Kevättä ilmassa

Aamulla paistoi aurinko ja kamera halusi lenkille mukaan. Jätän siis höpinät vähemmälle ja keskitytään tällä kertaa siihen, mitä matkan varrella näkyi.

Nämä pajunkissat vasta aloittelevat kukintaa.


Mitäh? Joko alkaa nuput pöyhistyä hiirenkorviksi?


Naapurin Remu on kaunis poika...


...mutta kuka viitsii poseerata, kun voi lentääkin?


Päivänsäteen pilkahdus ja outo valoilmiö puiden lomasta.


Luulin tätä ryteikköä rumaksi, mutta sitten tuli moto ja alkoi "siistiä" ryteikköä vielä rumemmaksi.


On tehometsätalous sentään jättänyt pari kunnon puuta.


Tässä istun enkä muuta voi... kun käskettiin istumaan.


Naapurin utelias varsa käy aina moikkaamassa kun kuljetaan ohi.


Onks ketään kotona?


Pieni polku taimikon halki vie...


Mokoma mänty kun on asettunut makaamaan poikkiteloin lenkkipolulle! Heei, miten tästä pääsee läpi?

Lenkin jälkeen hain pojat koulusta ja kerhosta ja lähdettiin ajelemaan Roukalahdelle. Talon isäntä oli paikalla eikä Miimistä ja koirista näkynyt haiventakaan. Jatsi alkoi höynäyttää Hannua vinkupallon kanssa.


Naisväki kotiutui lenkiltä ja Pami on edelleen mahansa kanssa hyvin hellyydenkipeä.


Äiti ja tytär innostuivat vetämään köyttä. Ensimmäisellä vedolla Jatsi antoi Unelmalle luovutusvoiton ja toisella Pami tulkitsi itsensä tuomariksi ja keskeytti pelin.

Koirankujeet vaan jatkuu

Viime aikoina on ollut naperokarkeloa ja tipufestiä, joten ei kahta kolmannetta.

Eilen oli Sinkkolan tilalla taas jotkut kissanristiäiset, en muista kuka oli järjestävä taho, mutta koiratapahtumasta oli silti kyse.

Ensin oli rotuesittelyjä kaikista FCI:n ryhmistä ja Jatsi edusti australianpaimenkoiria. Kuuluttaja kertoi rodusta (kiitos Miimille esittelytekstistä) ja minä pyörähdin kuin mannekiini kierroksen pihalla Jatsin kanssa, joka esitti parhaita puoliaan eli laulua ja pelleilyä. Seuraamistakin esitettiin pieni pätkä. Että pientä silmänpalvoja vikaa meissä on kun tykätään esiintyä, vaikka näyttelyistä ei tykätäkään.

Olisi ollut kiva, jos muitakin värejä olisi saatu paikalle, mutta täytyi tyytyä yhteen red tricciin. Se sentään ihastutti kauneudellaan hyvin monia ja ihmiset kävivät tutustumassa Jatsiin ja kyselemässä kaikenlaista.

Esittelyn jälkeen oli noutajien näytös, jonka jälkeen pääsivät josepalaiset vauhtiin. Käyttönäytökset tehtiin niityllä, mikä lie ponilaidun, jossa oli jonkin verran tilaa.

Heli, Mika ja ssu Rocco näyttivät haukkuvan hakukoiran toimintaa.
Seuraavaksi oli rullakoiran vuoro, joten Sonjan rwn Essi sai päälleen pelastuskoiraliivit ja minä olin maalimiehenä. Aikansa etsittyään Essi tuli luokse, mutta olin selin enkä nähnyt mitä se puuhaili. Kävi ilmi, että se ei saanutkaan rullaa otettua ja tuli uudestaan ilman liinaa. Sonja huusi, etten palkkaisi vielä ja sen verran minullakin on hausta kokemusta, että älysin auttaa rullan Essille. Tästä homma eteni ihan käsikirjoituksen mukaan. Yleisö kulki Sonjan kanssa niinsanotulla keskilinjalla mukana ja oli haltioissaan Essin hienosta toiminnasta.

Viimeisenä Jatsi pääsi viestikoiraksi Helin toimiessa apuohjaajana. Kerroin ensin vähän viestin taustaa, koiran välineistä ja mistä lajissa nykyään on kyse. Käytettiin tila hyödyksi siinä määrin kuin se oli mahdollista. Matka ei ollut pitkä, mutta näytösluontoisesta treenistähän nyt olikin kyse ja yleisö näki hyvin, mitä tapahtui. Juoksutettiin kaikki viisi taivalta ja Jatsi oli ihan kohtalaisen innoissaan (lue: lähes hyppi nahoistaan) kun pääsi hommiin. Lopuksi vastailtiin kysykmyksiin matkoista, ajoista, palkkauksesta ym. vastaavista, mikä jäi kenenkin mieltä kaivelemaan.

