Hippasen verran höpinää

Hippa on kärsinyt selän jäykkyydestä ja epämääräisistä kivuista jo pitemmän aikaa. Toissa talvena, kun harrastimme rallya aktiivisemmin, käytin koiran hierojalla ja se paransi tilannetta huomattavasti. Sittemmin olen välillä lääkinnyt, välillä hieronut itse ja vointi on ollut vaihtelevaa. Kivun huomasi myös siitä, että takajalan nostaminen esimerkiksi kynnenleikkuun yhteydessä eli vain toisella takasella seisominen on ollut vaikeaa. Kuluneena kesänä sattui jotain ja Hipan kunto kertakaikkiaan romahti. Autosta hypättyään Hippa jäi istumaan ja siitä kun pääsi liikkeelle, ontui takajalkaansa. Aikansa meni ja toipui, mutta jäykkyys jatkui eikä se enää halunnut hypätä itse autoon eikä sieltä alas. Onneksi on köykäinen nosteltava. Vein sen Soile Sormuselle akupunktiohoitoon, ja koska Soile on myös eläinlääkäri, hän osasi katsoa kipukohdat tarkkaan. Toisessa takajalassa oli huomattavasti heikommat lihakset kuin toisessa. Siinä selitys em. toispuoleisuudelle. Neulat ja kipulääke helpotti...

Pääsimme Nomsan kanssa agilityn alkeiskurssille, ja nyt on takana kaksi iltaa sen lajin treenejä. Miimi soitti eilen ennen hallille lähtöä. Rupattelimme niitä näitä ja hän houkutteli minua ilmoittamaan Hipan rally-tokokisoihin parin viikon päähän. Lupasin harkita asiaa. Harkinta tarkoitti treenitauon vaivihkaista päättämistä (siitä tarkemmin myöhemmin). Otin siis Hipan mukaan, koska oli lämmin ja hyvin tarkeni autossa odotella. Nomsan vuoron jälkeen oli hyvää aikaa puuhata Hipan kanssa pihalla. Voi hyvänen aika, että se oli innoissaan! Seuraaminen oli huippukivaa, paikalla kääntymiset ja sivuaskeleet ja... Jatsi oli siinä. Silmänräpäyksen verran, melkein neljäntoista vuoden ajalta tuttu ele, äännähdys, katse. Varsinkin se katse. Näin Jatsin silmät Hipan päässä. Ilo läikähti sisälläni. Ihan kuin mummeli olisi käynyt sanomassa, että ilmoita vain tuo otus kisaan. Kotimatka meni kyynelehtiessä. Yhtä paljon yhteisten aikojen ikävästä kuin jälleennäkemisen riemusta.