Treeni-ilo nostaa päätään

Viime perjantaina Satu, Viiru ja Piki kävivät meillä iltakylässä. Samalla tuli puheeksi Hipan sosiaalistaminen vieraisiin ihmisiin ja päätin tuppautua seuraan kun lauantaisin Satu on pienen porukan kanssa kentällä ilmaisutreeneissä.

Heidän puuhien jälkeen paikalla olleilla oli sen verran löysää aikaa, että ehtivät syöttää Hipalle herkkuja. Ideana oli se, että Hippa älyää mennä ihmisten luo omin avuin ja rentona, jolloin saa siitä hyvästä nakkia ja muita hyviä syötäviä. Minä käyskentelin ympäristössä enkä puuttunut asioihin.
Hyvin meni! Hippa hoksasi pian mistä oli kyse, vaikkakin tiirasi syrjäsilmällä minun sijaintia.

Satu vielä haukutti Hippaa lopuksi ihan muuten vaan, jos vaikka joskus osuttaisi jonkun sortin henkilöetsintää harjoittelemaan. Hipalla on niin kantava ääni, että se pitäisi jo periaatteen vuoksi saada hyötykäyttöön.

Eilen kävimme poikien kanssa porukkalenkillä niin, että minä kiersin koko lenkin ja pojat käppäilivät pari kilometriä ja kääntyivät kotiin. Hippa on hyvin laumavetoinen koira, joten se ei hyväksynyt moista temppua. Yhtäkkiä se ampaisi poikien perään, arviolta 50 metrin matkan ja tervehtimisen jälkeen kutsusta palasi minun luokse. Tämän se teki tuulennopealla vauhdilla, joten aloin saman tien haaveilla ensi kesän viestitreeneistä. Pojat toimisivat erinomaisina apuohjaajina ja onhan heillä niistä treeneistä jo kokemustakin. Nyt vain pääsisivät tositoimiin.

Tosin sitähän ei tiedä, saako Hippaa ikinä koekuntoon paukkuherkkyyden takia, mutta aina sitä voi edes metsässä käydä ja kokeilla jossain välissä miten ampuminen onnistuu.

Tänään minulla oli kaupunkiin asiaa, joten otin koirat mukaan ja kävin samalla kentällä. Jatsin kanssa puuhasteltiin ihan vain hyvänmielenjuttuja. Selkävian, huonontuneen kuulon, ratki-innokkaan asenteen ja käskyjen epämääräisen vastaanottokyvyn takia tuskin enää missään kokeessa starttaamme. Sillähän ei Jatsille ole merkitystä, pääasia että tehdään kivoja juttuja.

Hipan kanssa vedin suurinpiirtein pk-tottiksen asiat läpi ja jälleen täytyy todeta, etteivät opit ole vähemmän treenaamisen aikana mihinkään unohtuneet. Myös kentällä ampumisen aiheuttama ahdistus oli tiessään ja iloa piisasi.

Tässähän vallan innostuu itsekin. Edellisen, minulle täysin soveltumattoman työn aihettama uupumus alkaa väistyä ja pääsen vähän helpommin irrottautumaan kotoa pois. Sitä paitsi lumipenkat ovat kutistaneet oman pihan niin pieneksi, ettei esimerkiksi kunnon eteenmenoa voi tehdä ja sen vuoksi isompia kenttiä tarvitaan.

Tiedonjanoa

Katsoin tässä päivänä muutamana (loistava ilmaus mistä tahansa, minkä tapahtuma-aikaa ei muista) Kaukasia 30 päivässä -sarjan Armenia-jaksoa. Jälleen pääsi ihmettelemään, että kaikkeen ne ihmiset uskovatkin.

Ville Haapasalo vieraili jesidi-uskonnon edustajien luona. Naisia ei päästetty kameran kuvattavaksi ja naisen asema tuli hyvin selväksi muutenkin. Jesidit kuulemma polveutuvat Aatamista, kun taas muut maailman ihmiset polveutuvat Aatamista ja Eevasta. Tämän vuoksi he ovat omasta mielestään puhtaita.