Jatsin kanssa jatkettiin vielä tottiksen merkeissä kun yleisöä oli paikalla. Tehtiin suunnilleen kaikki muut paitsi hyppynoudot. Muuten meni hyvin, mutta seisomisessa tuli joku klikki ja lähti hiipparoimaan perään. Uusinta meni hyvin.

Oli oikein mukavaa. Seuraavaksi meitä pyydettiin esittelemään palveluskoiratoimintaa Kolin erämessuille, joka on viikkoa ennen juhannusta. Saa nähdä, ehtiikö sinne. Minä ainakin mielelläni menisin.

Illalla ei ollut enää mukavaa. Flunssa riehahti taas uuteen nousuun kolmituntisen ulkona riekkumisen tuloksena. Tänä aamuna olo oli aika karmean tukkoinen ja päivän teemana on miettiä, ketä pyytäisin lenkittämään Jatsia. Nyt on ihan pakko rauhoittua sisätiloihin tai en parane ikinä kun viikon verran tässä on jo kituutettu.

Tähän loppuun on ihan pakko kehua, miten upea koira Jatsi on. Kaikissa tapahtumissa missä ollaan oltu mukana, se on toiminut samalla tavalla, iloisesti ja innokkaasti, olipa paikka mikä tahansa ja ihmisiä vaikka minkälainen lauma ympärillä.

Lainaan uusimmasta Palveluskoirat -lehdestä pätkiä Jessica Ristimäen jutusta Näyttävän koesuorituksen takana on hyvä suhde:
"Kun koiralla ja ohjaajalla on hyvä suhde, koira tekee hommia iloisesti, mutta ei holtittomasti. Koira haluaa oikeasti kuunnella, mitä ohjaajalla on sanottavaa, koska se on oppinut, että ohjaajaa kannattaa kuunnella."
* * *
"Kun ohjaajalla ja koiralla on hyvä suhde, voi koulutuksessa keskittyä kouluttamiseen ja suorittamiseen, eikä "kotiasioita" tarvitse tuoda töihin. Treenaus on sujuvampaa, kun treeneissä voi keskittyä itse asiaan eikä käydä taistelua auktoriteettiasemasta tai yrittää lahjoa koiraa palkkioilla noudattamaan käskyjä ja olemaan huomioimatta häiriöitä. Jos suhde on kunnossa, häiriöillä ei ole koiralle merkitystä, koska se haluaa tehdä ohjaajan kanssa töitä ja luottaa siihen, että ympäristöstä ei tarvite välittää, jos ohjaajakaan ei siitä välitä."
* * *
"Myöhemmin aikuisemman koiran kanssa lisätään siten, että odotan sen itsenäisesti hakeutuvan perusasentoon ja oikeaan mielentilaan, jonka jälkeen palkiten sen nimenomaan sen omasta aktiivisuudesta ja halusta tehdä töitä kanssani. Näin koira oppii, että että se saa ohjaajan aktiiviseksi olemalla itse aktiivinen ohjaajaa kohtaan. Kun koetilanteessa ohjaaja joutuu olemaan melko passiivinen, koira yrittää entistä kovemmin ottaa kontaktia ja olla aktiivinen, jotta saa taas ohjaajan aktiiviseksi."

Voiko tätä asiaa enää selkeämmin esittää? Minun ei ole koskaan tarvinnut motivoida Jatsia, koska se on motivoinut minut ja saanut siitä palkan, juuri Ristimäen kertomalla tavalla. Tuloksena on se ihastuttavan innokas puurtaja, joka minulla on kunnia omistaa.

Vihdoin esineruutua

Iltapäivällä sain häädettyä itseni ulos, vaikka ei olisi huvittanut. Jatsin syyttävää sormea ei enää muulla tavalla päässyt karkuun, joten kävin kallion taakse metsään tallaamassa ruudun.
Etuala oli sula, mutta takana vielä aika paljon lunta ja kaiken lisäksi se on suomaata, joten kosteutta riitti. Eipä mitään, jätin esineet enempi etualalle. Esinekassikin on talviteloilla jossain tuntemattomassa paikassa, mutta löysin muutaman kapineen. Lippis, sukka ja vetokoukun suojus pääsivät näyttelemään pääosia.

