Hippahan on ihan pro!

Tänään se alkoi. Koirakoulu! En edes muista, koska viimeksi olen ollut ohjatussa koulutuksessa koiran kanssa. Yksinään ollaan suhrattu omalla pihalla ja milloin missäkin, mutta nyt Kapasen maneesilla ja monen muun koirakon häiriköimänä. Ai että mä nautin kun joku sanoo, että mitä pitää tehdä ja sitten vaan tehdään.

Tokon alkeiskurssihan se varsinaisesti on, mutta opeteltavat asiat ovat niin lähellä pk-tottista, että olen ajattellut melkein vakavasti suunnata kevään BH-kokeeseen.

Neljätoista koirakkoa taisi paikalle tulla ja oli porukassa sentään tuttujakin, Susanna ja Suzy-suhari.

Tänään oli aiheena luoksepäästävyys ja luoksetulo. Aika paljon seuraamista ja perusasentoa tuli myös, enkä ollut siitä lainkaan pahoillani.

Hippa osaa perusasennon ja näköjään malttaa pitkätkin seuraamispätkät eikä ympärillä pyörivä muu porukka häirinnyt yhtään.

Luoksepäästävyydessä se nousi seisomaan, mutta otettiin uusiksi ja hyvin onnistui.

Luoksetulo tehtiin varman päälle eli vetäjä piti hihnasta ja koira tuli sen muutaman metrin matkan luokse.
Hippa-ressu ei ehtinyt sillä matkalla päästä edes vauhtiin ja perässä laahaava liinanpätkäkin jarrutti. Kehveli sentään, eihän me olla totuttu tuommoiseen pelleilyyn. Ensi kerralla jätän koiran aloilleen kun se siinä pysyy. Niin kerta.

Kyllä oli kivaa! Nyt on tyytyväistä porukkaa talossa kun päivällä tein Jatsin kanssa tasapuolisuuden nimessä pientä pihatokoa.

Kaupunkituulia haistelemassa

Että ei menisi ihan itsensä kehumiseksi ja pelkäksi paimennukseksi niin mainittakoon, että ollaan me noitten höppänöitten kanssa tehty muutakin.

Eilen aamulla - kun olin vielä autuaan tietämätön tulevasta hääyöstäni - lähdin kaupunkiin ja otin Hipan mukaan. Onhan se itsestään selvää, että pitää niiden joskus olla erossa toisistaan.

Käytiin ensin Tintillä maksanamuja ostamassa. Ihan siksi, että olisi jotain pehmeää namia varalla, jos vaikka sattuisi treeni-into puskemaan päälle. Suurin syy tekemättömyyteen taitaa olla tarpeeksi hyvien namien puuttuminen. Nakkipaketteja on turha varastoida jääkaappiin, koska ne häviävät sieltä parempiin suihin, enkä tarkoita nyt koiria.

Hippa kierteli kaupassa ja käyttäytyi oikein hyvin. Aikamme ihmeteltyään lähdettiin etenemään ja vein auton Cittarin parkkiin. Sieltä suunta kohti rantaa ja Suvantosillan yli tois puol jokke. Ritiläraput eivät hidastaneet matkantekoa yhtään, reipas tyttö!

Toisten siltojen kautta takaisin ja kiersin kanavan reunalle sillan alle, että päästään treenaamaan alitusta. Jalkakäytävät ja muut menee hyvin, mutta tämä tunneli on eri kun autot kolisuttavat sillankantta ja varsinkin sen saumoja.

Viimeksi taidettiin mennä joskus kesällä ja Hippis oli hieman hermona, mutta nyt reaktio yllätti minutkin. Neiti melkein repäisi käteni irti ja alkoi huutaa ihan täyttä parkua! Varmaan säikkyi kolinan lisäksi omaa kaikuvaa ääntään. Voi herrantähden sentään.

