Patchcoat-kokoontumisajot

Miimi se osaa ja jaksaa nähdä vaivaa kaikenlaisen kivan järkkäämiseen. Viime viikonloppuna ohjelmassa oli kasvattien kokoontumisajot, joka sisälsi monenlaista toimintaa.

Lauantaiaamu olisi alkanut jäljenajolla, mutta minun kohdalla se vaihtui leivänajoksi. Kuormuriin tuli sen sortin vika, että minut hälytettiin hätiin. Otin pakun ja kohtasin Ripen Selkiellä, jossa vaihdettiin loppu kuorma minun kyytiin ja matkasin leipineni Ilomantsiin. Näillehän ei mahda mitään ja luonnollisesti teen mitä vain, että hommat tulee tehtyä. Sen jälkeen on harrasteiden vuoro.

Pääsin puolilta päivin suoraan ruokapöytään, jonka jälkeen suuntasimme Pärnälle agitreeneihin. Hallin puolikas oli varattu meidän porukalle ja paikalla oli ulkopuolinen, pätevä kouluttaja. Lajiahan en harrasta, mutta osallistuin silti, koska koirat siitä tykkäävät ja tiedän agilitystä olevan hyötyä muita lajeja harrastaessa.

Hippa on kokeillut suurinta osaa agiesteistä. Tällä kertaa suoritimme tavallisia hyppyjä ja putkia. Sain jälleen todisteen siitä, miten tarkkaan koira lukee ihmisen kehoa. On ihan sama, mitä koiralle sanoo ja miten käsillään huitoo, jos rintamasuunta on jotain muuta kuin mitä pitäisi. Kun sain kropan tottelemaan, Hippa meni radanpätkää kuin tyhjää vain.

Entä Nomsa? Puolivuotiasta ei saa vielä hyppyyttää ja kun tämä ipana ei ole koskaan nähnytkään mitään tähän lajiin liittyvää, joten aloitimme ihan alkeista. Asetuin polvilleni hyppyesteen siivekkeen vierelle niin, että se jäi tavallaan jalkojeni väliin ja otin palkkanamit molempiin käsiin. Nomsa sai palkan aina kun hoksasi mennä siivekkeiden välistä puolelta toiselle. Tällä ajetaan takaa sitä, että koira hakeutuu siivekkeiden väliin, jolloin suorittaa hypyn eikä loiki mistä sattuu.

Samaa juttua voisi kotona kokeilla jollain vastaavalla systeemillä, että koira oppii kiertämään eri kohteita.

Toinen kokeiltava juttu oli putki, joka oli aluksi kohtalaisen pelottava. Kouluttaja meni namien kanssa putken toiseen päähän ja minun tehtävä oli saada Nomsa putkeen, jonka läpi menemisestä sai palkan. Putki supistettiin ihan lyhyeksi ja silti minun piti uhrautua ryömimään putken suulle, että sain namilla vedettyä koiran putkeen. Lopulta se sinne meni ja muutaman kerran jälkeen meni ihan luontevasti. Pikkukoiralle paha paikka.

Sunnuntaiaamuna oli tottistreenit Roukalahden kentällä. Kukin sai tehdä mitä halusi ja tarpeen mukaan autettiin, jos oli tarvista. Hippa oli aivan liekeissään, koska viime aikoina olen laiskotellut ihan urakalla tässä asiassa. Eipä tuo koirasta näkynyt, koska se kyllä muisti kaiken osaamansa ja teki tosi hyvin. Varsinkin edessä poispäin peruutus aiheutti ihastusta, mutta on sen eteen työskenneltykin.

Hippa sai häiriöllisen paikkamakuuharjoituksen kun pidin Petjaa paikallaan Miimin ottaessa luoksetuloa. Ei huomauttamista, siinä pysyi kuin tatti.

Nomsa sai myös luoksetulotreenin avustettuna. Vauhtia piisasi perille asti, vaikka häiriötä oli ihan kiitettävästi.

Maahanmenoa olen jauhanut pennulle lähes turhautumiseen asti, mutta lopulta se sen oppi. Ihmettelin tätä jo Hipan pentuaikoina, miten hyppäyksittäin nämä oppivat asioita. Ensin pitää jankata eikä mitään tapahdu, mutta sitten yhtäkkia asia on selvä kuin pläkki. Nyt Nomppis menee vauhdilla maahan sekä istumasta että seisaaltaan. Suorastaan läpsäyttää kyynärpäät maankamaraan.