Lippis oli helppo, se tuli nopsaan.
Seuraavia piti jo hakemalla hakea. Tai sanotaanko, että kierrellä ja kieroilla. Nimittäin koukun tulpan ympärillä tyyliin "on tuossa tuommonen mutta se on ällö, eihän tartte tuoda?" Kyllä tartti, ei auttanut itku markkinoilla. Menin lähemmäs paikkaa, johon arvioin jättäneeni tulpan ja sitten arvon hienohelma sen toi ja vieläpä ihan hyvillä mielin.
Sukka tuli vaivattomasti, kun ensin osui nenän kohdalle.

Tästä jatketaan. Maasto on aika raskas, paksua sammalikkoa ja voi olla, ettei tuulestakaan ole apuja. Hyvä juttu, koska liikkuminen tökki viime kesänäkin. Jos se tuosta ruudusta tuo esineet joutuisasti, luulisi toimivan missä vaan.

Kyllä oli höppänä innoissaan oli kun pääsi töihin. Narupallotkin löytyivät sieltä mihin olivat talvella hukkuneet, joten passaa tehdä töitä.

Kieroon kasvanut kaula ja huumorintaju

Aamu alkoi kurkkukivulla. Ei kamalan tuskaisella, mutta niin että sen huomasi. Inhottava vaiva.

Kun Kimmo tuli koulusta, lähdimme kaupunkiin asioille.
Kova pakkanen kuivatti talvi-ilman myös sisätiloissa ja se taas pisti kitaran kaulan kaarelle. Eikä pelkästään kaarelle, vaan jopa kierteelle.
Vein kitaran katsottavaksi Antille, joka tietää niistä vehkeistä enemmän. Kielet irti ja öljyä kaulaan, mutta loppujen lopuksi kiikutin koko soittimen kuitenkin Ykkösmusiikkiin tsekattavaksi.

Siellä miekkonen surkutteli, että voi voi kun on pahassa kunnossa. Tammikuussa kuulemma heille alkoi tulvia kitaroita ovista ja ikkunoista hyökyaallon lailla. Suomen raaka ilmasto pani parastaan ja akustiset poksahtelivat päästä ja toisesta. Jätin omani sinne, että katsovat tarkemmin voiko sille yleensä tehdä enää mitään. Jos kustannusarvio antaa aihetta uuden tai hyvän käytetyn ostamiselle, täytyy vaan niellä tappio ja tehdä niin, jos meinaa harrastusta jatkaa. Eipä naurata, mutta en vielä tähän hätään itkekään.

Säästän rämän pahan päivän varalle. Sitten kun veetutus kasvaa pääsemättömiin mittoihin, toteutan itseäni poikkitaiteellisin konstein tempaisemalla kaikukopan koivun kylkeen. Hah, haaveensa kullakin!

Kotiin palattua eräs eläin odotti lenkkiä. Oma olo oli kehittynyt pahempaan suuntaan, huimasi ja kroppaa kolotti. Reippaana kävin kuitenkin huolehtimassa Jatsin ulkoilusta.

Kaiken maailman pöpöjä sitä liikkuukin jatkuvasti. Ensin sikainfluenssa kolotuksineen, sitten norovirus kolotuksineen ja nyt mikä lie bulgarialainen hyppykuppa kolotuksineen. Ei tämmöistä kukaan normaali ihminen jaksa! En halua sairastaa! Mihin voi valittaa? Upotkoon kuuseen koko maailma, kunhan saisi olla terveenä!!


edittiä...

Seuraavana aamuna soitti Kimmo Ykkösmusiikista ja sanoi kitaran olevan kunnossa. Jiihaa! Hintaa tuli 25 euroa, eli varsinainen käyttö jatkukoon. Huonompilaatuista ei olisi kannattanut oikoa, mutta tästä tuli parempi kuin uutena. En enää muista, mitä kaikkea sille piti tehdä, mutta katsellaan kunhan käyn hakemassa kotiin.

Päivä 3...

...alkoi samalla tavalla kuin edellinenkin eli kakkatalkoilla. Paljon ruokaa ja rytmit sekaisin eikä ao. osaa pyytää ulos, joten tietää mitä saa. Osasi kyllä pyytää kammariin sen jälkeen kun oli olonsa keventänyt ja täysin viattomin mielin köllähti viereen eikä siitä ollut kiire mihinkään.

Näin viime yönä unta, että sain (tai jouduin ottamaan) lapsia hoitoon ja vieläpä ihan pieniä. Voi puistatus. Niitten lisäksi tuli musta isovillakoira ja se paskoi lattialle ihan jotain muuta kuin kovia papanoita, joten jouduin mattopyykille.
Lieneeköhän nenään käynyt lievä tuoksahdus ja sillä saanut tuon unen aikaan.