Eipä siinä auttanut kuin ottaa uusintoja niin monta, että alkoi sujua.
Kävely oli ollut tähän asti kohtalaisen rentoa, mutta sitten jostain syystä tuli kiire. Piipahdettiin vielä Iloisessa Keittiössä Sonjaa moikkaamassa. Hippa-ressu keskittyi makaamaan ja kuolaamaan lattiaa. Taisi käydä kupolin päälle sen verran, että ehkä kannattaisi käydä kaupungilla vähän useammin.

Ja ettei into hiipuisi alkuunsa, ilmoitin Hipan ja itseni JoVen kurssille tokon alkeita opettelemaan. Ensimmäinen oppitunti on jo sunnuntaina, joten päästään kakaran kanssa heti tositoimiin.

Kotiin päästyä lähdettiin Jatsin kanssa kahdestaan lenkille. Taskuun namit ja lussupallo.
Matkalla treenattiin seuraamista, jääviä liikkeitä ja kaukkareita.
Kaukkarit onnistui ihmeen hyvin, parin askeleen päästä pahin liike eli maahan-seiso-maahan meni ilman etenemistä!

Luoksetulo maahanmenon kanssa kokeiltiin myös. Hidas, mutta kuitenkin. Parasta oli se, että sen jälkeen otetut suorat luoksetulot olivat nopeita. Lussupallo oli kova sana.
Ihana muru! Samanlainen raketti-paketti kuin Pami-siskonsa.

Illalla tiesi treenanneensa ja varsinkin juosseensa pallon perässä. Sydäntä vihloi, kun Jatsi-riepu ei meinannut ulkoa tullessa päästä rappuja ylös. Kipulääke naamaan, koira kyljelleen lattialle ja hieromaan.

Eihän nämä juuri vaivojaan valita, mutta rajansa sisullakin. Jatsi oli taatusti tosi kipeä kun itki hieronnan alussa. Kaipa minä jotain osaan oikein tehdä, kun koira rentoutui pikkuhiljaa ja eräässä vaiheessa se virutti jalat ja niskan oikein antaumuksella. En ole moista venytystä ennen nähnyt, takajalat ihan suoraksi niin että selkä pyöristyi, etujalat kippuraan ja kuono etutassujen väliin.

Hyvä näin. Tästä lähtien pallot piiloon, minulta nimittäin, etten pääse heittämään koiraani kipeäksi. Tyhmä ämmä.

Lisää tämmöisiä puheluita, kiitos!

Eilen iltapäivällä soi puhelin. Ei mitään ihmeellistä sinänsä, ainahan se rallattaa enemmän tai vähemmän, mutta tällä kertaa ystävällinen soittaja veti meikältä jalat alta.
"Hotelli Puijonsarvesta päivää. Onneksi olkoon, olet voittanut yön hääsviitissä!"
WHAAAT?!!

Kuten aiemmassa kirjoituksessa mainitsin, olin sunnuntaina kyseisessä hotellissa häämessuilla näytteilleasettajana. Kaksi hotellin henkilökuntaan kuuluvaa naista piti arpajaisia naapuripöydässä ja voittona oli tosiaan yö hääsviitissä kahdelle, skumppaa tervetuliaisiksi ja aamiainen huoneeseen.
Eräänä hiljaisena hetkenä marssin heidän luokseen.
"Voinko mie osallistua arvontaan vaikka en oo menossa naimisiin eikä mulla sen puoleen oo miestäkään? Tää on niin kiva paikka että haluan tänne yöksi."
"Totta kai, tämä on kaikille avoin ja jos voitat niin eiköhän tuolta Puikkarista illan mittaan sulhasehdokas löydy."

Uskomatonta! Ikuinen pahanilmanlintu ja epäonnenhaukka voitti! Että osasivat niiden tuhannen lapun joukosta poimivat minun lapun! Enpäs pääse enää valittamaan, etten ikinä voita mitään...

Koska en ole enää Facebookissa, en voinut hehkuttaa heti koko kansalle tätä ihanaa uutista. Sen sijaan soitin innoissani muutamalle läheisimmälle ja Mari ainakin repesi nauruun.
"No ei sulla paljoo puutukaan, häät ja mies jonka kanssa mennä viettämään sitä hääyötä. Että päätit sitten viedä sen palkinnon joltain oikealta hääparilta, heheheee!"

