Vuosien saatossa pitkin koirahistoriaani olen kokeillut useita lajeja. Joitakin vain muutamia kertoja hupimielessä, toisista on tullut tavoitteellisia harrastuksia. Agility on kuulunut ensin mainittuihin enkä positiivisista kokeiluista huolimatta ole koskaan syttynyt siihen lajiin. En tiedä miksi.
Nyt tilanne on aivan toinen, ja se on Nomsan syy tai ansio, miten sen haluaa tulkita.
Siinä on nimittäin eriskummallinen olento. Valloittava luonne, kiltti ja vaikka mitä, mutta koko pentu- ja nuoruusaika tuntui kuluvan yhteistä säveltä hakiessa.
Aloin opettaa sille niitä tavanomaisia juttuja; istu,maahan, perusasentoa seuraamisineen ja niin edelleen, mutta vaikeaa oli. Maahanmenon sain kuukausien jauhannalla todella ripeäksi, istumista se ei vieläkään kovin vauhdilla tee, mutta osaa kuitenkin käskystä istahtaa.
Mikä minussa oikein on vialla? Jatsin ja Hipan osasin kuitenkin kouluttaa kohtalaiselle tasolle, mutta tämä epeli ei meinaa tajuta millään, mitä haluan siltä. Nomsa ei nimittäin halua olla minun lähellä silloin kun tehdään töitä. Seuraamista hienoine katsekontakteineen se tarjoaa lenkillä, mutta jos aloite tulee minulta, homma menee mutkikkaaksi. Kyllä se jollain tavalla tekee, muttei lähellekään siten, että mitään tottelevaisuuteen liittyvistä kokeista haaveilisin.
Tulin siihen tulokseen, että se on niin karvanjuuria myöten paimenkoira, että edes oman ihmisensä lähellä oleminen ei ole sille luonnollista. Eri juttu on sohva. Harva koira on niin läheisyydenkipeä kuin Nomsa silloin kun vain ollaan ja relataan.
Isoin oppimisen paikka minulle oli se, että Nomsa ei leiki. En ole vielä toistaiseksi saanut sitä vetämään mitään riepua kanssani eikä se säntää pallon perään. Korkeintaan katsoo lievästi kiinnostuneena. Taisteluhalu on siis lähes olematon. Se ei sinänsä ole yllätys, onhan Hali-emälläkin luonnetestin siinä sarakkeessa -1 eli pieni.
En myöskään ole saanut sitä kantamaan esineitä. Kyllä se niitä kantaa, mutta itselleen eli varastaa jonkin purkin ja syö sisällön. Muttei tuo purkkia tai mitään muutakaan minulle, ei sitten millään ilveellä.
Onneksi koira on ahne, koska se pelastaa minut täydelliseltä katastrofilta koulutuksen suhteen. Toissa kesänä, kun Nomsa oli 4-5 kuukauden ikäinen, kävimme muutaman kerran viestitreeneissä ja siinä se osoitti käsittämätöntä lahjakkuutta ikäisekseen. Halu juosta lujaa ja vahva laumavietti toimivat hyvin yksiin. Valitettavasti viime kesänä ei ollut aikaa tähän lajiin, joka vaati kaksi ihmistä. Tavoitteellisuus siitä kärsii, kun koiralla ei ole tottiksen ja esineruudun vaatimia ominaisuuksia.
Niinpä kysyin Nomsalta, mitä se haluaisi paimennuksen lisäksi harrastaa. "No, tuo agility vaikuttaisi aika kivalta", se vastasi.
Oh, nice.
Tuumasta toimeen. Käänsin aivoni kokonaan uuteen asentoon ja osallistuin Joensuun Agilityurheilijoiden alkeisagilitykurssille männä syksynä. Uskokaa tai älkää, siellä oli kivaa. Eikä vähiten siksi, että aloimme Nomparellin kanssa päästä yhteisen elämämme käsikirjoituksessa samalle sivulle.