Miimi ja Sirkku koirineen tulivat illalla seitsemän kieppeillä hakemaan Pamin. Voi sitä riemua ja laulua! Sirkku ei ole meillä ennen käynytkään, joten istuivat vähän aikaa kertomassa kokemuksiaan ja Miimi houkutteli Jatsia rapsutettavaksi. Hah, silmiään pyöritellen kieltäytyi hän. Tiedä, vaikka olisi napannut mukaansa, joten parempi oli piiloutua mamman jalkojen taakse turvaan.

Sovittiin, että Jatsi tulee vastavierailulle toukokuun toinen päivä, jolloin on hallituksen kokous Jyväskylässä. Silloin on Pamilla laskettu aika ja Jatsista tulee suorilla kummitäti, jos pennut syntyvät sinä päivänä. Saas nähdä kuin käy.

Päivä 2

Viime yö meni oikein rattoisasti, Pamilla ainakin. En voi puhua omasta puolestani, koska en vaan ole tottunut siihen, että 20 kiloa koiraa makaa päällä joko pitkittäin tai poikittain. Jos ei päällä niin vieressä, mahdollisimman lähellä kuitenkin. Siinä sille koiraeläimelle tulee kuuma ja se alkaa läähättää. Läähätys taas pistää löystyneen joustinpatjan pomppimaan ja ihmisolennon sen mukana. Kiitti mulle riitti. Sen sortin tuuditusta en kaivannut, Pampula tuvan puolelle ja rauha maahan.

Välillä heräsin pieneen piippaukseen, mutta kylmetin mieleni ja annoin olla. Olisi kannattanut käydä vilkaisemassa, koska aamulla löytyi lattialta semmoinen määrä paskaa, että ei mitään rajaa. Onneksi tosi kuivia ja helposti siivottavia pökäleitä. Kyllähän minä ehdotin arvon neideille iltasella, että olisi suotavaa käydä pihalla. Ei soveltunut prinsessojen hipiälle ja sitten tuli hätä kesken yön. Sen siitä sai.

Aamulla lähdettiin mökille. Jatsi kiepautti hillittömät pyllyhepulit eikä voinut käsittää, miksi Pami ei lähtenyt leikkiin mukaan. Syönnin jälkeen käytiin kävelemässä. Pami tilasi lenkkinsä lyhyenä ja tasaisella tiellä. Odottava äiti on aina oikeassa, kun liikunnasta on kyse. Parempi kaksi pientä kuin yksi megamallin lenkki, josta ei tule kuin huono olo.

Omaakin mahaa nipisteli inhottavasti ja alhainen hemoglobiini väsytti, joten loppu päivä vietettiin hiljaiseloa. Pami viihtyi hyvin sylissä ja muuten hyväiltävänä eikä Jatsi ollut yhtään mustankipeä. Kai se tajusi, että systerillä ei ole nyt ihan kaikki kondiksessa.

Tässä tietsikalla ollessani havahduin kamalaan vahtihaukkuun ja vilkaisin ikkunasta ulos. Naapurin poika hölkkäsi tiellä ja kaksi tuttua otusta säntäsi kohti kuin petolauma konsanaan. Ryntäsin kuistille:
"KOIRAT JUMANKAUTA!!!"
Koirat tulivat kipinkapin pihaan ja minä pahoittelin tapahtunutta. Pyysin vielä tyyppiä laittamaan portin kiinni, ettei seuraava kulkija säikähdä pahemmin.

Portti on viime aikoina ollut auki, koska Jatsi on tyytynyt haukkumaan kulkijat vartiopaikaltaan kuistinnurkasta. Ei ainakaan kukaan ole käynyt valittamassa rei'itettyjä lahkeitaan. Ilmeisesti siskolle piti näyttää, miten täällä pidetään kylänväki kurissa ja joukossahan tyhmyys tunnetusti tiivistyy. Nyt se portti pysyy kiinni ainakin tämän viikonlopun ajan.

Pami viikonloppuvierailulla, päivä 1

Miimi lähti Unelman kanssa Vihtiin opiskelemaan koirankoulutusta. Minä olen sen verran hyvä kouluttaja, etten vaivautunut sille reissulle. Sen sijaan minusta on enemmän hyötyä kotosalla. Pamin tiineys on jo sen verran pitkällä, että Miimi ei ottanut sitä mukaan stressaantumaan. Hannu on reissussa myös, joten meille tuli tänä aamuna sininen palleroinen hoitoon. Edellisestä vierailusta ei ole kovin kauan aikaa ja Pami otti lunkisti heti eikä ikävöinyt yhtään.

