45 ja 13

Yhdellä on viisikymppinen lähempänä kuin nelikymmen ja toinen on jo teini. Missä aika oikein menee? Miksi niin nopsaan? Kroppa rapistuu ja ähinä lisääntyy, mutta mieli ei onneksi vanhene. Tai liekö tuo aina niin onnikaan.

Pidimme tänään Aten kanssa yhteissynttärit. Minulla virallinen päivä oli muutama päivä sitten ja Atella se on vielä muutaman päivän päässä edessä, joten puoliväli sopii juhlintaan.

Kimmolla taas on riparin pääsyvaatimukset menossa, joten esikoisen kanssa aloitimme päivän juhlistamisen jumalanpalveluksella Liperin hienossa kirkossa.
"Mihin mennään istumaan?" kysyin kun menimme sisälle.
"Sie voit mennä ihan mihin vaan", Kimmo tokaisi ja livahti jo paikalle ehtineiden kavereidensa luokse.
Jaa. Tyhmempikin olisi tajunnut, että vanhan kalkkisäiteen seuraa ei siinä tilaisuudessa kaivattu.
Kirkossakäyntiä ei ole tullut juuri harrastettua muutamaan kymmeneen vuoteen, jos ei lasketa häitä ja hautajaisia ynnä muita erikoistilaisuuksia. Ei se vastenmielinen kokemus ollut, mutta jotenkin on semmoinen tunne, että ei minusta säännölliseksi kirkonpenkin kuluttajaksi ole. 

Ripen kanssa juhlistimme tilaisuutta jo eilen illalla pullollisella skumppaa. Se jäi tähteelle firman pikkujouluista ja nyt oli sopiva tilaisuus siemaista pois lasittumasta.

Tosin herra meni iltapäiväunille seitsemän kieppeillä ja nukkui kuin tukki puoli kymmeneen, jolloin minä kampesin viereen aikomuksena asettua yöpuulle. Eihän siitä mitään tullut kun virkistynyt mussukka kävi hakemassa pullon autosta ja sinnikkäästi työnsi lasia nenän alle, huokaillen syvästi menetettyä aikaa.
"Voi perrjantaipäivä! Mikset herättäny?"
"No en kehannu kun vetelit niin sikeitä unia."
"Hm. Tarkotus oli ottaa vaan tursin tinnat. Eikun tunnin tirsat."
"Muahhahhaa! Pari hörppyä ja sönköttää ihan sekavia!"
Siinä pullon ja lasien kanssa toheloidessa kaatui kuplivaista sänkyynkin, mutta missäpä hyvissä bileissä ei vähän läikkyisi.

Mummo ja ukki kävivät kahvittelemassa puolen päivän kieppeillä ja nyt on kavereitten vuoro. Vain kolme ylimääräistä tyyppiä talossa, mutta alakerrasta pelikonsolin äärestä kuuluva mekastus on sitä luokkaa, että voisin viihtyä tässä vielä pari tuntia etiäppäin ihan keskenäni. No, pääasia että toisellakin päivänsankarilla on hauskaa.

Universumin pelinappula

Onko olemassa rakkautta ensi silmäyksellä? Kyllä on. Itse en ole kokenut moista, mutta osallisena olen parasta aikaa.

Kirjoittelin aiemmin työkuvioistani, mutta en vielä silloin aavistanut, mille mallille asiat muljahtavat siviilielämän puolella. Kävi nimittäin niin, että sillä siunaaman hetkellä kun astelin lastauslaiturille tulevan työnäntajani silmien eteen, häneltä lähti jalat alta ja järki päästä. Supliikkimiehenä Ripe alkoi härnätä minua ja sai kiedottua minut samaan hulluuteen.
Kumpikin yritti rimpuilla vastaan, mutta mikään ei auttanut. Tuntui kuin olisin ollut pelinappulana maailmankaikkeuden shakkilaudalla, jossa joku minua siirteli mahdollisimman järjettömästi ja nauroi räkäisesti siirtoja tehdessään.

Periaatteessa aika haastava tilanne. Voiko suhde toimia kun toinen on pomo ja toinen alainen? Minua hirvitti melkoisesti, mutta alusta lähtien oli selvää, että peli pelataan avoimin kortein. Ripe kertoi muille työntekijöille, jotka ottivat asian vastaan parhaalla mahdollisella tavalla - onnitellen ja kiusoitellen. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, sanotaan (vaikka ei muuten oikeasti potki, vaan pelosta ja potutuksesta), eli hyvää mieltään purkivat ihanat työkaverini firman keulahahmoon.

Tällä alalla kollegoja näkee vain satunnaisesti ja ohimennen sen verran, että ehtii muutaman sanan vaihtaa. Ei siinä ole aikaa eikä kiinnostusta jäädä epäolennaisuuksia vatvomaan, mutta asia voisi olla eri jossain toisenlaisessa työyhteisössä. Semmoisessa, jossa ollaan neljän seinän sisällä tiiviissä porukassa mahdollisine kuppikuntineen ja juoruakkoineen. Pomon kanssa heilastelija saattaa hyvinkin joutua toisten syrjimäksi, vaikka mitään erikoiskohtelua ei olisi eikä tulisi. Selän takana on helppo olettaa asioita ja antaa mielikuvituksen lentää.

Ripe pitää itseään epäjohtajana ja on tuonut sen selkeästi julki. Asettuu siis mieluummin samalle tasolle työntekijöidensä kanssa eli on pomo vain nimellisesti. Tämä soveltuu ainakin minulle loistavasti. Toisin sanoen systeemi toimii ainakin toistaiseksi ja se riittää. Elämä on tällä hetkellä tosi hyvää. Sanoisinpa jopa ihanaa.