jälkeen koiratkin järjestäytyivät hetkeksi omaan ohjelmanumeroonsa eli makkaransyöntikisaan. Siinä lajissa Jatsi ja Viiru ovat loistaneet melko tasaisina, mutta tänä vuonna Hippa napsi makkarat lautasilta semmoista vauhtia, ettei muilla ollut mitään jakoja.
Illalla Jatsi kävi kammarissa hetken aikaa nukkumassa. Koiran poistuttua jäljelle jäi hajuvana siitä selkään kuivuneesta kusiläiskästä. Joku normaali ihminen tuskin olisi edes huomannut moista, mutta minun tajunta suunnilleen räjähti. En voi yliherkälle hajuaistilleni mitään eikä sen kiusaaminen auta yhtään. Eräisiin asioihin ei vain totu. Onneksi koirat pitää pestä muutenkin ja nyt siihen on vielä parempi syy. Sataakin sopivasti, voi käydä lenkillä suorittamassa esihuuhtelun.
Kivat juhlat oli ja siitä kiitos kaikille asianosaisille. Mikäs tämän parempi tapa viettää iltaa. Vähän outoa oli kun Hilkka koirineen loisti poissaolollaan, mutta ehkä seuraavalla kerralla. Yleensä meitä on näissä kokoontumisissa aina suunnilleen sama porukka.
Välillä voinnin kanssa ei ole kehumista. Selkä vihoittelee eikä siitä sen somempaa tule. Tasainen ohjeen mukainen kipulääkitys ei tehoa ja keväällä kokeiltu hermokipulääke (ihmistenkin epilepsiaan käytetty) veti koiran niin alamaihin, että olin jo viemässä sitä viimeiselle reissulleen. Älysin yhdistää huonon voinnin vallitsevaan lääkitykseen, lopetin pillereitten antamisen ja kas, koira oli seuraavana aamuna kuin peipponen konsanaan.
Kokeilin mitä tapahtuu, jos annan oikein tuhdin yliannostuksen tavallista kipulääkettä (50 mg Norocarp) muutamalla ruokintakerralla. Tapahtui oikein hyviä asioita. Jatsi liikkuu nyt hyvin pari-kolme viikkoa ilman lääkettä ja kun meno hiipuu tai vaikuttaa muuten kipeältä, annan uuden satsin.
Niinpä soitin Kirsi-tädille ja pyysin häntä kirjoittamaan reilun annoksen. Perustelin tätä sillä, että ei tämän ikäinen koira enää kuole maksan poksahdukseen, vaan tärkeintä on elämänlaadun säilyttäminen. Eläinlääkäri oli kanssani samaa mieltä.
Mutta palataanpa synttäreihin. Päivällä yritin ottaa valokuvausvastaisesta höppänästä jälleen yhtä virallista synttärikuvaa. Istutin sen kalliolle ja siihen se lopulta asettui kohtalaisen kauniiseen asentoon. Ilme kertoi kyllä taas kerran, minne se olisi kameran toivonut toivotettavan, mutta mitäpä siitä. Sitten olin valmiina painamaan suljinta, mutta sitä tehdessä täsmälleen samalla hetkellä päräytti prätkä ohi, ja kuvattava poistui paikalta. Kuvan nimeksi tuli Lähtökiihdytys vahtiin.
En ottanut kuvausta uusiksi. Ensinnäkin siksi, että mummelin jääräpäisyys on sillä tasolla, että omani jää kakkoseksi. Toiseksi, nyt mennään iän puolesta jo niissä numeroissa, että turhia kotkotuksia ei vaadita. Tehdään ehdottomasti asialliset asiat (kuten kynnenleikkuu), mutta muuten keskitytään mukaviin asioihin.
Illalla oli tiedossa heti omasta mielestäni mukavia asioita, mutta päivänsankari oli toista mieltä. Menimme Päivilänvaaran kodalle viettämään perinteisiä P-tyttöjen porukkasynttäreitä. Yhdeksän aussieta aiheutti jälleen sen sortin hulinan, että vaikka Pamin ja Jatsin siitä lukemasta vähensikin, höppänä oli heti kättelyssä valmis lähtemään kotiin jos joku auto olisi sinne hänet kyydinnyt.
Jossain vaiheessa huomasin Jatsin selässä märän z-kuvion.
"Mummoparan selkään on kustu!" totesin järkyttyneenä.