Kun Kimmo tuli koulusta, pääsin lenkittämään koirat. Jatsi paineli vauhdilla, kuten aina alkumatkasta. Pamin teki mieli spurtata perään, mutta ei jaksanut millään ja piti minulle seuraa. Mikäs kiire tässä on, pääasia että maha kulkee mukavasti mukana. Yleensä Pami on näyttäny tietä, jos on tarvinnut jotain pupua jahdata, mutta nyt Jatsi sai hoidella senkin homman yksinään. Pami otti vain pari loikkaa ja jäi katsomaan perään: "Olkoot ja oottakoon kunhan pääsen tästä ylimääräisestä lastista eroon..."

Mitäs ne pojat tuolla ylhäällä oikein touhuaa... Mamma ja isi hei, täällä on kivaa ihan kun aina ennenkin!



Jatsin ilkeydellä ei oo mitään rajaa. Noin se vaan nakkelee narupalloa minun nenän editse eikä kuitenkaan anna sitä mulle!

Ensimmäinen jälki

Kaikki näyttävät aloittaneen maastokauden esineruudulla, mutta mepä Jatsin kanssa päräytettiin pellolle.

Niin minkä ikäisenä nämä oikein rauhoittuvat kykeneväisiksi järkevään toimintaan? En tiedä, mutta ei ainakaan vielä 6-vuotiaalla ole vauhdin hiipumista havaittavissa.

Jouduttiin kävelemään tien viertä vähän matkaa jäljen alkuun ja Jatsi olisi syöksynyt umpimähkään pellolle, jos olisi saanut valita. Kun päästiin asiaan, minä roikuin lähes mahallani perässä, mutta liina sentään pysyi kätösessä.

Ensimmäinen keppi nousi esimerkilliseen tyyliin. Lopuista ei voi sanoa samaa. Yhden ilmaisi, mutta jätti sinne. Yhden yli juoksi vauhdilla, mutta näin kepin ja poimin talteen. Yhden otti suuhun ja jatkoi matkaa. Yhden näin itse ja jäin odottamaan, että Jatsikin sen hoksaisi ja yksi jäi peltoon.

Täytyy sanoa, että hyvin meni, jos vaihtelevuutta olisi kaivattu. Jatsi esitti kaikki temppunsa yhden ainoan jäljen aikana!

Tein seuraavaksi pienen jäljen viidellä kepillä ihan vaan ilmaisun vuoksi. Silläkin reissulla yksi jäi.
Kerta vielä ja rauhoitin koiran aina kepillä ihan kunnolla, mutta eipä ollut vaikutusta. Jälleen yksi keppi jäi eli kolmen kepin kanssa poistuimme treeneistä.

Tämän perusteella en vielä heitä kirvestä järveen, koska isoin osa tuosta tohelluksesta meni selkeästi innokkuuden piikkiin. En vaan tiedä, miten sen oikein kepistä palkkaisi, kun mikään ei tunnu riittävän. Jäljellä se pysyi hyvin.

Illalla oli minun koulutusvuoro Hyvät tavat -ryhmässä ja pojat menivät siksi aikaa pesiskouluun, kuten kunnon viinijärveläisten kuuluukin jossain vaiheessa elämäänsä.

Ryhmän jälkeen Jatsi päääsi kehiin ja aussiepomput olivat harvinaisen korkeita, koska sain välillä katsella pientä koiraani ylöspäin. Silti korvat olivat auki ja teki hyvin töitä.

On se niin iloinen pakkaus, että en millään jaksa surra pieniä epäonnistumisia. Päivä päättyi hyvin, joten se siitä.

Mari oli kentällä Lilyn ja Sirkku Susun kanssa. Oli kiva opastaa molempia rotusisaria.
Lopuksi juteltiin Virven kanssa, joka heilutteli patukkaa ilmeisen huolettoman oloisena, kunnes Jatsi tarrasi siihen kiinni. Kiva kun joku leikki ihan noin vaan. Lily ei siihen päivään asti osannut repiä patukkaa, mutta otti Jatsista mallia veti kuin vanha tekijä konsanaan. Ihan lamppu syttyi pikkuisen pään päällä, kun se hoksasi jutun juonen. Hyvä Lily!

