Apassionataa ja muita heppahommia
Reitti Klaukkalaan alkaa olla pikkuhiljaa selvääkin selvempi eikä suunnistus aiheuta liittymäpaniikkia. Tällä kertaa lähdin liikkeelle vasta iltapäivällä ja tulin siihen tulokseen, ettei minua ole luotu kehäkolmoselle klo 18 aikoihin perjantai-iltana. Oli pimeää, vettä tihuutti ja liikenne virtasi paikoin kummallakin puolella melkoista vauhtia. Kuulemma tuntia aiemmin porukkaa oli ollut vielä enemmän liikkeellä, joten tyytyväinenhän tässä pitää olla kun niinkin rauhassa sai ajella.
Senja oli järkännyt meille niin paljon hommia lauantaille, että ei joutanut makoilemaan aloillaan. Hän käy Oittaalla sijaitsevalla tallilla kouluttamassa kahta hevosta sekä maasta että selästä käsin ja ratsastaa mikäli mahdollista ilman satulaa.
Lähdettiin ensin porukkalenkille niin, että Senja köpötteli Stellalla ja minä kävelin koirien kanssa mukana. Tytöthän osaavat olla hevosten kanssa jahtaamatta ja räyhäämättä, mutta varoa ne eivät osaa.
Stella oli melko närkästyneen oloinen kun Jatsi palloili sen edessä liian hitaasti. Se naksutteli hampaitaan Jatsin takamuksen liepeillä, että menetkös siitä ja kun muu ei auttanut, tuuppasi hellästi etusäärellään. Toisella kertaa Jatsi oli peränpitäjänä ja Stellan yhtäkkiä hidastaessa törmäsi takasääreen. Oho, kupoli kopsahti kinteereeseen.
Mummelihan on nykyään semmoinen jäärä, että ei kuule, ei tottele eikä hänen kuningattaruuttaan varsinkaan saa hoputtaa. Kohta on vähänkin ihmisten ilmoilla narunjatkeena ulkoilutettava, ei mahda mitään.
Lenkki kulki Oittaan ulkoilukeskuksen läpi ja siellä oli paljon porukkaa ihmettelemässä sekalaista sakkiamme. Siellä oli pari mustempaa miestä ladulla suksia kokeilemassa. Toinen heistä kaatui yhtäkkiä ihan seisovilta jaloilta selälleen ja kaveruksilla oli hauskaa. Ei se ole helppo laji ensikertalaisille.
Lenkin jälkeen pyysin, josko minäkin saisin kentällä ratsastaa ja sehän passasi. Stella oli Senjan koulutukseen tullessaan kireä kuin viulunkieli, viskoi päätään ja vastusti kuolainta. Senja otti käyttöön pehmeämmät menetelmät eli löysin ohjin paino- ja pohjeapuja vain käyttäen. Hevonen tykkää nykyään olostaan ja on todella herkkä tottelemaan.
Stellalla on niin tasaiset liikkeet, että selässä olosta nautti täysin siemauksin. Minähän olen tolkuton jännittäjä enkä osaa hallita kroppaani. Lopulta piti kuvata todistusaineistoksi ja videosta näkee selvästi, miten minun jännittäessä hevonenkin jännittyy, mutta rennosti mennessä molemmilla on mukavaa ja homma toimii. Tuon pienemmälle ympyrälle en osannut Stellaa ohjata, mutta hyvin tyytyväinen oli tästäkin. Sentään ensimmäistä kertaa olin Stellan selässä, joten hyvin synkkasi olosuhteisiin nähden.
Tämänlaisia rentoutusharjoituksia pitää saada lisää. Parhaimmillaan oli oma ja hevosen mieli ja ruumis täysin yhtä.
Sitten vaihdettiin hevosta ja tehtäviä. Minä siirryin kameran taakse ja Senja otti käsittelyynsä issikkaruuna Frostin, jota hän totutti pelottaviin asioihin maasta käsin. Sekin on hyvin kehityskelpoinen tapaus ja oli tosi mielenkiintoista seurata, miten hevonen reagoi eri asioihin ja ihmisen ruumiinkieleen.
Melkein puoli päivää siinä hujahti tallitöineen kaikkineen. Kotimatkan varrella Serenassa olisi ollut alamäkiluistelun MM-osakilpailu, joka olisi ollut kiinnostava laji seurata paikan päällä, mutta raitis ilma oli jo vaatinut veronsa. Päätimme huilata hetken ennen iltaohjelmaa.