Näin tuli tehtyä. Päätin, että menen tammikuussa hääsviittiin juhlistamaan nelikymppisiäni. Kerran sitä vaan viidennellekymmenennelle siirrytään ja sen voi tehdä kerralla korskeasti.

Viikonlopun vilinät

Lauantaiaamuna ampaisin harrastustoimittajan hommiin koulutuskentälle tekemään juttua BH-kokeesta. Muutama tunti vierähti katsellessa ja kuvatessa.

Päivällä lenkitin omat koirat ja illalla jälleen josepalaisten keskuuteen talkoolaisten illanviettoon Jokiasemalle. Erillistä pikkujoulua ei tänä vuonna järjestetty. Mari toimi pääemäntänä ja oli hoitanut paikalle tosi hyvät sapuskat. Liialta syömiseltä ei näköjään voi välttyä, ainakaan tällä itsekurilla.

Mari järkkäsi myös tietokilpailun ja se aiheutti jälleen pientä meteliä, mutta Hemin Hipit eli meidän joukkue voitti. Palkintona oli materian sijaan kaikkien kunnioitus, mutta epäilen että se jäi laihanlaiseksi. Kateellisten panettelua, sitä se vain on.

Hilkan järkkäämä kävelevien kirjainten kisa oli tosi kiva. Kahden kuusihenkisen joukkueen selkiin teipattiin kirjain ja vihjeen perusteella piti asettua oikeaan järjestykseen selät tuomaristoa päin. Ei ollut välillä ihan helppoa, mutta voitto tuli kotiin siinäkin lajissa. Tasaista oli, mutta piste se on yksikin piste.

Taisi siellä olla kolmaskin kisa, mutta muisti pätkii. Vesilinjalla olin, mutta minun muisti ei tarvitse tekosyitä toimimattomuuteensa.
Mukavaa oli ja ilta venyi melkein puoleen ennen kuin olin kotona.

Aamulla lähdin Kuopioon Hää- ja juhlamessuille Mary Kayta esittelemään. Paljon on porukkaa menossa naimisiin, ihme juttu.

No, siinäpähän menevät. Miimi haki aamulla koirat meiltä hoitoonsa päivän ajaksi. Jos minä olen kotona ja Miimi tulee käymään, koirat ovat suht välinpitämättömiä tyyliin "ai moi, ihan kiva", mutta nyt repesi riemu. "Voi miten ihanaa kun tulit! Mamma hylkäsi meidät niin julmasti ja ollaan oltu ikuisuus yksin, ihan kamalaa!"
Viia oli mukana ja saivat riekkasta pahimmat höyryt jo meillä.
Sitä samaa höyryä oli kuulemma riittänyt koko päiväksi.

Jatsi-kulta, mussukkani, sielunsiskoni, astraaliruumiini jatke ja mitä muuta vielä, kymmenen minuuttia ennen meidän saapumista oli ollut Miimin kanssa peräkammarissa ja meni ovelle sanomaan, että "avaa ovi, mamma tulee just kohta." Mitään ei tapahtunut ja höppänän piti käydä monta kertaa sinä aikana sanomassa, että nouse nyt avaamaan se hemmetin ovi!

Sitten kun tultiin ja meteli laantui, oli palautteen aika. Hyvä ihme sentään.
Hippa saisi oscarin parhaasta pääosasta ja käsikirjoituksesta elokuvissa "Ei, en mene suihkuun kun ei kotonakaan tarvitse" ja "En istu kun kotonakin saan rynnätä ruokakupille suoraa päätä".
Hyviä yrityksiä, mutta eivät menneet läpi. Ilmeikäs luonnenäyttelijä se on, ei mahda mitään.

Kiitoksia Miimille ja Hannulle jälleen hyvästä hoidosta. On se kiva jättää koirat hoitoon kun osaavat kuitenkin käyttäytyä omista keekoiluistaan huolimatta ja jälleennäkemisen riemu on niin äänekäs kuin on.

