Tea for me, please

Katsoin eilen elokuvan Linnunradan käsikirja liftareille. En oikein pysynyt juonessa mukana (jos sitä yleensä oli), mutta kirjana voisi olla periaatteessa mielenkiintoinen.

Päällimmäinen asia, joka leffasta jäi mieleen oli päähenkilön teenhinku. Joka paikassa olisi pitänyt olla teetä tarjolla.
Luen tällä hetkellä kirjaa, jossa brittinainen on jenkeissä ja tapaa siellä brittipariskunnan. Mistäpä muusta tulee puhe kuin teestä. Aamutee, päivätee, iltatee ja heidän klassinen kello viiden tee, joka ilmeisesti menee tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle. Teetä iloon, suruun, kaipaukseen, krapulaan, lääkkeeksi ja lohduksi.
Britit ja tee on jotain, mikä perusteellisuudessaan hämmästyttää.

Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että britit syntyvät teetä suonissaan. Koska se ei ole paras mahdollinen aine suorittamaan varsinaista tehtäväänsä, tee vaihtuu vereksi vauva-aikana, mutta jälki jää soluihin muistuttamaan, mistä brittiläisyydessä on kysymys. Heidän täytyy juoda teetä koko loppuelämänsä ajan, että alkuperäinen tilanne pysyy jollain tavalla hanskassa. Jos maailmasta loppuisi tee, Brittein saarilla olisi ruumisongelma kun koko kansa kuolisi teenpuutteeseen.

Jo ala-asteella enkunope kertoi, että Englannissa maidon sotkeminen teehen on sääntö, johon turistit tuovat poikkeuksen. Maidoton tee pitää erikseen vaatia, koska muuten sen saa vaaleaksi lantrattuna. Tämän tutkielman mukaan sekin on lapsuudesta lähtöisin oleva luonnollinen seikka. Lapset tarvitsevat maitoa kasvaakseen ja brittilapset teetä elääkseen. Maidon avulla heille on helppo opettaa teenjuonti.

Muut kansat ovat oppineet teenjuonnin, mutta briteillä tee on verissä. Kirjaimellisesti.

Kuinka ottaa hyvä poseerauskuva?

Kävimme tyttöjen kanssa istuskelemassa Oulun Toripolliisin jalanjuuressa tarkoituksena ottaa yhteiskuva. Koska kyseessä on kaksi aussieta, homma ei ollut itsestäänselvyys. Kiitos Satulle kuvaamisesta ja Virpille avustuksesta.
(Osaa kuvista on rajattu jälkeenpäin koirien ilmeitten takia. Klikkaamalla saa isommaksi.)

"Jatsi! Hippa! Huhuu!"
Mitä? Missä?
Mamma on tässä, mitä väliä?

Niin onkin! Onkohan sillä meille nameja?

"Hei! Fiuiit! Täällä!"
Ai näinkö pitää olla?
No voip... Kutittaa just tuo panta!

"Haloo! Kattokaa nyt tänne!"
Minä en ainakaan kato.
En minäkään.

"Kis kis kis, sssshhh!!"
Täh? Hippa hei...

Mitä muka?

  

Ai siellä on jotain tyyppejä! Onkohan niillä meille nameja?

Usko vaan. Huijaavat kuitenkin.
Älä oo Jatsi aina niin kyyninen pessimisti.

Huijasivat. Olit oikeassa.
Moon aina.

Että siitäpä passaa valita parhaan tai vähiten omituisen.

Pitkästä aikaa Rodoksella

Tosin tällä kertaa yhden yön pikamatkalla.

Lentokoneeseen piti mennä autolla ja reitti oli niin ahdas ja sokkeloinen, että annoin kuskin (taisi olla Marko, tai sitten joku muu) sompailla ja näytin ohjeita.
Minua työnnettiin pyörätuolissa, mutta kesken kaiken piti kiivetä paksua köyttä pitkin kattoon. Ihmiset ihmettelivät, että miksi se ei voi kävellä, mutta kykenee kiipeämään.

Lopulta selvisin matkustamoon, mutta sekin oli sokkeloinen ja niin epälooginen, etten löytänyt paikkaani.
"Turvavyöt kiinni, kone lähtee", sanoi lentoemäntä.
"Ei vielä, en ole omalla paikallani!"

Löysin paikkani ja liput tarkistettiin vasta tässä vaiheessa. Lompakkoni oli täynnä pientä sälää, lippua ja lappua jos jonkinmoista. Yritin seuloa tärkeät vähemmän tärkeistä, mutta sormet eivät totelleet. Lopulta löysin lentoliput, jotka sekoittuivat kahvilakuitin näköisiin lappuihin, jotka taas olivat pääsylippuja jonnekin muualle ja siksi tärkeitä säilyttää.

Perillä olivat pojatkin mukana. Rantaan oli matkaa kolme kilometriä ja he ihmettelivät, että miksi niin pitkä matka. Selitin, että mitä lähempää rantaa haluaa hotellin, sen kalliimpi se on.
Hotellikin oli sokkeloinen ja sieltä ulospääsy tuotti hankaluuksia. Juuri kun navigoin itselleni selkeän reitin, huomasin että säärikarvoitukseni oli harvinaisen miehekäs eikä trimmausvehkeet tietenkään olleet mukana. Tarkemmin tutkittuna koko täyden matkalaukun sisältö oli enimmäkseen kaikkea turhaa. Tuskailin, että mitä oikein olin ajatellut pakatessani.

Onneksi heräsin siinä vaiheessa.

Aamulla väsytti, vaikka olin nukkunut hyvin siitä päätellen, että sentään näin noin pitkän ja seikkaperäisen unen.

Mikä näitten unien tarkoitus on? Masentaa toteamalla, että kaikki menee joka tapauksessa päin helvettiä, mitä ikinä teetkin. Vai piristää ajatuksella, että "kaikki" koostuu loppujen lopuksi monista pienistä yksityiskohdista, jotka menevät hyvin, muttei niitä huomaa.
Metsä ja sen puut, tiedättehän.