Hippasen verran höpinää

Tämä vuosi jos ei muistellessa väläytä mieleen koronavirusta niin ihme on. En mene spekuloimaan tätä mitenkään poliittiselta kannalta. Siihen on ihan riittämiin minua viisaampia kirjoittajia. Kunhan ylimalkaisesti merkkaan itselleni talteen, jos joskus on tarvetta muistella. Covid-19 eli kotoisammin koronavirus lähti liikkeelle Kiinan Wuhanista ja vyöryi kuin maailmanlaajuinen hyökyaalto tietenkin myös Suomeen. Maaliskuun puolivälissä tuli määräys sulkea mm. ravintolat, siirtyä etätöihin kenellä siihen oli mahdollisuus ja jättää kaikenlainen ihmisten keskinen kanssakäyminen niin vähiin kuin mahdollista. Kauppoihin ilmestyi käsidesiä ja kassoille merkit lattioihin muistuttamaan turvavälistä. Koulut menivät kiinni. Meillähän on yksi oppivelvollinen ja yksi opiskelija. Ysiluokka veteli viimeisiään kun piti siirtyä kotikouluun. Nostan hattua niille pikkukoululaisten vanhemmille, jotka oikeasti joutuivat opettamaan jälkikasvuaan. Minusta ei ollut mitään hyötyä Aten opinnoissa. Voin vaan...

Pari päivää sitten lenkillä käydessä seurasin hetken aikaa ajankohtaista aihetta eli rehuntekoa. Valtavan kokoinen, puimuria muistuttava härveli nieli niitetyt ja karholle ajetut ruohot sisuksiinsa ja puhalsi ne vierellä ajavan traktrorin kärryyn. Se oli kuin paritanssia ja kaikessa tehokkuudessaan viehättävää. Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa. Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa. Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma ...

Yhdellä on viisikymppinen lähempänä kuin nelikymmen ja toinen on jo teini. Missä aika oikein menee? Miksi niin nopsaan? Kroppa rapistuu ja ähinä lisääntyy, mutta mieli ei onneksi vanhene. Tai liekö tuo aina niin onnikaan. Pidimme tänään Aten kanssa yhteissynttärit. Minulla virallinen päivä oli muutama päivä sitten ja Atella se on vielä muutaman päivän päässä edessä, joten puoliväli sopii juhlintaan. Kimmolla taas on riparin pääsyvaatimukset menossa, joten esikoisen kanssa aloitimme päivän juhlistamisen jumalanpalveluksella Liperin hienossa kirkossa. "Mihin mennään istumaan?" kysyin kun menimme sisälle. "Sie voit mennä ihan mihin vaan", Kimmo tokaisi ja livahti jo paikalle ehtineiden kavereidensa luokse. Jaa. Tyhmempikin olisi tajunnut, että vanhan kalkkisäiteen seuraa ei siinä tilaisuudessa kaivattu. Kirkossakäyntiä ei ole tullut juuri harrastettua muutamaan kymmeneen vuoteen, jos ei lasketa häitä ja hautajaisia ynnä muita erikoistilaisuuksia. Ei se vastenmi...

Jatsilla oli eilen synttärit. Niin vaan on jo 13 vuotta menty rinta rinnan tämän elämäni koiran kanssa. Saa nähdä, miten pitkä (tai lyhyt) taival on vielä edessä. Jo reilusti ikääntyneen ja sen lisäksi vielä vaivaisen koiran kanssa jokainen päivä voi olla viimeinen, joten iloitkaamme aina uudesta päivästä ja sen kiertymisestä iltaan. Jatsi ainakin on edelleen iloinen kun kömmin kammarista esiin toivottamaan eläimistölle huomenet. Jokainen yö on pitkä aika olla erossa omasta ihmisestään. Välillä voinnin kanssa ei ole kehumista. Selkä vihoittelee eikä siitä sen somempaa tule. Tasainen ohjeen mukainen kipulääkitys ei tehoa ja keväällä kokeiltu hermokipulääke (ihmistenkin epilepsiaan käytetty) veti koiran niin alamaihin, että olin jo viemässä sitä viimeiselle reissulleen. Älysin yhdistää huonon voinnin vallitsevaan lääkitykseen, lopetin pillereitten antamisen ja kas, koira oli seuraavana aamuna kuin peipponen konsanaan. Kokeilin mitä tapahtuu, jos annan oikein tuhdin yliannostuksen tav...

Että pakkaspäivää vaan, kuten otsikosta voi päätellä. Tulihan se talvi lopulta ja ehkä piakkoin saadaan vielä luntakin. Onneksi tämä elämäni sulhanen on asiallisesti varustautunut. Uunista huolimatta meillä on ihan pirun kylmä. Tässä minun toimistossa on 14 astetta lämmintä, joten sukkelasti on naputettava ettei sormet kohmetu kesken juttujen. Vähän auttaa kun käy välillä ulkona haistelemassa -29 asteen lämpöjä. Aamulla piti käydä vessanpönttöön nojailemassa. En siksi että olisin kipeä vaan vesijohtoa sulatellakseni. Se menee seinän läpi kyökin puolelle ja siitä kohtaa se aina näillä pakkasilla jäätyy. Joko kökötän hiustenkuivaajan kanssa vessannurkassa tai sullon sen keittiön kaappiin hurisemaan. Tällä kertaa molempia ennen kuin tokeni. Eilen kävimme loppiaisen kunniaksi poikain kanssa Joensuussa testaamassa Pizzeria Roihu. Siitä paikasta olen kuullut vain pelkkiä kehuja ja nyt voin (ja nuoriso myös) ne allekirjoittaa itsekin. Kana-paholaisenhillo-vuohenjuustopizza oli äärettömä...

Elämä ja ajanlasku on täynnä pienempiä ajanlaskun alkuja. Tämän päivän virstanpylväs oli Kimmon yläkouluun meno. Koska meidän kylällä ei ole enää yläkoulua (kiitos kunnanisien päätösten), Kimmo kävi eilen naapurissa kysymässä kaveriltaan koulukyytiasiat. Kyllähän minäkin sitä yritin selvittää, mutta helpommalla pääsee kun kysyy joltain joka tietää eikä tulkitse aikatauluja väärin. Puoli kahdeksan kieppeillä kun seisoskelee tienhaarassa, pääsee hyppäämään Liperiin vievään bussiin. Tänä aamuna jonkun näkymättömän olallekoputuksen voimasta pomppasin hereille tasan kello 7.30 ja totesin pirtin hiljaiseksi. Äkkiä nuoriso hereille ja aamupalaa naamaan. Joutilaan elämäntilanteen hyvä puoli nähtiin taas kun ehdin kuskata oppilaan opinahjoonsa. Jännittävä tilanne, mutta niin sitä jännitti itsekin vastaavaan aikaan. Muistan kun tutustumisreissulla Karsikon yläasteelle ulko-ovi nielaisi porukan järjettömältä näyttävään sokkeloon, jossa aikansa meitä pyöritettiin ja lopulta sama ovi sylkäisi...