Pikakipaisu Etelä-Suomeen syysloman kunniaksi

Kalenteri ilkkui tyhjyyttään silmieni edessä. Kun samaan syssyyn pojilla oli perinteinen perunannostoloma, jonka nykyaika on vääntänyt syyslomaksi, karistimme maakunnan pölyt kantapäistä ja painuimme etelän humuun.

Koko orkesterin voimin suuntasimme Klaukkalaan Senjan luokse. Siinä ihmetellessä ilta ehti ja lähdimme läheisen laskettelurinteen ympäristössä kulkevalle reitille koiria lenkittämään. Pikkuinen Lio oli elämänsä voimissa kahden nartun tiennäyttäjänä ja painalsi kuin pupu menemään. Vauhdista päätellen ei taannoinen lonkan sijoiltaanmeno pahemmin vaivannut.

Alunperin piti käydä meidän mittapuun mukaan pieni kolmen kilometrin lämmittelylenkki, mutta kaksijalkainen tiennäyttäjä ei ollut ihan tarkkaan kartalla koko ajan, joten lenkki venyi. Ilta hämärtyi, mutta onneksi valaistus toimi.

Lopulta päästiin ihmisten ilmoille ja käveltiin uuden asutusalueen halki. Siellä oli maalaisromantiikkaa ja modernia taiteilija-asumusta ripirinnan sulassa sovussa. Osa taloista oli ihan käsittämättömän isoja kartanoita!

Erään talon pihassa kukkapenkin keskellä loimotti kolme noin viiden sentin korkuista sinertävänvalkoista liekkiä kivipaasien päissä. Sitä ihmetystä piti mennä lähempää katselemaan ja mikä elämys! Kivitolpissa olikin ledeillä valaistut suihkulähteet ja pulppuava vesi näytti etempää katseltuna loimottavalta liekiltä. Uskomattoman kaunis vesiaihe.

Tien toisella puolella taas oli verhot auki ja julkisivun ikkunoissa kokoa kuin ladon seinässä. Olohuoneen seinällä oli valtava screeni ja siellä joku hevosohjelma menossa. Kadulta asti nähtiin tekstit ilman tihrustelua. Vai liekö ohjelma heijastettu suoraan seinään, en tiedä. Katseltiin siinä telkkaria jonkin aikaa, mutta en haluaisi kotiini moista. Jos sattuisi olemaan tennisfani niin johan siinä saisi jännetupintulehduksen niskaansa ottelua seuratessa. Plok, plok, eestaas. Eiköhän nykytekniikalla saane molemmat pelaajat samalle ruudulle pelaamaan.

Seuraavana päivänä ohjelmassa oli jotain, mitä en ole kokenut viimeiseen kolmeenkymmeneen vuoteen. Lähdimme käymään Korkeasaaressa. Tämä huippuälykäs kamerafanaatikko päätti jättää kuvauskoneensa kotiin, joten Senjan kameralla otettiin kuvia, mutta niitä ei ole vielä tässä nähtävillä.

Oli meinaan mahtava aika käydä kyseisessä paikassa. Puista pudonneet lehdet antoivat hyvät näkymät ja viileä ilma piti eläimet virkeinä. Ne tulivat ihan äärelle esittäytymään. Kenguru jäi näkemättä, koska oli vetäytynyt sisätiloihin lämmittelemään ja karhu samoin, koska alkoi ilmeisesti valmistautua talviunille.

Varsinkin tiikeri teki minuun vaikutuksen. Uskomattoman upea eläin ja niin kiiltävä turkki! Ei tarvitse epäillä, että elukoilla olisi huonot oltavat tai nälänhätä.

Huvittavin oli manuli, jonkunlainen kissaeläin sekin. Mitä lie iitrailut kun liikkui hyyyviiin hiiittaaassti. Se harkitsi todella tarkkaan jokaisen askeleensa. Mennä marritti kopista toiseen ja matkanteko kesti kauan.

Ei se kummoinen saari ole, mutta kierros vei useamman tunnin ja raitista ilmaa saatiin.