Duoda noin... Olisin halunnut kuulla perustelut tuolle väitteelle, mutta sitä ei ohjelmassa tarjottu. Aatamiko jollain Jumalan tai jonkun muun ihmeellä sai alulle ja synnytti ensimmäisen jesidin ennen syntiinlankeemusta? Ja mikäli näin kävi, miten suku jatkui? Kaiken järjen mukaan puhdasverisyys säilyy kun siihen kuulumattomia yksilöitä ei päästetä rikkomaan puhtautta. Aatamin jälkeen jesidiverta on virrannut niin monen naisen kautta, että eivät he tuon periaatteen mukaan kovin puhtaita enää ole.

Ei ihme, että maailma on sotaisa.

Kysymyksiä piisaa ja mitä enemmän miettii, sitä enemmän saa nuppinsa sekaisin. Varsinkin lasten kasvaminen on aiheuttanut valtaisan määrän ulkopuolelta tulevia kysymyksiä, joihin vastaaminen joko onnistuu tai sitten ei. Olen iloinen, että minulle on osunut niin kysyväiset lapset, että oma tietämys kaikesta mahdollisesta lisääntyy väkisin.

"Kasvaako ananakset maassa vai puussa?"
"Maassa."
"Mistä tiiät?"
"No kun olen nähnyt ananaspellon omin silmin."
"No mistäs tiiän että narraatko?"
"Hei lapsi, eihän mulla ole mitään syytä narrata tämmöisessä asiassa, jonka tiedän todeksi."

"Miks kaikki banaanit on käyriä, mutta jotkut kurkut on suoria ja jotkut käyriä?"
"En tiiä."
"Miks et tiiä?"
"Kun miun päässä ei ole kaikkia vastauksia kaikkiin maailman kysymyksiin vaikka haluaisinkin. Tietoa joutuu etsimään jos ei tiedä."

Jälkimmäinen keskustelu on fiktiivinen, mutta vastaavanlainen on käyty läpi, vaikka aihetta en tähän hätään muista.

Kahden edellisen lisäksi on kolmas ja turhauttavin kysymyskeskustelu, eli kun minulta kysytään jotain sivistyssanaa, jonka olen kuullut ja tavallaan tiedän sen merkityksen, mutten osaa selittää sitä lyhyesti ja ymmärrettävästi.
Siinä tulee sama fiilis kuin oletan 300-luvulla eläneellä Pyhällä Augustinuksella olleen hänen tutkiessaan aikaa:
"Mitä aika on? Jos ei kysytä, minä tiedän, mutta jos minulta kysytään, en osaakaan selittää."

Ajolihas tiellä pitää

Entinen kollegani Salosen Ami kirjoitti laskiaisen kunniaksi 11.2. Heilissä aiheesta Missä kohtasit elämäsi hernekeiton? Rinnakkain oli Kirkkokadun Teboil ja Lounasravintola Pamilo eli kansankielessä Pamilon baari, josta minulla on kokemusta muidenkin ruokalajien kuin hernerokan syömisestä.

Kymmenisen vuotta sitten olin muuan työnhakukurssilla suunnittelemassa, miksi haluaisin isona. Kurssiin kuului työssäoppimisjakso, jonka puolitin kahtia. Olin ensin veljeni yhden miehen yrityksessä tekemässä tarkan valvonnan alla sähköasennuksia ja toisen puoliskon Kotiseutu-uutisissa toimittajaharjoittelijana.

Pekan kanssa kiertäessä työkohteissa kävimme Pamilossa syömässä. Siellä tarjotaan tuikitavallista, mutta äärettömän hyvää kotiruokaa semmoisia rekkamiehen annoksia, että takuulla nälkä lähtee. Karunoloisesta ulkoasusta ei arvaisi, mikä aarre sisällä piilee ja lupsakalla huumorintajulla varustettu henkilökunta kruunaa vierailun.

Eräänä päivänä tarjolla oli lihapullia ja ensimmäisen kerran oli asetettu rajoitus. Padan äärellä oli lappu "8 kpl/hlö" ja minä ihmettelin, että johan on markkinat nyt nähty tässäkin paikassa. Avasin padan kannen ja aloin nauraa.
- Onko pakko syödä kaheksan? kysyin lähistöllä olleelta henkilökunnan miekkoselta.
- Juu, ennen ei lähetä ennen kun on kaikki menny, tyyppi yllytti.
Ne pullat olivat lähes meikäläisen nyrkin kokoisia, joten en enää ihmetellyt rajoitusta. Puolestakin annoksesta muine höysteineen olisin haljennut.