Olisimme menneet myös alkeisjatkokurssille, joka on suositeltava jos aikoo jatkaa harrastusta. Sitä ei vähäisen osallistujamäärän takia tullut, joten se siitä. Meille järjestyi kuitenkin pienryhmäpaikka, johon pääsimme tammikuun lopulla kun minut oli hyväksytty JoA:n jäseneksi. Ryhmän vetäjänä oli talvikaudella kuten myös nyt kesäkaudella Sonja, jonka koulutustyyliin tykästyin kovasti. Hän osaa todella hyvin ottaa kokemattoman koiran ja yhtä kokemattoman ihmisen huomioon treenejä suunnitellessaan.
Kuvassa Nomsa 2-vuotissynttäripäivänään 23.4. hallin pihalla tyytyväisenä treenien jälkeen.
Jos tottistelu ei ole meinannut luistaa millään, niin sitäkin nopeammin tuo pikkuneiti etenee agissa. Ja kun Nomsa nauttii, minäkin nautin. Nomsan vahvuuksia on kykeneväisyys itsenäiseen työskentelyyn ja nyt se saa sitä tehdä sen lisäksi, että pääsee juoksemaan lujaa. Eikä se ole mikään päätön rynnistelijä, vaan pikemminkin suorittaa esteet järkevästi itseään säästellen.
Keppejä ollaan menty toistaiseksi puolikkaina ohjureitten kanssa, mutta ällistyttävän nopeasti se on hoksannut idean. Nomsa ymmärtää, mitä "kepit" tarkoittaa ja osaa hakeutua oikeaan väliin. Myös putken se tajuaa. Pimeää putkea testattiin pari viikkoa sitten ja senkin se haki ilman mitään ongelmaa.
Jännä on nähdä, miten lamppu syttyy pään päällä kun se hoksaa jonkun asian. Toinen mikä on kahden edellisen koiran jälkeen todella jännä, on Nomsan hiljaisuus. Jatsi pursui kaikenlaista ääntä innostuksesta ja Hippa haukkui turhautumisesta tai hermostumisesta, mutta Nomsa ei sano treeneissä mitään. Katsoo vain silmät pyöreinä ja hymy naamassa valmiina hommiin. Pitkiä aikoja se ei jaksa keskittyä ja onneksi Nomsasta näkee helposti, milloin väsy iskee ja on parempi pitää tauko.
Radanlukutaito kehittyy koko ajan ja nopeus on sitä luokkaa, että minun osuus on suunniteltava tarkoin. En tule ehtimään Nomsan tahtiin millään, joten Sonja tekee parhaansa opastaessaan, miten pääsen ohjaamaan Nomsaa mahdollisimman kaukaa ja rataa oikomalla.
Suurin ongelma on toispuoleisuus. Sain aiemmin taottua Nomsan kalloon sen verran, että minun vasemman jalan vieressä on hyvä olla, ja nyt se pitäisi vieroittaa siitä pois. Ohjaaminen on välillä tosi hankalaa, kun Nomsa hakeutuu vasemmalle puolelle. Perusasentoa otan mahdollisimman paljon molemmille puolille enkä seuruuta sitä enää ollenkaan. Riittää, että maalaiseläjinä kuljemme tien vasenta laitaa ja bojoingg, jälleen jousi kampeaa sinne luontevammalle puolelle. Ole tässä sitten.
Vielä hieman Nomsan luonteesta. Tämä video kuvaa Nomsan hermorakennetta aika hyvin. Haki oli meillä hoidossa Jennan ollessa reissussa ja koirathan osallistuivat aussiemaiseen tyyliin kaikkeen, mitä pihalla teimme. Ripe rassasi zetorilla eestaas pihaa tasaten ja vähitellen koirat alkoivat väsyä valvontahommiin. Niinpä Nomsa asettui varjoon huilaamaan. Välillä Haki oli sen vieressä, mutta traktorin lähestyessä sillä petti kantti ja hiippaili kauemmas. Nomsa katsoi perään ja ilme kertoi:
"Nössö. Minun isi ei aja minun päälle, mutta sinun päälle se saattaa vaikka ajaakin. Että ehkä oli ihan hyvä kun poistuit!"
(Ei todellakaan aja kenenkään päälle, ei edes vahingossa. Toim. huom.)
