Sähkölankaa ja rautalankaa

Lauantaiaamuna iski semmoinen miehenpuute, että piti ampaista naapurinpojan pakeille. Uuttera mies oli viettänyt yön kuormurinratissa ja eikun vaan heti aamupäivästä ylös ja palvelemaan.
No nyt siellä muutamalla mielikuvitus laukkaa kuin varsa kevätlaitumella.
Väärin!
Kävin aamulla kaupassa ja eräs kyläläinen ilmoitti, että sulla roikkuu jotain auton alustassa. Vilkaisin sinne ja tuumasin, että niinpä näköjään tekee ja kannattaa varmaan tehdä asialle jotain.

Jannella on kylällä talli, jossa kavereineen ropeltaa autoja ja siellä on tarvittavat vehkeet päästä Passatin matalan maavaran sisuksiin. Kuten epäilin, pohjapanssarin palanen siellä vaan lepatti. Ruuvi oli avautunut, mutta oli sentään vielä tallella. Lisäkiinnitystä mekaanikko olisi halunnut laittaa nippusiteellä, mutta kumma kyllä niitä tallissa ei ollut. Pinkiksi haalistunut punainen sähkölanka ajoi saman asian. Kiitos ja kumarrus, taas passaa körötellä.

Olen muuten sitä mieltä, että autoilla on sielu ja sukupuoli. Passatti on ihan selvästi feminiininen olento, koska se on viime aikoina vaatinut uskomattoman paljon huomiota osakseen. Vastalahjaksi se on kyllä rehellinen ja kertoo aikanaan, mikä vaivaa eikä jätä tielle ja pyttyile sitten että olisit hoitanut aikanaan.

Illalla odotti Kerubissa rautalankaosuus eli Viikatteen keikka, jonne olin ostanut ennakkoliput itselleni ja Marialle, joka jälleen kerran lähti seurakseni illan hämyyn.
Sain kyydin Marian luokse, jossa syötiin että jaksaa. Tähdättiin 20.20 kulkevaan linja-autoon, joka pysähtyy ihan siinä kulmilla.

Matkaa pihasta pysäkille ei ole kuin muutama kymmenen metriä, mutta sekin meinasi käydä liian pitkäksi. Auto kurvasi pysäkille hyvissä ajoin ja me jo ajateltiin, että se siitä tällä erää. Pysäkillä ihmiset menivät autoon, mutta se ei lähtenytkään mihinkään ja meillä askel kiihtyi.
"Kyllä se taitaa oottaa!" Maria sanoi ja sitten juostiin jo täyttä vauhtia.
Naurettiin, että ihmiset varmaan ajattelee hirviä olevan liikkeellä kun kaksi pitkäsääristä olentoa loikkii korkkareissaan että kopina käy.
"Vähänkö oot reilu", huohotin kuskille.
"Enkä oo kun ootin aikataulua", kuului vastaus.
No kiitti vaan tylystä kommentista. Onko elämäänkyllästyneisyys bussikuskien ammattitauti vai edellytys työhön pääsyyn? Jos homma ei kiinnosta niin vaihtaa toiseen. Ihan sama, pääasia että ehdittiin.

Hypättiin kyydistä Jokelan nurkilla ja painuttiin sisään. Pyysin baarimikolta lakushotin ja jäin kuuntelemaan huuli pyöreänä:
"Ei meillä oo sitä."
"Varmaan on kun täällähän mie siihen muutama vuos sitten tutustuin ja oon tilannu monta kertaa sen jälkeenkin!"
"Oon ollu täällä töissä (blaablaa en muista montako vuotta, toim.huom.) eikä koko aikana ole ollu valikoimassa. Fisu ja salmari löytyy."

Johan nyt oli markkinat. Ei se poika uskonut millään, että heillä on lakua hyllyssään. Kumpi meistä on tyhmä, minä joka olen hyvillä mielin napannut lakua naamaani kyseisessä kuppilassa vai sen baarimikko, jolta ei kenties kukaan ole tätä ennen kysynyt mokomaa juomaa? Välikö hällä, en jäänyt enempää riitelemään. Katsellaanpa mikä on tilanne seuraavalla kerralla kun kysyn joltain toiselta.

Hiippailtiin Kerubiin, jossa oli väkeä kiitettävästi. Sain myös lakuni ja tiedoksi vaan, että hinta oli tasan kolme euroa eli ylivoimaisesti halvin Joensuun kuppiloista.
Siirryttiin saliin odottamaan.