Tätä kirjoittaessa tulin miettineeksi, että mistä "rekkamiehen annos" on saanut nimensä.
Rekkakuskit toki tekevät pitkää päivää, mutta enimmäkseen aika menee istuessa. Tietääkseni lastauksessakin käytetään aika paljon trukkeja ynnä muita apuvälineitä, joten energiaa ei isommin kulu. Jos joka tauolla vetää sisäänsä sapuskaa kuin päätoiminen betonikärryn työntäjä, hoikka rekkakuski on harvinainen nähtävyys.

Pari vuotta sitten törmäsin rattia työkseen pyörittävään naapurinpoikaan, jonka langanlaiha olemus oli keskikohdalta aika tehokkaasti paisunut.
- Mikäs tämä on? kysyin ja tökkäsin sormella mahaa.
- Se on se ajolihas, mikä kasvaa näissä hommissa, kaveri vastasi.

Apassionataa ja muita heppahommia

Reitti Klaukkalaan alkaa olla pikkuhiljaa selvääkin selvempi eikä suunnistus aiheuta liittymäpaniikkia. Tällä kertaa lähdin liikkeelle vasta iltapäivällä ja tulin siihen tulokseen, ettei minua ole luotu kehäkolmoselle klo 18 aikoihin perjantai-iltana. Oli pimeää, vettä tihuutti ja liikenne virtasi paikoin kummallakin puolella melkoista vauhtia. Kuulemma tuntia aiemmin porukkaa oli ollut vielä enemmän liikkeellä, joten tyytyväinenhän tässä pitää olla kun niinkin rauhassa sai ajella.

Senja oli järkännyt meille niin paljon hommia lauantaille, että ei joutanut makoilemaan aloillaan. Hän käy Oittaalla sijaitsevalla tallilla kouluttamassa kahta hevosta sekä maasta että selästä käsin ja ratsastaa mikäli mahdollista ilman satulaa.

Lähdettiin ensin porukkalenkille niin, että Senja köpötteli Stellalla ja minä kävelin koirien kanssa mukana. Tytöthän osaavat olla hevosten kanssa jahtaamatta ja räyhäämättä, mutta varoa ne eivät osaa.

Stella oli melko närkästyneen oloinen kun Jatsi palloili sen edessä liian hitaasti. Se naksutteli hampaitaan Jatsin takamuksen liepeillä, että menetkös siitä ja kun muu ei auttanut, tuuppasi hellästi etusäärellään. Toisella kertaa Jatsi oli peränpitäjänä ja Stellan yhtäkkiä hidastaessa törmäsi takasääreen. Oho, kupoli kopsahti kinteereeseen.
Mummelihan on nykyään semmoinen jäärä, että ei kuule, ei tottele eikä hänen kuningattaruuttaan varsinkaan saa hoputtaa. Kohta on vähänkin ihmisten ilmoilla narunjatkeena ulkoilutettava, ei mahda mitään.

Lenkki kulki Oittaan ulkoilukeskuksen läpi ja siellä oli paljon porukkaa ihmettelemässä sekalaista sakkiamme. Siellä oli pari mustempaa miestä ladulla suksia kokeilemassa. Toinen heistä kaatui yhtäkkiä ihan seisovilta jaloilta selälleen ja kaveruksilla oli hauskaa. Ei se ole helppo laji  ensikertalaisille.

Lenkin jälkeen pyysin, josko minäkin saisin kentällä ratsastaa ja sehän passasi. Stella oli Senjan koulutukseen tullessaan kireä kuin viulunkieli, viskoi päätään ja vastusti kuolainta. Senja otti käyttöön pehmeämmät menetelmät eli löysin ohjin paino- ja pohjeapuja vain käyttäen. Hevonen tykkää nykyään olostaan ja on todella herkkä tottelemaan.

