Tea for me, please

Katsoin eilen elokuvan Linnunradan käsikirja liftareille. En oikein pysynyt juonessa mukana (jos sitä yleensä oli), mutta kirjana voisi olla periaatteessa mielenkiintoinen.

Päällimmäinen asia, joka leffasta jäi mieleen oli päähenkilön teenhinku. Joka paikassa olisi pitänyt olla teetä tarjolla.
Luen tällä hetkellä kirjaa, jossa brittinainen on jenkeissä ja tapaa siellä brittipariskunnan. Mistäpä muusta tulee puhe kuin teestä. Aamutee, päivätee, iltatee ja heidän klassinen kello viiden tee, joka ilmeisesti menee tärkeysjärjestyksessä kaiken muun edelle. Teetä iloon, suruun, kaipaukseen, krapulaan, lääkkeeksi ja lohduksi.
Britit ja tee on jotain, mikä perusteellisuudessaan hämmästyttää.

Mietin asiaa ja tulin siihen tulokseen, että britit syntyvät teetä suonissaan. Koska se ei ole paras mahdollinen aine suorittamaan varsinaista tehtäväänsä, tee vaihtuu vereksi vauva-aikana, mutta jälki jää soluihin muistuttamaan, mistä brittiläisyydessä on kysymys. Heidän täytyy juoda teetä koko loppuelämänsä ajan, että alkuperäinen tilanne pysyy jollain tavalla hanskassa. Jos maailmasta loppuisi tee, Brittein saarilla olisi ruumisongelma kun koko kansa kuolisi teenpuutteeseen.

Jo ala-asteella enkunope kertoi, että Englannissa maidon sotkeminen teehen on sääntö, johon turistit tuovat poikkeuksen. Maidoton tee pitää erikseen vaatia, koska muuten sen saa vaaleaksi lantrattuna. Tämän tutkielman mukaan sekin on lapsuudesta lähtöisin oleva luonnollinen seikka. Lapset tarvitsevat maitoa kasvaakseen ja brittilapset teetä elääkseen. Maidon avulla heille on helppo opettaa teenjuonti.

Muut kansat ovat oppineet teenjuonnin, mutta briteillä tee on verissä. Kirjaimellisesti.