Viime Apassionatassa ei ollut kameraa mukana, koska lipussa sanottiin, ettei tilaisuudessa saa kuvata. Tirehtööri kuitenkin kuulutti, että kuvatkaa ihmeessä kunhan kuvaatte ilman salamaa. Kyllä harmitti, mutta tulipa seurattua ohjelmaa koko keskittymiskyvyllä.
Tällä kertaa otin kameran mukaan, koska tykkään kuvata haastavissa tilanteissa ja erivärisissä valoissa.
Esitykset olivat jälleen taidokkaita ja hevosille oli opetettu uusia temppuja. Ohjelma oli tasapainoinen kooste fiilistelyä...
...vauhtia...
...ja huumoria.
Nyt nukkumaan!
Voi ei, hevonen kuoli! Ei nouse vaikka mitä tekisi.
Auttaisikohan tekohengitys?
Auttoi! Kaikki hyvin valtakunnassa.
Kaikki kuvat on katsottavissa tästä linkistä. Kuvat näkyy siellä vähän isompina ja ovat mukavampia katsella.
Shown jälkeen oli suunnitelmissa mennä syömään jotain hyvää, mutta Helsingin keskustassa parkkipaikkoja ei joko ole tai ne ovat niin järkyn kalliita, että päädyttiin siirtyä syrjemmälle. Senja oli Espoossa asuessaan käynyt Road House -nimisessä ravintolassa ja todennut sen hyväksi. Paikka on turkkilaisten pitämä, mutta se ei ole mikään perinteinen pizza-kebabpaikka, vaan sieltä saa ihan kunnollisiakin annoksia kohtuuhinnalla. Tosi hyvät pihvit vedettiin naamoihimme, joten kyllä sitä voi suositella jos Olarin tienoilla sattuu nälkä yllättämään.
Aamulla oli ohjelmassa Vienon eli Senjan pikkuisen asuntovaunun sisustuksen säätämistä. Joku järjen jättiläinen oli virittänyt sisälle senkin, joka oli sentin leveämpi kuin oviaukko. Ei mahtunut kokonaisena ulos vaikka häntä miten päin käänteli. Luulisi, että moinen olisi helpompi ollut rakentaa jossain muualla kuin ahtaassa asuntovaunussa, mutta ilmeisesti ei ollut. Olipahan meille ylimääräistä tekemistä kun purettiin ja kerittiin.
Senjan majatalossa olen vieraillut nyt niin monta kertaa vähälle aikaa, että seuraavaksi haluan toimia kestitsevänä osapuolena. Tasapuolisuus kunniaan.
Senja oli järkännyt meille niin paljon hommia lauantaille, että ei joutanut makoilemaan aloillaan. Hän käy Oittaalla sijaitsevalla tallilla kouluttamassa kahta hevosta sekä maasta että selästä käsin ja ratsastaa mikäli mahdollista ilman satulaa.
Lähdettiin ensin porukkalenkille niin, että Senja köpötteli Stellalla ja minä kävelin koirien kanssa mukana. Tytöthän osaavat olla hevosten kanssa jahtaamatta ja räyhäämättä, mutta varoa ne eivät osaa.
Stella oli melko närkästyneen oloinen kun Jatsi palloili sen edessä liian hitaasti. Se naksutteli hampaitaan Jatsin takamuksen liepeillä, että menetkös siitä ja kun muu ei auttanut, tuuppasi hellästi etusäärellään. Toisella kertaa Jatsi oli peränpitäjänä ja Stellan yhtäkkiä hidastaessa törmäsi takasääreen. Oho, kupoli kopsahti kinteereeseen.
Mummelihan on nykyään semmoinen jäärä, että ei kuule, ei tottele eikä hänen kuningattaruuttaan varsinkaan saa hoputtaa. Kohta on vähänkin ihmisten ilmoilla narunjatkeena ulkoilutettava, ei mahda mitään.
Lenkki kulki Oittaan ulkoilukeskuksen läpi ja siellä oli paljon porukkaa ihmettelemässä sekalaista sakkiamme. Siellä oli pari mustempaa miestä ladulla suksia kokeilemassa. Toinen heistä kaatui yhtäkkiä ihan seisovilta jaloilta selälleen ja kaveruksilla oli hauskaa. Ei se ole helppo laji ensikertalaisille.