Pyörälenkki kuskin kanssa

Kävin Jatsin kanssa viikonloppuna kaupungissa sivistäytymässä. Kaupunkilaissyntyiselle maalaissielulle pitkän kaupungissa asumisen jälkeen lopulta sielunrauhan maalla saaneelle ihmiselle ja maalaiskoiralle hihnalenkki kaupungin humussa voi olla eksoottinen kokemus ja sitä se oli jälleen kerran.

Olimme jo pitkät kierrokset kävelleet, kun kadun toisella puolella vastaan pyöräilevä mieshenkilö sai aikaan epätodellisen tunteen tuntemisen suhteen ja tunne oli molemminpuolinen. Lopulta lamput syttyivät molemmilla. Sehän oli kiva punkkariystäväni Mikko, joka oli jälleen vaihtanut pääharjaksensa väriä.

Käännyin tulosuuntaan, johan tuota tuli käveltyä. Käytin tilaisuuden hyväksi ja hyppäsin tarakalle ottamaan kyytiä. Jatsi jatkoi vierellä raviaan ja vain vähän ihmetteli talutustekniikkaa.

Muutaman korttelin matkalle osui hämmästyttävä määrä pikkuräksyjä säikyttelemään. Jatsiin voi luottaa kuin viiden kuution siirtolohkareeseen; kun se on johonkin asetettu niin siinä se myös pysyy. Ohitustilanteissa katseli minua ylpeänä "kamala mitä käytöstä, minä en ainakaan rähjää tuolla tavalla" -ilmeellään.
Ei puhettakaan hihnan kiristymisestä, saati että olisi tempaissut koko komeuden kumoon. Siinä rytäkässä olisi voinut mennä halki ja poikki kaksi kalloa ja muutama raaja sekä fillarinrunko vähintään mutkalle.

Hölökkää mars!

Ilmeisesti raisu raudanlipitys kroonisen metallimiehen ammattitautiini alkaa tepsiä. Tänään lenkillä ollessa jalkani alkoivat viemällä viedä ja oli siirryttävä juoksuun. Ilokseni sain huomata, että säihkysääreni eivät menneet maitohapoille eikä tukehtumiskuoleman kello kalkattanut keuhkoissa ensimmäisen 50 eikä vielä sadankaan metrin kohdalla. Jatkoin hölkkää sen verran kuin tuntui hyvältä ja viis veisasin tavoitteista, vaikka juoksupätkä ei ollut ajan tai matkan puolesta kovinkaan pitkä. Väkisin vääntämällä tulee vaan paha mieli ja sitä pitää välttää kuin rakkoja kantapäissä.

Kävellessä raitis ilma ja metsän läheisyys pistää ajatuksen juoksemaan kaikista tehokkaimmin. Hölkän tahti ei saanut ajatuksen ravia edes menemään epäpuhtaaksi, saati että olisi hiljentänyt vauhtia. Jatsikin tykkää, kun ei aina hissutella hijakseen. Näin ollen kaikki oli pelkkää plussaa.

Hiki tulee aina muutenkin, joten samahan se on ottaa kunnolla irti. Niin vauhdilla en painellut, ettenkö olisi ehtinyt havainnoida ympäristöä. Metsä sulaa mukavaa vauhtia jäljenajokuntoon. Se pelto, johon eräs narupallo hukkui joskus talvella, on kohta pallonetsimiskunnossa.
Kadonneen patukan Jatsi löysi jo pihalta, joten hyvältä näyttää. Kaikki muu näyttää hyvältä, paitsi se kymmenen metrin korkeudella koivussa keikkuva narupallo. En tiedä saako sitä sieltä pois ilman moottorisahaa tai puutohtoria.

Koirajuttujen sekaan ihan jotain muuta

Minähän huolehdin menestyksekkäästi siitä Ihan jotain muuta -osastosta, mutta nyt vielä vähän lisää.

Tarkkanäköisimmät ovat varmaan jo huomanneet uusimmn lisäyksen suosikkilistalla. WTF?? Kukaan ei ole tiennyt minun olevan Anssi kela -fani, en ole tiennyt sitä itsekään. Mutta nyt olen.

Kuulin kerran autolla ajellessani jonkun radiotoimittajan kehuvan Kelan blogia, joten kävin katsomassa. Se tyyppi nimittäin osaa laittaa oikeat sanat oikeaan järjestykseen ja lätkäistä vielä aivan järjettömän upeita kuvia mausteeksi! Täydellisen hurmoksen vallassa silmäni ahmivat aivojen rekisteröitäväksi sitä verbaalista ja visuaalista lahjakkuutta. Suosittelen!