Urokset ovat kertakaikkiaan käsittämätöntä sakkia. Onhan ne monet ihan kivoja luonteeltaan, mutta ei voi narttuihminen tajuta sitä joka paikkaan ruikkimisen määrää ja sen testosteronikusen oksettavaa löyhkää!
Paikalla olivat koko meidän perheen lisäksi tietenkin Miimi, hoitokoira Max, Pami ja Viia, Satu, Viiru ja Piki sekä Jenna, Toma ja Haki. Tämä kuva oli muuten ainoa, mihin Jatsi osui ja vain siksi kun vasiten osutettiin. Muuten se väisti syrjemmälle sekä kameran silmää että riehuvaa nuorisoa.
Pami-sisko sen sijaan ei ahdistu obiskan tuijotuksesta.
Muut pitivät hauskaa kuka milläkin tyylillä.
Ihmisten makkaranpaisto- ja kakkukahvituokion jälkeen koiratkin järjestäytyivät hetkeksi omaan ohjelmanumeroonsa eli makkaransyöntikisaan. Siinä lajissa Jatsi ja Viiru ovat loistaneet melko tasaisina, mutta tänä vuonna Hippa napsi makkarat lautasilta semmoista vauhtia, ettei muilla ollut mitään jakoja.
Illalla Jatsi kävi kammarissa hetken aikaa nukkumassa. Koiran poistuttua jäljelle jäi hajuvana siitä selkään kuivuneesta kusiläiskästä. Joku normaali ihminen tuskin olisi edes huomannut moista, mutta minun tajunta suunnilleen räjähti. En voi yliherkälle hajuaistilleni mitään eikä sen kiusaaminen auta yhtään. Eräisiin asioihin ei vain totu. Onneksi koirat pitää pestä muutenkin ja nyt siihen on vielä parempi syy. Sataakin sopivasti, voi käydä lenkillä suorittamassa esihuuhtelun.
Kivat juhlat oli ja siitä kiitos kaikille asianosaisille. Mikäs tämän parempi tapa viettää iltaa. Vähän outoa oli kun Hilkka koirineen loisti poissaolollaan, mutta ehkä seuraavalla kerralla. Yleensä meitä on näissä kokoontumisissa aina suunnilleen sama porukka.
Tunnisteet:
aika,
eläinlääkäri,
eläinten terveys,
Jatsi,
koiraporukka,
koirat,
kuvat,
synttärit
keskiviikko 3. elokuuta 2016
Todellisuuden ihmettelyä
Kaikenmaailman virtuaalimölliäisten vastaiskuksi tällään setin kuvia aidoista olennoista. Lenkillä törmäsimme tuikeailmeiseen, mutta armeliaan suotuisasti kuvaamiseen suhtautuvaan mäntypistiäiseen. Taustalla on tietenkin kaksi mustikka-automaattia.
Se oli kännykkälaatua se, joten kotiin palattua ripustin varsinaisen kuvausvehkeen kaulaani ja lähdin katselemaan muita otuksia.
Kimalaiset olivat liikkeellä sankoin joukoin. Jopa samaan kukkaan oli tulossa porukkaa enemmän kuin ensimmäinen ruokailija olisi toivonut. Kaverin laskeutuminen ei mennyt ihan lennonjohdon suositusten mukaan ja se tarrautui toisen turkkiin. Kuulin suivaantunutta keskustelua turkissa roikkumisen sijaan siipien käyttämisestä kun ne kerta lajille on suotu.
Hyönteistietämykseni ei ole paras mahdollinen, joten tätä koppiaista en tunnistanut.
Neitoperhosia lepatteli myös vaikka kuinka paljon. Nämä asettuivat poseeraamaan samaan kuvaan.
Neidonkorento sen sijaan oli ujoa sorttia. Tämän lähemmäs en perusobiskalla päässyt.
Kukkakärpäset ovat söpöjä. Haluaisin kuvan siitä kun semmoinen surraa paikallaan, mutta ei onnistunut millään.
Lähtökiihdytys.
Siirtykäämme eläinkunnasta kasvi- ja eläinkunnan välimuotoon eli sieniin. Virpi totesi facebookin puolella kirjoittaneensa kantarellin kanttarelliksi ja joku pilkunviilaaja oli puuttunut asiaan. Minä olen myös pilkunviilaaja, mutta kirjoitan silti tämän sienimaailman kuningattaren kanttarelliksi. En nimittäin löydä suomen kielestä mitään järkevää sääntöä, joka puoltaisi sanan kirjoittamisen toisella tapaa kuin mitä se lausutaan.