En ole fanittanut Viikatetta kovinkaan kauaa, joten ensimmäiset biisit olivat melko tuntemattomia. Se ei suinkaan vähentänyt kulturellia nautintoa, bändi kuulosti ihan järjettömän hyvältä!

Edessämme oli mies, joka kohteliaasti viittoili meitä siirtymään eteensä paremman näkymän saavuttamiseksi. Hän ei ollut kovin paljoa meitä pitempi, ja jäimme aloillemme.
"Ootte varmaan siskokset?" tyyppi huusi korvaani.
"Itse asiassa ei olla edes läheistäkään sukua", huusin takaisin.
Se oli ties kuinka mones kerta kun meitä luullaan siskoiksi, joten kyllä tämä alkaa olla jo virallista.

Miekkonen oli tosi mukava ja viihtyi meidän seurassa enemmänkin, ilman mitään sen kummempaa. Ei siis tehnyt eikä sanonut mitään epäsopivaa. Mutta kun vaimo huomasi tämän, liimautui ukkoonsa kiinni ja huomautti vielä, että "muistakin että olet minun."
Herranpieksut! Tuo pieni ja pyylevä koki meidät pitkät ja hoikat varmaan kauheaksi uhaksi. Enpä haluaisi elää moisessa talutusnuorassa.

Tunnelma oli katossa kun Kuu kaakon yllä, Viina, terva ja hauta, Sysiässä ja muut tutut soivat, mutta keikka eteni ilman Tanssia ja sitä odotti varmaan moni muukin kuin minä. Lopulta, encoren kolmantena se tuli. Taidan ostaa levyn.

Keikan jälkeen ihmeteltiin, miten nuorta porukkaa oli liikkeellä joka paikassa. Vai ollaanko me jo niin vanhoja? Onko kaikki minun ikäiset ihmiset kotona reinot jalassa uutisia katsomassa vai missä ne luuraa? Mitäpä tuosta, keikka oli joka tapauksessa mahtava. Lähdin suunnistamaan tolpalle ja tuumasin, että seuraavan reissun teen omalla autolla. Maalaiselämä ei vaan yksinkertaisesti kannata muita kuin taksikuskeja.

Pääsiäinen parhaaseen aikaan

Kulunut talvi on ollut ihana. Siinä on ollut kaikkea:
- Pakkasta, joka teki puut kuuraan ja koko luonnon huikaisevan kauniiksi
- Lunta mitä mättää pihalta ja katolta, ettei laiskistu
- Suvilunta, että tiesi tosissaan mättäneensä lunta
- Räntäkuuroja, tyynyliinan kokoisia riepuja taivaan täydeltä
- Vesisadetta
- Ja se paras. Yöpakkaset!

Se on siinä! Pitkä viikonloppu pääsiäiseksi ja kunnon hankiainen jo hyvän aikaa sitä ennen, mitäpä ihminen muuta kaipaisi? Ihan varjopaikoissa hanki ei kanna niin hyvin, mutta pakkoko sinne on ängetä? Peltoa ja järvenselkää riittää vapaaseen kulkemiseen, ottipa suunnan mihin tahansa. Ei teiden ja upottavan lumen asettamia rajoituksia, ah että mä nautin!

Pojat hinkuivat Uimaharjuun koko pääsiäiseksi ja se heille sallittakoon. Edellisenä viikonloppuna oli töitä, mutta ehdittiin silti käydä palmusunnuntaina porukalla pulkkien kanssa Särkijärvellä ja kivilouhoksen takana mäkeä laskemassa. Kova hanki kesti iltapäivälle asti ja pojat saivat hyvän oikaisun koulumatkaan kun pääsi pellon kautta menemään.

Perjantaina olin menossa mökille kun puhelin soi. Mirkahan se siellä ja silloin äjähti päähäni, että olen ihan vikapaikassa. Tessu oli JoA:n agikisoissa Ratsastusopistolla ja sovittiin, että käyvät meillä kotimatkalla. Enhän minä muistanut mokomaa, hyvä kun nimeni nykyään muistan. Onnistuu ne treffit mökilläkin ja näin tehtiin.

Pekka ja Tanja tulivat myös ja kun muu porukka kävi syömään, me lähdetttiin lenkille. Lenkin jälkeen kahvipöydässä Pekka kertoi katsoneensa Prisman dokkarin, jossa kerrottiin ihmisen kehityksestä nykymuotoonsa.