Illemmalla ihmeteltiin, että ihan kuin tuuli olisi kolisuttanut peltikattoa. Kas, sehän oli sievä pieni syysmyrsky. Harvemmin lokakuussa ukkosen jyräämäksi joutuu, mutta siitä se yli meni ja asettui johonkin Helsingin tienoille jyrisemään pitkäksi aikaa. Valoshow oli hieno ja näkyi hyvin Klaukkalaan. Senja vaan suri vasta kylvämäänsä nurmikkoalaa, joka oli juuri rännin alla. Taivaalta tulleet rakeet taisivat huuhtoa siemenet tiehensä.

Perjantaiaamuna pakattiin kamat ja lähdettiin Vantaalle tätilään. Martti kävi poikien kanssa kaupassa ja osti heille herkkuja kassikaupalla. Me otettiin Irman kanssa pienet päikkärit ja lähdettiin koiria lenkittämään. Läheisessä metsässä koirat pääsivät juoksemaan vapaana ja erään kävelypolun varrella olevalla pellolla otin kepinetsintätreeniä. Kesken kaiken paikalle hiippaili iso valkomusta uroskoira. Se oli olemukseltaan ystävällinen ja kiinnostui tytöistä. Jatsin piti tietysti sanoa suorat sanat, mutta se ei korvaansa lotkauttanut.

Lähdettiin kävelemään eteen päin ja koiran omistaja oli autonsa luona. Vieressä olikin koirapuisto, joten menimme sinne. Paikalle tuli muutama muukin koira, kaikki oikein mukavia. Se iso valkoinen oli kahdeksanvuotias Tatu ja koko seudun kingi. Hyvässä mielessä, korostan. Ihmiset kertoivat, että jos puistossa kahdella uroksella tulee nokkapokkaa, Tatu menee poikkiteloin väliin ja rauhoittaa tilanteen.

Jatsi oli jälleen epäpuistokoira. Eräs kaksivuotias nahkacollie tykkäsi Hipasta ja pari sai juoksuleikit käyntiin, kun en päästänyt kuningatarta väliin murraamaan.

Illalla oli rauhallista sakkia pitkin sohvaa. Aamulla Irman piti lähteä töihin ja minä kävin koirien kassa eksymässä samassa metsässä. Juutuin paluumatkalla juttelemaan erään koiratädin kanssa. Hän ihasteli miten minun koirat osaa ohittaa niin sievästi, ääneti ja riuhtomatta. Onhan ne sivistyneitä hihnassa, vaikka maalaiskoiria ovatkin.

Lenkin jälkeen lähdettiin kotimatkalle. Pojilla meni aika mukavasti kirjoja lukiessa ja eväitä mussuttaessa. Takakontti oli hipihiljaa, kuinkas muuten. Sivistyneet maalaiskoirat kyllä osaavat matkustaakin ilman turhaa elämöintiä.

Kotona tuoksui asumattomalle. Muutama päivä pois kotoa ja vastassa on kylmä autiotalo. Tuli uuniin ja pyykkikone pyörimään, niistä on elämä tehty.

Kakunsyönnillä talvitauolle

Sinikka päätti järjestää kauden lopettajaisiksi kisat, AHBA:n säännöillä, mutta leikkimielisenä. Jätin koirat kotiin pällistelemään, koska Jatsi ei kykene moisiin hommiin ja Hippakin on vielä turhan raaka.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että Miimi ohi ajaessaan jarruttaa sen verran että pääsen loikkaamaan kyytiin. Tämä soittaa aamulla kuitenkin aikataulun ja suunnitelman muutoksesta, koska oli saanut jollain ihmeen konstilla suostuteltua Hannun mukaan. Ajan säästämiseksi minun piti ajella Teboilille, kun arvon herran piti laittautua ihan viimeisen päälle kuntoon. On se kumma kun niitä pitää aina odottaa...

Loppujen lopuksi se olin kuitenkin minä, jota odotettiin. Ei tälläytymisen vaan yleisen ajantajuttomuuden vuoksi.

Perille päästiin ja käskynjakoon. Etsin kahvikuppeja ja muita tykötarpeita ja koska en kisannut, jatkoin Miimin hommia kahvinkeittäjänä. Uskomaton on se kahvin määrä, mikä ihmisiin uppoaa.