Miten niin kantarelli? Kanttarelli on nimi, kokonaisuus. Kantarelli on yhdyssana. Kanta kuten naulassa on kanta. Mikä kanta se on siinä rellissä? Ihan kuin rellit olisivat laji ja kantarelli siinä alalaji. Muita voisivat olla vaikkapa kärkirelli, tyvirelli ja varsirelli. Mutta kun niitä ei ole.
Sitten tuli mieleen kantaväestö. Sivistyssanakirjan mukaan kantaväestö on jonkin seudun alkuperäinen väestö. Siihen voi sulautua siirtolaisia ja useinhan näin käykin. Rellien kantaväestö on siis kantarellit. Missä ovat siirtolaiset, joiden takia relli on mainittava? Ihan hyvin voisi vaihtaa sienen nimeksi pelkän rellin. Tai sitten se kanttarelli, joka on nimi. Kokonaisuus.
Voin muuttaa oman kantani (sic!) kanttarellistä sitten kun joku viisas perustelee kantarellin kirjoitusasun.
Siihen asti heitetään kannat kattoon ja keskustellaan keltavahveroista.
Se oli kännykkälaatua se, joten kotiin palattua ripustin varsinaisen kuvausvehkeen kaulaani ja lähdin katselemaan muita otuksia.
Kimalaiset olivat liikkeellä sankoin joukoin. Jopa samaan kukkaan oli tulossa porukkaa enemmän kuin ensimmäinen ruokailija olisi toivonut. Kaverin laskeutuminen ei mennyt ihan lennonjohdon suositusten mukaan ja se tarrautui toisen turkkiin. Kuulin suivaantunutta keskustelua turkissa roikkumisen sijaan siipien käyttämisestä kun ne kerta lajille on suotu.
Hyönteistietämykseni ei ole paras mahdollinen, joten tätä koppiaista en tunnistanut.
Neitoperhosia lepatteli myös vaikka kuinka paljon. Nämä asettuivat poseeraamaan samaan kuvaan.
Neidonkorento sen sijaan oli ujoa sorttia. Tämän lähemmäs en perusobiskalla päässyt.
Kukkakärpäset ovat söpöjä. Haluaisin kuvan siitä kun semmoinen surraa paikallaan, mutta ei onnistunut millään.
Lähtökiihdytys.
Siirtykäämme eläinkunnasta kasvi- ja eläinkunnan välimuotoon eli sieniin. Virpi totesi facebookin puolella kirjoittaneensa kantarellin kanttarelliksi ja joku pilkunviilaaja oli puuttunut asiaan. Minä olen myös pilkunviilaaja, mutta kirjoitan silti tämän sienimaailman kuningattaren kanttarelliksi. En nimittäin löydä suomen kielestä mitään järkevää sääntöä, joka puoltaisi sanan kirjoittamisen toisella tapaa kuin mitä se lausutaan.
Miten niin kantarelli? Kanttarelli on nimi, kokonaisuus. Kantarelli on yhdyssana. Kanta kuten naulassa on kanta. Mikä kanta se on siinä rellissä? Ihan kuin rellit olisivat laji ja kantarelli siinä alalaji. Muita voisivat olla vaikkapa kärkirelli, tyvirelli ja varsirelli. Mutta kun niitä ei ole.
Sitten tuli mieleen kantaväestö. Sivistyssanakirjan mukaan kantaväestö on jonkin seudun alkuperäinen väestö. Siihen voi sulautua siirtolaisia ja useinhan näin käykin. Rellien kantaväestö on siis kantarellit. Missä ovat siirtolaiset, joiden takia relli on mainittava? Ihan hyvin voisi vaihtaa sienen nimeksi pelkän rellin. Tai sitten se kanttarelli, joka on nimi. Kokonaisuus.
Voin muuttaa oman kantani (sic!) kanttarellistä sitten kun joku viisas perustelee kantarellin kirjoitusasun.
Siihen asti heitetään kannat kattoon ja keskustellaan keltavahveroista.
Tunnisteet:
hyönteiset,
ihmettely,
kuvat,
nykyaika,
sienet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)