Kevyttä kenttätokoilua

Iltojen valostuminen alkaa vaikuttaa jopa minun perussynkeään mielentilaani.
Menimme eilen ilalla Jatsin kanssa naapurin parkkipaikalle tottistelemaan ja vähän peräti tokoilemaan. Vaihteluahan se on vaikka tien toisella puolella olisi ja sitä paitsi kuivempi paikka kuin meidän piha. Jatsin herkälle pyllylle märkä maa olisi edelleen ollut hyvä, mutta kun en halunnut kastella lenkkareitani ja varpaita niitten sisällä.

Seuraaminen meni hyvin. Selkeästi se vähäinenkin treeni on tuottanut tulosta. Tällä kertaa palkkasin naksulla.

Jääviä liikkeitä pitää vahvistaa ja luoksetuloon saada jostain lisää vauhtia.

Tunnareita otin pari ja oikean kapulan toi, mutta jäi epäröimään kun en heti nostosta kehunut. Täytyypi siis vahvistaa tuontia, vaikka toisi väärän.

Metalli on kiva hakea, mutta ei pitää. Jos en erikseen ja kädestä pitäen näytä, miten se otataan suuhun, se on aina sillai vinossa ja varovaisesti. Sitten kun korjaan kapulan oikein, alkaa kalistelu. Niin tai näin, en tiedä mitä tekisi. Kannustin pitämään kunnolla kiinni ja sitä kai tässä on yritettävä.

Otettiinhan me vielä tavallaan ohjattua noutoa, mutta ilman merkkiä. Pistin vaan kapulat Jatsin molemmille puolille ja suuntaa näyttämällä käskin hakemaan. Vasemmalle kääntyminen on paljon parempi. Sitä ollaan varmaan tehty enemmän, kun oikea kylki on yleisesti ottaen jäykempi.

Eteenmeno oli yhtä hyvä kuin Tipufestin näytöksessä.

Narupallo lensi monta kertaa ja tuli yhtä vähemmän takaisin. ei löytynyt, vaikka taikanenä kuinka etsi itsensä läkähdyksiin. Lopulta menin itsekin etsimään ja päättelin, että siellä kai se ojassa on sohjon seassa ja kastelin siinä sivussa varpaani. Voi hemmetti! Että neljäs narupallo tämän talven aikana hävitetty. Pitänee lähteä haravoimaan, koska uutta en enää osta. Sitten kun ne muut löytyy niin hukkuuhan siihen pallopaljouteen.

Olisi pitänyt jäädä omalle pihalle. Olisi narupallo tallessa ja jalat kuivana.

Kyllä taas pientä koiraa höynäytettiin

Käytiin äsken mamman kans lenkillä. Ainahan minä olen valmis lenkille, tapahtuipa se mihin aikaan tahansa ja kuinka usein tahansa.

Sinä kulkiessa se kysyi, halusinko tehdä jotain järkevää. No tietty, aina valmis kuin partiopoika!

Seuraamisen osaan. Välillä paremmin, välillä huonommin, mutta osaan.
Sitten se käski istumaan. Mitä? Tässä on viime aikoina istuskeltu muutenkin ihan liikaa ja pienestä pakosta kun ei ole ollut muutakaan tekemistä. En kait minä käskystä istunut kun maakin oli kylmä.

Sitkeä tyyppi. Monta kertaa se käski ja käskemästä päästyäänkin käski ja pakkohan minun oli antaa periksi, mutta kannatti kun sain namin. Sitten jatkettiin samaa hommaa ja yääh, märkään maahan piti istua! Eikä siinä vielä kaikki. Seuraavaksi ihan niinkun lätäkköön! En muuten millään, mutta kun oli niin nälkä! Olisittepa nähneet miten surkean vähän se pisti aamulla kuppiin ruokaa! Eläinsuojeluyhdistykselle olisitte soittaneet heti jos olisitte nähneet. Että ne kuivat frolicit voi maistua hyvälle, vaikka sitten lätäkköön istumisen kautta!

Sitten se vielä kiristi ja vihjaisi narupallosta, joka ei valitetavasti ollut mukana. Joojoo, käännä vaan veistä haavassa! Minkä minä sille voin, että olen himojeni orja? Kai nyt kuka tahansa järkevä koira tekee mitä vaan, jos saa raastaa ja tappaa narupallon siitä hyvästä.