Tottistelun jälkeen lähdettiin kävelemään Päivilänvaaran kodalle, jossa oli perinteisesti tarjolla makkaraa ynnä muuta. Etupäässä yleistä hulinaa koirien jäätyä ulos ihmisetn ruokailun ajaksi. Siellä ne vetivät rallia kotaa ympäri silloin kun eivät maukuneet ovella ikävissään (lue: makkaranhimossaan).

Minileirillä oli muitakin kauempaa tulleita, mutta en edes yritä muistella koirien, saati ihmisten nimiä. Pääsia, että mukavaa oli ja näki muitakin kuin lähiseutulaisia ja muita usein tavattuja sukulaisia. Varsinkin Peetua ja Mystiä, jotka ovat Nomsan veljiä ja viimeksi pentuaitauksessa nähtyjä. Lystiä riitti nuorimmaisilla kun päästettiin heidät keskenään riekkumaan.

Kamera unohtui kotiin, joten alla olevat kuvat ovat aikaisempaa satoa parin viikon takaa kun Tiina ja Jani Arran ja Nessan kanssa kävivät meillä. Miimi, Petja ja Pami luonnollisesti myös.

Pami pysyi hyvin porukan mukana. Virkeä mummeli!

Nessa-tolleri ja Arra malttoivat pysähtyä poseeraamaan.

 On se Nomsakin siellä Hipan ja Petjan jaloissa.

Korvista päätellen Nomsasta yritettiin tehdä Dumboa, mutta kärsä jäi lyhyeksi.

Kuusenkäpy, ihana aarre. 

Arra on vuoden ikäinen ja Nomsa puoli vuotta. Todettiin heidät melko tarkalleen saman kokoisiksi.

Koiraihmisen tuskageeni

"En enää koskaan ota toista koiraa."

Totta kai otat. Jos olet juuria myöten koiraihminen, sinulla ei ole vaihtoehtoa.

"Koiran elämä on lyhyt ja meidän joukossamme on tuskin ketään, joka ei kerran olisi murehtinut menettämäänsä ystävää. Kun on laskenut toverinsa viimeiseen lepoon puiston puun varjoon ajattelee varmana ettei koskaan enää ota toista koiraa: ei toinen koira voi korvata tuota milloinkaan, ei yksikään koira voi enää olla mitä tuo oli. Se on erehdys. Emme me rakasta vain jotain määrättyä yksityistä koiraa vaan koiraa yleensä. Ne ovat kaikki jokseenkin samanlaisia, ne ovat valmiit rakastamaan sinua ja ottamaan sinun rakkautesi omakseen. Kaikki ne edustavat Jumalan rakastettavinta ja moraalisessa mielessä täydellisintä luomusta. Jos sinä rakastit ystävääsi oikealla tavalla niin et saa rauhaa ennen kuin olet hankkinut uuden. Tästäkin sinun on erottava, sillä se jota jumalat rakastavat kuolee nuorena."
Axel Munthe: The Story of San Michele 

Kaverini Sari tuumasi jokin aika sitten facebookin puolella erään koiraystävänsä poismenon yhteydessä, että koiraihmisillä on jokin oma geeni, joka aina uudestaan saa kestämään nuo toistuvat menetykset. Mietin, että se oli fiksusti sanottu.


Ei sitä tuskallista luopumisen hetkeä ajattele silloin kun pentulaatikossa seuraa siellä mönkiviä ja parkuvia, ensin marsuja ja hetken päästä sianporsaita muistuttavia otuksia. Vähän kerrassaan ne alkavat olla koiran näköisiä ja saavat yhä enemmän omaa persoonaa. Sillä hetkellä luopuminen on ajatuksista kaukana, niin kaukana, ettei edellistä enää muista ja tulevaa ei vielä ole.

Se, joka päättää luopumisen tuskan hetkellä ja seuraavaa tuskaa pelätessään olla ottamatta uutta koiraa, luulee nostavansa Sen Yhden Koiran jalustalle, vaikka oikeasti ripustaa sinne itsensä, pakoon kaikkia koiria sen yhden mukana. Liian pelokkaana olemaan ottamatta vastaan seuraavan koiran rakkautta ja uskollisuutta ja tarjoamaan saman takaisin.