Stellalla on niin tasaiset liikkeet, että selässä olosta nautti täysin siemauksin. Minähän olen tolkuton jännittäjä enkä osaa hallita kroppaani. Lopulta piti kuvata todistusaineistoksi ja videosta näkee selvästi, miten minun jännittäessä hevonenkin jännittyy, mutta rennosti mennessä molemmilla on mukavaa ja homma toimii. Tuon pienemmälle ympyrälle en osannut Stellaa ohjata, mutta hyvin tyytyväinen oli tästäkin. Sentään ensimmäistä kertaa olin Stellan selässä, joten hyvin synkkasi olosuhteisiin nähden.
Tämänlaisia rentoutusharjoituksia pitää saada lisää. Parhaimmillaan oli oma ja hevosen mieli ja ruumis täysin yhtä.

Sitten vaihdettiin hevosta ja tehtäviä. Minä siirryin kameran taakse ja Senja otti käsittelyynsä issikkaruuna Frostin, jota hän totutti pelottaviin asioihin maasta käsin. Sekin on hyvin kehityskelpoinen tapaus ja oli tosi mielenkiintoista seurata, miten hevonen reagoi eri asioihin ja ihmisen ruumiinkieleen.

Melkein puoli päivää siinä hujahti tallitöineen kaikkineen. Kotimatkan varrella Serenassa olisi ollut alamäkiluistelun MM-osakilpailu, joka olisi ollut kiinnostava laji seurata paikan päällä, mutta raitis ilma oli jo vaatinut veronsa. Päätimme huilata hetken ennen iltaohjelmaa.

Viime Apassionatassa ei ollut kameraa mukana, koska lipussa sanottiin, ettei tilaisuudessa saa kuvata. Tirehtööri kuitenkin kuulutti, että kuvatkaa ihmeessä kunhan kuvaatte ilman salamaa. Kyllä harmitti, mutta tulipa seurattua ohjelmaa koko keskittymiskyvyllä.
Tällä kertaa otin kameran mukaan, koska tykkään kuvata haastavissa tilanteissa ja erivärisissä valoissa.

Esitykset olivat jälleen taidokkaita ja hevosille oli opetettu uusia temppuja. Ohjelma oli tasapainoinen kooste fiilistelyä...

...vauhtia...

...ja huumoria.

Nyt nukkumaan!

Voi ei, hevonen kuoli! Ei nouse vaikka mitä tekisi.

Auttaisikohan tekohengitys?

Auttoi! Kaikki hyvin valtakunnassa.

Kaikki kuvat on katsottavissa tästä linkistä. Kuvat näkyy siellä vähän isompina ja ovat mukavampia katsella.

Shown jälkeen oli suunnitelmissa mennä syömään jotain hyvää, mutta Helsingin keskustassa parkkipaikkoja ei joko ole tai ne ovat niin järkyn kalliita, että päädyttiin siirtyä syrjemmälle. Senja oli Espoossa asuessaan käynyt Road House -nimisessä ravintolassa ja todennut sen hyväksi. Paikka on turkkilaisten pitämä, mutta se ei ole mikään perinteinen pizza-kebabpaikka, vaan sieltä saa ihan kunnollisiakin annoksia kohtuuhinnalla. Tosi hyvät pihvit vedettiin naamoihimme, joten kyllä sitä voi suositella jos Olarin tienoilla sattuu nälkä yllättämään.

Aamulla oli ohjelmassa Vienon eli Senjan pikkuisen asuntovaunun sisustuksen säätämistä. Joku järjen jättiläinen oli virittänyt sisälle senkin, joka oli sentin leveämpi kuin oviaukko. Ei mahtunut kokonaisena ulos vaikka häntä miten päin käänteli. Luulisi, että moinen olisi helpompi ollut rakentaa jossain muualla kuin ahtaassa asuntovaunussa, mutta ilmeisesti ei ollut. Olipahan meille ylimääräistä tekemistä kun purettiin ja kerittiin.

Senjan majatalossa olen vieraillut nyt niin monta kertaa vähälle aikaa, että seuraavaksi haluan toimia kestitsevänä osapuolena. Tasapuolisuus kunniaan.