Möllikisaajat rataan tutustumassa.

Sinikka tarkkana tuomarina.

Jos ohjaaja ei ymmärtänyt ohjata koiraa kunnolla, suoritus tehtiin loppuun ilman arvostelua. Pääasia ettei koiralle jäänyt epäonnistunut olo.

Muffy on aina yhtä ihana.

Lopuksi syötiin Sinikan tekemää, järjettömän upeaa kakkua! Jokainen sai viedä oman koiransa mukaan.

Koko perhe oli osallistunut marsipaanikoirien ja muiden eläinten näpertelyyn.
Moona oli tehnyt Hipan. Jäi kyllä vähän epäselväksi, oliko se Hippa vai Weedy, mutta sain sen silti mukaani kun se minusta muistutti ihan riittävästi Hippaa.

Taka-ajatukseni oli seurata kisoja sillä silmällä, että joskus osaisin toimia vastaavassa tilanteessa. Kun kekkerit olivat ohi, huomasin poistuvani paikalta yhtä tyhmänä kuin olin sinne mennessäkin. Ei se näköjään kertalaakilla mene jakeluun.

Kotimatkalla Viia kömpi Volvon takakontista pois ja köllötteli sylissäni. Hannu valitti, ettei löydä suppiksia mistään, vaikka on kulkenut kaikki Roukalahden metsät ristiin rastiin. En minäkään tiedä kuin sen yhden paikan missä niitä on ja koska kellään ei ollut kiire, kopattiin meidän tytöt kotoa kyytiin ja jatkettiin matkaa Kannuksen korpeen etsimään sieniä.

Kuningatar Unelma ei voinut ymmärtää, miksi nuo eräät hihhulit tulivat hänen rauhaansa häiritsemään ja paheksui tilannetta silmiään pyöritellen, mutta hiljaa.
Jatsi ei voinut ymmärtää, miksi hänet lykättiin ihan vieraaseen autoon ja paheksui tilannetta hyvin äänekkäästi koko matkan ajan. Äiti ja tytär, samasta puusta veistetyt.

Löytyihän niitä suppiksia, muutamat olivat ihan jättikokoisia. Koirat saivat hilppasta pitkin metsiä ja kaikilla oli hyvä mieli.

Neljäs kerta toden sanoi eli hangonkeksinä lammasaidasta pois

Edellinen paimennusreissu jäi sille mallille, että palauttava treeni oli enemmän kuin tarpeen. Onneksi eilen oli hyvä poutasää, joten nokka kohti Kuttukuuta.

Perille päästyä Hippa muisti kupletin juonen ja piiloutui selkäni taakse. Varmaan ajatteli, että "jos olen tässä ihan mamman takana ja hihna löysällä niin se ei huomaa eikä tunne minua ja silloinhan minua ei ole olemassa."

Turha toivo, töihin vain.
Sama onko pakko jos ei taho -mielentila jatkui edelleen. Se kytistäytyi aidan viereen ihan pieneksi ja toimintakyvyttömäksi vauvakoiraksi ja eihän semmoista voi käskeä tekemään mitään.

Toinen konsti oli karata paikalta, mutta sillekin pelleilylle pantiin stoppi. Minä oli lauman edessä ja Sinikka otti Hipan hihnaan, jolloin se ei voinut lähteä livohkaan.

Kolmas konsti Hipalla oli painautua Sinikan polveen kiinni ja tuijottaa silmiin.
Sinikka otti vielä sauvan käteen ja homma oli paketissa. Koira ei päässyt haetuttamaan itseään, mutta paine teki Sinikasta himpun verran vastenmielisemmän, joten mammalle oli parempi tehdä töitä. Jollain lailla siinä onnistuttiinkin.

"Erätauolla" paikalle tuli ihastuttava Pöökö-mudi, joka oli saanut pikkusiskon. Kaksitoistaviikkoinen Sipsa ihastui Hippaan ja tunne oli molemminpuolinen.
Hippa sai jälleen Sinikalta kehuja tervepäisyydestään. Pikku kikkaraturkki roikkui Hipan kaulakarvoissa ja hyökkäili Hippaa kohti, ja Hippa väisteli eikä rynninyt pentua kohti. Se oli niin nättiä pennun leikittämistä ja ihanaa katsottavaa.