Tuskageenillä varustettu koiraihminen tekee sen kerta toisensa jälkeen ja niin sen pitääkin olla. Eron hetken kirvelevästä, sielua repivästä ikävästä huolimatta. Rakkaus koiriin voittaa tuskan, koska aika parantaa haavat, mutta ei himmennä muistoja.

Yksi ääni vähemmän

En yleensä sure kuolleita julkisuuden henkilöitä. Miksi pitäisi, koska heitä ei ole henkilökohtaisesti tuntenut. Sunnuntaina vain viisikymppisenä tuonpuoleiseen siirtynyt Antti Majanlahti tekee poikkeuksen tähän sääntöön. Hänen poismenonsa riipaisi vähän sen pienen mutta merkityksellisen henkilökohtaisen kontaktin olemassaolon takia.

Olin viisi vuotta sitten Heilin toimituksessa kesätöissä kun päähäni pälkähti lapsuuden jännittävä televisiosarja Seikkailu Olavinlinnassa. Halusin katsoa sen ja yritin etsiä sitä Ylen arkistosta ja vähän joka paikasta, mutta ei löytynyt kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. Antti Majanlahti esitti toista pääosaa ja kun en muuta keksinyt, kaivoin esiin hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetin hätähuutoni sitä kautta. Jos vaikka sarjassa esiintyneillä olisi tallenne itsellään lainattavissa tai ostettavissa.
Vastausta ei kuulunut ja unohdin koko homman.

Kuinka ollakaan, eräänä päivänä Mr. Majanlahti soitti minulle! Pahoitteli kun oli ollut mökillä kaikkien härpäkkeitten kuulumattomissa ja samalla pahoitteli sitä kun ei voinut auttaa pulmassani. Onneksi olin selvittänyt varsinaisen asian vahvemmalla kommunikointitavallani jo edeltä käsin, joten en häkeltynyt kovin pahasti yllättävästä puhelusta, sekoillut sanoissani ja tehnyt itsestäni totaalista ääliötä. Juttelimme niitä näitä kuin vanhat tutut konsanaan ja totesin hänet äärettömän mukavaksi ihmiseksi. Kerta kaikkiaan ihana tyyppi.
Ja se ääni! Se on korviahivelevä ja niin persoonallinen, että sen tunnistaa missä ikinä sattuu kuulemaan. Sanoinkin Antille, että on aika hassua ihan noin vaan kuulla ääni, joka on niin tuttu telkkarista kuin vain joku voi olla.

Merkityksellistä tässä oli se, että ääni ei kuulunut telkkarista, radiosta tai mistään muustakaan kaikille tarkoitetusta tuutista vaan omasta puhelimestani ja vain minulle tarkoitettuna. Tämän keskustelun minä arkistoin mieleni mappiin, jonka selkään on kirjoitettu "elämykset".
Pelkkä Antin ääni menee "miellyttävät ihmisäänet" -mappiin. Samaan kuin Jarmo Heikkinen ja Jukka Pitkänen (lähes identtiset äänet dokkareitten lukijoina), Timo Torikka ainoana oikeana Nuuskamuikkusena ja Elina Salo missä tahansa roolissa ja eritoten Pikku Myynä.

Katsoin äsken kaikki pätkät, mitä tuosta sarjasta on nähtävillä ja täytyy myöntää, että aikako lie ajanut ohi vai mitä on tapahtunut, mutta melko pitkäveteinen se oli. Eikä siinä ollut sitä jotain, mitä etsin.
Muistelin nimittäin Olavinlinnaseikkailuun liittyvän 80-luvun alun elektroniikkapelit, pelikaanitarra ja niiden kanssa jonkun sortin vehkeilyt. Päänvaivaa aiheutti se, että Olavinlinnajuttu nähtiin vuonna 1978 ja silloin ei vielä Donkey Kong jr. piipittänyt joka toisen ala-asteelaisen käsissä.

Taas googlaamaan. Pitkällinen sitkeys palkittiin ja oikea sarja löytyi. Kuka uskoo haikaraa esitettiin vuonna 1984 ja se oli se, mitä silloin penskana vahdattiin ja kyllä oli jännä. Ja kukapa muu kuin ihana Antti esiintyy siinäkin. Ilmanko muisti sotki asiat kun pelikaanikin oli haikara. Tämän sarjan kun saisi kokonaisuudessaan nähtäväksi niin a vot. Taas tulisi yhdelle ihmiselle hyvä mieli.