Hölökkää mars!

Ilmeisesti raisu raudanlipitys kroonisen metallimiehen ammattitautiini alkaa tepsiä. Tänään lenkillä ollessa jalkani alkoivat viemällä viedä ja oli siirryttävä juoksuun. Ilokseni sain huomata, että säihkysääreni eivät menneet maitohapoille eikä tukehtumiskuoleman kello kalkattanut keuhkoissa ensimmäisen 50 eikä vielä sadankaan metrin kohdalla. Jatkoin hölkkää sen verran kuin tuntui hyvältä ja viis veisasin tavoitteista, vaikka juoksupätkä ei ollut ajan tai matkan puolesta kovinkaan pitkä. Väkisin vääntämällä tulee vaan paha mieli ja sitä pitää välttää kuin rakkoja kantapäissä.

Kävellessä raitis ilma ja metsän läheisyys pistää ajatuksen juoksemaan kaikista tehokkaimmin. Hölkän tahti ei saanut ajatuksen ravia edes menemään epäpuhtaaksi, saati että olisi hiljentänyt vauhtia. Jatsikin tykkää, kun ei aina hissutella hijakseen. Näin ollen kaikki oli pelkkää plussaa.

Hiki tulee aina muutenkin, joten samahan se on ottaa kunnolla irti. Niin vauhdilla en painellut, ettenkö olisi ehtinyt havainnoida ympäristöä. Metsä sulaa mukavaa vauhtia jäljenajokuntoon. Se pelto, johon eräs narupallo hukkui joskus talvella, on kohta pallonetsimiskunnossa.
Kadonneen patukan Jatsi löysi jo pihalta, joten hyvältä näyttää. Kaikki muu näyttää hyvältä, paitsi se kymmenen metrin korkeudella koivussa keikkuva narupallo. En tiedä saako sitä sieltä pois ilman moottorisahaa tai puutohtoria.