Lenkin jälkeen pyysin, josko minäkin saisin kentällä ratsastaa ja sehän passasi. Stella oli Senjan koulutukseen tullessaan kireä kuin viulunkieli, viskoi päätään ja vastusti kuolainta. Senja otti käyttöön pehmeämmät menetelmät eli löysin ohjin paino- ja pohjeapuja vain käyttäen. Hevonen tykkää nykyään olostaan ja on todella herkkä tottelemaan.
Stellalla on niin tasaiset liikkeet, että selässä olosta nautti täysin siemauksin. Minähän olen tolkuton jännittäjä enkä osaa hallita kroppaani. Lopulta piti kuvata todistusaineistoksi ja videosta näkee selvästi, miten minun jännittäessä hevonenkin jännittyy, mutta rennosti mennessä molemmilla on mukavaa ja homma toimii. Tuon pienemmälle ympyrälle en osannut Stellaa ohjata, mutta hyvin tyytyväinen oli tästäkin. Sentään ensimmäistä kertaa olin Stellan selässä, joten hyvin synkkasi olosuhteisiin nähden.
Tämänlaisia rentoutusharjoituksia pitää saada lisää. Parhaimmillaan oli oma ja hevosen mieli ja ruumis täysin yhtä.
Sitten vaihdettiin hevosta ja tehtäviä. Minä siirryin kameran taakse ja Senja otti käsittelyynsä issikkaruuna Frostin, jota hän totutti pelottaviin asioihin maasta käsin. Sekin on hyvin kehityskelpoinen tapaus ja oli tosi mielenkiintoista seurata, miten hevonen reagoi eri asioihin ja ihmisen ruumiinkieleen.
Melkein puoli päivää siinä hujahti tallitöineen kaikkineen. Kotimatkan varrella Serenassa olisi ollut alamäkiluistelun MM-osakilpailu, joka olisi ollut kiinnostava laji seurata paikan päällä, mutta raitis ilma oli jo vaatinut veronsa. Päätimme huilata hetken ennen iltaohjelmaa.
Viime Apassionatassa ei ollut kameraa mukana, koska lipussa sanottiin, ettei tilaisuudessa saa kuvata. Tirehtööri kuitenkin kuulutti, että kuvatkaa ihmeessä kunhan kuvaatte ilman salamaa. Kyllä harmitti, mutta tulipa seurattua ohjelmaa koko keskittymiskyvyllä.
Tällä kertaa otin kameran mukaan, koska tykkään kuvata haastavissa tilanteissa ja erivärisissä valoissa.
Esitykset olivat jälleen taidokkaita ja hevosille oli opetettu uusia temppuja. Ohjelma oli tasapainoinen kooste fiilistelyä...
...vauhtia...
...ja huumoria.
Nyt nukkumaan!
Voi ei, hevonen kuoli! Ei nouse vaikka mitä tekisi.
Auttaisikohan tekohengitys?
Auttoi! Kaikki hyvin valtakunnassa.
Kaikki kuvat on katsottavissa tästä linkistä. Kuvat näkyy siellä vähän isompina ja ovat mukavampia katsella.
Shown jälkeen oli suunnitelmissa mennä syömään jotain hyvää, mutta Helsingin keskustassa parkkipaikkoja ei joko ole tai ne ovat niin järkyn kalliita, että päädyttiin siirtyä syrjemmälle. Senja oli Espoossa asuessaan käynyt Road House -nimisessä ravintolassa ja todennut sen hyväksi. Paikka on turkkilaisten pitämä, mutta se ei ole mikään perinteinen pizza-kebabpaikka, vaan sieltä saa ihan kunnollisiakin annoksia kohtuuhinnalla. Tosi hyvät pihvit vedettiin naamoihimme, joten kyllä sitä voi suositella jos Olarin tienoilla sattuu nälkä yllättämään.
Aamulla oli ohjelmassa Vienon eli Senjan pikkuisen asuntovaunun sisustuksen säätämistä. Joku järjen jättiläinen oli virittänyt sisälle senkin, joka oli sentin leveämpi kuin oviaukko. Ei mahtunut kokonaisena ulos vaikka häntä miten päin käänteli. Luulisi, että moinen olisi helpompi ollut rakentaa jossain muualla kuin ahtaassa asuntovaunussa, mutta ilmeisesti ei ollut. Olipahan meille ylimääräistä tekemistä kun purettiin ja kerittiin.
Senjan majatalossa olen vieraillut nyt niin monta kertaa vähälle aikaa, että seuraavaksi haluan toimia kestitsevänä osapuolena. Tasapuolisuus kunniaan.
Kommentit