Hyvin lyhyesti tiivistettynä:
Kasvissyöjäapinat käyttävät suurimman osan valveillaoloajasta syömiseen ja eritoten pureskeluun.
Seuraava vaihe oli metsästyksen oppiminen. Lihasta saa enemmän energiaa, joten ei tarvitse syödä niin paljoa kuin ennen. Kun alkuihminen oppi kaiken hyvän lisäksi kypsentämään ruoan, syöminen oli entistä helpompaa ja ruoan sulaminen kulutti vähemmän energiaa. Näin aikaa jäi paljon kaikkeen muuhun ja niihin aikoihin esi-ihmisen aivot alkoivat kehittyä hurjaa vauhtia.

Alettiin miettiä, että näinkö koirille pitäisi sittenkin tarjota kypsennettyä lihaa? Sama energia pienemmästä määrästä ruokaa ja kylkiäisenä enemmän älyä. Ei hassumpi ajatus ja pistää miettimään.

Lauantaina agikisoissa oli kolmosluokka ja Jatsin sisko Elsa oli paikalla. Sinne menin kun ei Elsaa, Pipaa ja Juusoa kovin usein pääse näkemään. Elsa oli oma ihana itsensä, vilkas ja Jatsin oloinen ja näköinen. Ei niitä suotta lähisukulaisiksi haukuta.

Miimi ja Hilkka tulivat myös ja kävimme välillä Kulhon koulun takana harjulla koiria riekuttamassa.

Valo on niin kaunis ja simpsakka.

Viia myös!

Viia jaksaa aina vaan esitellä Hipalle purukalustoaan.

Pesin naamani. Mitä sitte?!

Porukan riehunta ympärillä ei haittaa, kun motohepuli iskee.

Lopuksi vielä hurjaa vauhtia painellut Saimi valokeilassa keinulla.

Pellolla olisi lääniä tottisteluun, kun älyäisi käyttää hyväkseen aikanaan. Onnistuu se pihassakin kun on ennekin onnistunut.

Hippa pääsi ekana hommiin. Hiottiin liikkeestä seisomista ja istumista, jotka olivat päässeet unohtumaan. Pikku hiljaa palautui mieleen, mutta katsotaanpa miten menevät kun seuraavan kerran kokeillaan.

Naksun ja namin avulla seuraaminen on oikein hyvää ja Hippa jaksaa keskittyä jo pitkän pätkän.

Nouto on hyvä kun vain malttaa odottaa lupaa lähteä noutamaan. Luovutusasento on tiivis ja suora.

Eteenmenossa otin ensin yhden suoraan pallolle ja toisella kertaa kokeilin yhdistää maahanmenon. Ihme ja kumma, se toimi! Heti maahanmenon jälkeen vapautin pallolle ja mahtipalkat lopuksi. Jälleen kerran Hippa malttoi kuunnella käskyjä ja toimi sen mukaan. Uskomaton elukka!

Jatsi on ollut viime aikoina sen verran kipeä, että olen muutamana iltana antanut sille kipulääkkeen. Pieni kuuri silloin tällöin auttaa selvästi oloa kun pystyy liikkumaan ja venyttelemän ilman kipua, niin niillä eväillä mennäänkin jonkin aikaa oikein mukavasti.

Seuraaminen naksun kanssa oli, noh, väljää. En tiedä miksi se viimeksi oli niin hyvä ja nyt niin huono, mutta treenataan. Ei kai siinä muuta.

Jäävät liikkket olivat varmoja ja nopeita edelleen.

Kaukkareissa otin käyttöön viimeksi hyväksi havaitun rappurallin ja lisäksi vielä takapalkan. Nyt se ei ujosteluut edessään olevaa hökötystä, vaan seiso-maahan -vaihdot menivät tosi hyvin! Jopa metrin päästä käskettynä. Tässähän itskein motivoituu kun välillä onnistuu.

Luoksetulon maahanmenoja otin viskomalla makkaroita ees taas sekä varsinaisessa liikkeessä. On se maahanmeno hidasta, en tiedä millä konstilla sen saisi nopeaksi kun koiralla on mielessä vaan makkara tai lelu. Mutta sen verran oli edistystä, että ei himmannut suorassa luoksetulossa. Että edes jotain hyvää.

Merkki on yksi murheenkryyni, mutta taidan antaa vähän periksi Jatsille. Se osaa merkille menon ja kääntyy suoraan kuono kohti minua. Mitä väliä, vaikka merkki ei ole sen etujalkojen välissä vaan niiden vieressä? Pääasia, että pää on minua kohti ja häntä kapuloita kohti. Niistä asemista se osaa oikean ja vasemman ja oikea kapula nousee, vaikka käskisin vasemmalle. Heh, suomen kielen huvittavuuksia.