Toinen sessio tehtiin isolla pellolla ison lauman kanssa. Lampaita ja vuohia oli noin parinkymmenen elukan lauma.

Apukoirakoksi lähti Ulla ja saksanpaimenkoirauros Lupo. Lupo osasi paimentaa hienosti, mutta se on vielä sen verran keskeneräinen, ettei siinä tilanteessa pelittänyt vielä raaemman Hipan kanssa.

Hipalla alkoi jo näkyä pientä kiinnostusta laumaa kohtaan, mutta Lupon käskytys ja toisaalta sen kiinnostus Hippaa kohtaan sotki Hipan treeniä, joten he poistuivat paikalta.

Voi kauhistus, Hippa oli yksin vastuussa laumasta. Se huomasi sen itsekin ja kantoi vastuunsa. Mahtavaa!
Jossain vaiheessa punainen lanka katosi ja Hippa menetti otteen laumasta. Se ei vielä osaa eteen kiertoa ja lauman kääntämistä, joten lauma karkasi navettaan asti. Sinikka haki Muffyn avuksi.

Hippa luuli pääsevänsä pälkähästä, mutta järkytys oli melkoinen kun luulo oli väärä. Muffy toi lauman ulos ja lähdettiin uudestaan pellolle.

Hippa jäi oleilemaan taakse ja jouduin käskemään sitä monta kertaa tosi tiukasti, että suostui tulemaan lähemmäs.
Muffy piti lauman kasassa ja oikea-aikaisilla kehuilla Hippa saatiin hoitamaan oma osuutensa. Se huomasi, että kas kummaa, ei saa kepistä ja saappaasta kun tekee työnsä suosiolla.

Muffy on ällistyttävän älykäs koira ja se luki Hipan työskentelyä ihailtavalla tavalla. Kun se huomasi, että Hippa osaa, se antoi sille aina enemmän vastuuta. Lopulta Muffy puuhaili ihan kaikkea muuta kuin paimensi.

Ja mitä teki Hippa? Paimensi laumaa minulle ja Sinikalle ihan yksin siellä takana, rauhallisesti ja varmasti! Lauma pysyi koossa ja jos joku jäi uunoilemaan, Hippa haki sen mukaan.

Kylläpä oli tahtojen taistelu, mutta sitä isompi voittajafiilis! Hyvä kun ehdittiin paimennustreenit aloittaa niin ne jo loppui, mutta tämän paremmin ei olisi voinut lopettaa.
Kotimatkalle lähti autuaan onnellinen koira ja omistaja.

Kansanedustajana on kivaa

Uskokaa pois, minä tiedän. Kävin nimittäin viime yönä kokeilemassa.

Eduskuntasali oli muuten samanlainen kuin uutisissa nähtynä, mutta jaettu keskeltä kahtia. Vasemmalla oli vasemmisto ja oikealla oikeisto. Minä olin oikeiston pääministeri ja Mari Kiviniemi vasemmiston. Tunaroin siellä jossain lehtereillä etsien istumapaikkaa.

Sitten minut pyydettiin eteen puhumaan ihmisille ja tuumasin, että nythän tässä päästiin oikeaan paikkaan. Tuoli oli vaan ihan hirveän epämukava, se ei käynyt ahterilleni huonostikaan. Puhuminen ei ollut yhtään vaikeaa, mitä se saattaisi normielämässä olla.

Porukka viskoi paperilennokkeja ja joku venäläisittäin suomea puhuva nainen veti minua johonkin seuraleikkiin. Hänellä oli hopeanvärinen haalari päällä.
"Ootko menossa röntgeniin kun sulla on tuommonen vaate?" kysyin häneltä.

Vastaus peittyi kännykän kilkatukseen. Herätessä kelasin vähän aikaa, että yksityiskohdat muistuivat mieleen ja aloin nauraa.