Mamma selitti, että ymmärtää kyllä jos joku dobberi ei halua istua märkään, mutta jos jollain aussiella on tuommoinen määrä karvaa persuksissa niin se lätäkkö on sillä vaan korvien välissä. Ja että kun nyt ahkeraan treenaa niin sitten kun talvikarva lähtee pois niin se aussie on jo tottunut eikä lätäkköön istuminen enää vaivaa yhtään. Voi tsiisus. Tuommosia teorioita se hautoo pienessä päässään ja aivopesee niillä minut!

Jos saisin kunnolla ruokaa eikä leluja olis ikinä kukaan keksinytkään niin arvatkaa tekisinkö yhtään mitään? Mamma on pelkkä väline. Mutta kun siltä saa safkaa ja yksinään leikkiminen on tylsää.

No nyt se tuolla huutelee, että sehän tässä just on ideana! Ai niinkö?

Kesänavaus Jokiasemalla

Suurella vaivalla sain houkuteltua pojat ja Jatsin Jokiasemalla jäätelönsyöntiin. Hyvä ihme miten paljon oli porukkaa! Istahdettiin rantapenkille nauttimaan jätskeistä ja annoin Jatsille keksin, jonka se sai kassalta ilmaiseksi. Lähistöllä oli pariskunta ihanan 9-vuotiaan kultaisen noutajan Bertan kanssa. Kun käskin Jatsia istumaan, Bertta tuijotti keksiä ja istui myös siinä jonkin matkan päässä.

Siinä lähti juttu luontevasti käyntiin pariskunnan kanssa. Kun pojat olivat syöneet, he alkoivat laajentaa reviiriä ja tutkia paikkoja vähän kauempana. Jatsin paimenenvaistot heräsivät ja Bertan omistajat kuten muutkin ihmiset naureksivat jatkuvalle murmetukselle ja höpötykselle. Mutta kun lauma hajosi ja mamma vaan käski pysymään lähellä! Bertta puuhasteli omia juttujaan ja kävi välillä rapsuteltavana.

Muitakin koiria oli paikalla ja lähinnä meitä oli joku pikkuinen pystykorva, pommi, kleini, mitteli tai mikä lie. Jatsia ärsytti sen kaamea ääni. Räyksräyksräyksräyksainavaanräyks. Kerran Jatsi kävi sen luona sen näköisenä, kuin olisi mennyt sanomaan että pitäisi hyvän sään aikana sen kääpiökokoisen kuononsa soukemmalla, mutta en antanut kommentoida sen enempää. Säilytettiin mieluummin rauha, koska ihmisiä ei ahdistanut yhtään kahden koiran vapaana olo. Varsinkin Jatsin puuhailut näyttivät käyvän hyvin ylimääräisestä ohjelmanumerosta.

Olipa mukavaa istuskella siinä auringossa. Huolehtiminen on rankkaa työtä ja muuan paimenkoira huokasi syvään kotona sohvalle päästyään.

TipuFestin tipuset ja koiraset

Josepalaiset pääsivät loistamaan koiriensa taidoilla Kalake ry:n TipuFesteillä. Esitimme Match Shown alussa tottis- ja tokoliikkeitä sekä kaikenlaista temppuilua.

Miimi ehti jo kertoa omassa blogissaan aika pitkälti homman juonen, joten laiskana en rupea suotta toistamaan.

Kuvia voi vilkaista linkistä http://hannamir.kuvat.fi/kuvat/TipuFest/. (Tämän linkitys ei jostain syystä onnistu, mutta kopsatkaatten.)
Montaa niitä ei ole, koska oli hämärää ja laitoin tuonne vaan otoksia omasta porukasta. Ihmiset kun tuntuvat olevan tarkkoja, minkälaista julkisuutta haluavat tai eivät halua.

Pojat olivat mukana ja koko kolmen tunnin ajan viihtyivät erinomaisesti. En ihan koko aikaa ollut edes tietoinen, missä viilettivät, mutta tallessa säilyivät.
Sekin muuten selvisi sillä reissulla, että Kimmo on myös kanoille allerginen. Tipuset ja Lady Ursula olivat sisätiloissa ja Kimmon silmiä alkoi kirvellä jo hetken ihastelun jälkeen. Eipä siinä auttanut kuin mennä ulos tuulettamaan silmiään.

Jatsi oli treeneistä innoissaan eikä iso yleisö haitannut kuten ei yleensäkään. Istuminen oli hakusessa, mutta eteenmeno oli mainittavan arvoinen. Sen se höppänä osaa.
Lapset saivat silitellä ja koirus käyttäytyi nätisti. Loppuvaiheessa Jatsia alkoi vissiin väsyttää, koska ärähteli muille koirille ihan syyttä suotta.
On se kuitenkin melko salonkikelpoinen tämmöisissä jutuissa.