Tänään oli hyvä päivä muutenkin ja varmaan sen ansiosta kun aloitin päiväni nauraen.

Syyslenkki kameran kanssa

Olen etsinyt kameraani sopivaa putkea koirakuvaukseen kun kittilinssi on liian lyhyt ja 75-300 liian pitkä ja turhan painavakin tarkkojen kuvien ottamiseen.

Herra Google on auttanut tehokkaasti etsinnöissä ja lopulta törmäsin Fotonosiin. Käytettyjen objektiivien kauppa Oulussa ja sieltä se löytyi! Canon EF 70-200 f/4 L USM. Paino kohdassa L. Hyvää joulua minulle!

Ensimmäinen L-sarjan linssini ja nyt on eräs pieni, mutta merkittävä aukko elämässäni paikattu. Valovoimaltaan se ei ole paras mahdollinen, mutta välttää tähän hätään. Uudenveroinen, mutta käytettynä silti edullinen. Hyvä ja halpa ei siis ole täyttä utopiaa, vaikka autokauppiaat muuta väittävät. Kaiken hyvän lisäksi toimitus on salamannopea.

Kun vaan säädöt ovat kohillaan, piirto on terävä. Heti samana iltana piti tietenkin testata.
Tykkään tästä, tarkennus osui just eikä melkein Jatsin silmään.

Miimi tuli eilen käymään sisuksissaan jylläävästä armenialaisesta hyppykupasta huolimatta.
Lähdettiin lenkille, mutta hädintuskin kilometriä ehdittiin kävellä kun ystäväriepuni olo kävi sietämättömäksi. Kun ei pysty niin ei sitten kykene millään. Kuvia sentään ehdin vähän räpsiä.

Hullu kolmikko. Jatsi oli porukassa, mutta hitaana jäi taakse ja Unelma viisaana ei lähtenyt koko riehuntaan.

Hippa ja Viia ne jaksaa aina vaan.

Yäk, olipa kirpakka heinä!

Asiallisempi poseeraus

Viia sai isotädin kädestä, tassusta ja olevinaan hampaastakin.

Ai miten niin ne on joka lenkin jälkeen yltä päältä ravassa?

"Heitäjoheitäjoheitäjo HEITÄ NYT SE ONNETON PALLO!!"

Kulttuuria ja iloa silmälle

Minna Haatajan Varhaiskeski-ikäistyvän rouvan kukkamaalaukset 3. - 23.10. Galleria Kohinassa.

Piipahdettiin tänään ystäväni ja naapurini taidenäyttelyn avajaisissa. Ihania värejä kankaiden täydeltä. Kurkatkaa linkin taakse ja käykää paikan päällä katsomassa. Tauluja saa myös ostaa!

Löysin sieltä kaksi suosikkia. Toinen mustapohjainen, toinen iloisen keltainen. Toimisivat varmasti rinnakkain seinällä, mutta pätäkkää pitäisi olla että heidät saisi omikseen.

Avara luonto osa 2

Niin se on, että ei ole valokuvia jos ei ole valoa. Viittaan tässä edelliseen hanhia koskevaan postaukseen ja laitan ihan piruuttani uusia hanhikuvia. Klikkaamalla näkyy isompana.

Arkoja ne kyllä ovat. Otin kuvat 70-300 zoomilla ja tämän lähemmäs niitä ei päässyt.

Askel vielä ja sitten läks!

Että niitä oli paljon! Kuvat eivät anna ollenkaan oikeutta hanhien määrälle.

Ihana oli aina aamulla kuunnella, miten parvi lähestyi. Lienevätkö viettäneet yönsä järvellä vai missä, en tiedä, mutta niiden mukaan olisi voinut tarkistaa kellonsa. Kahdeksan kieppeillä parvi saapui ja sen kuuli ennen kuin näki.

Näinä päivinä minä vannoutunut valokuvaaja olen kaivannut videokameraa, koska ääntä nämä kuvat eivät toista. Vaikka ääni on pelkkää yksinkertaista kaakatusta, se muuttuu lauluksi kun kaakattajia on tuhansia.