Hippasen verran höpinää

Elämä on jaksoja ja yksi jakso päättyi tänään. Viimeinen virallinen päivä nykyisessä (eli entisessä) työpaikassani. Vaikka silloin viime vuoden tammikuussa iloitsin lahjapakettina syliin pudotetusta työpaikasta, iloa ei riittänyt pitkälle ja loppuaika oli kärvistelyä. Jos joku ei sovi niin se ei sovi eikä vastaan kannata rimpuilla. Sillä vain sairastuttaa itsensä koko ajan pahemmin ja niin kävi. Työnkuvani oli toimistotyötä, josta iso osa asiakaspalvelua ja sekin mokoma vielä enimmäkseen puhelimessa. Puhelinkammoisen unelma-aikaa. Monien tutkimusten ja haastattelujen jälkeen selitys kaikille sosiaalisten tilanteiden mokailuilleni ja muulle elämänmittaiselle stressille tuli toissa viikolla kun sain diagnoosin F84.5 eli Aspergerin syndrooma. Jännä fiilis. Kaikki on kuin ennenkin, mutta silti mikään ei ole niin kuin ennen. Ymmärrys omaa itseä kohtaan nousi huimasti ja säälimätön täydellisyydentavoittelun ruoska asettui aloilleen. Naputtelen tästä aiheesta varmaan vielä jossain vaihe...

Tämän päivän Hesarissa oli kuvitteellinen juttu siitä, mitä tapahtuisi jos sähkön kantaverkko pimenisi kokonaan. En näköjään osaa linkittää juttua, mutta sen mukaan Suomi olisi kaaoksessa kolmessa tunnissa. Hyvin ymmärrettävää. Sähkö on niin arkea, ettei sitä huomaa ja sitten kun sitä ei ole, ollaan ihmeissään. Kaikki pysähtyy. Jutusta tuli mieleen yläasteen äikäntunti keskimäärin vuonna 1987 kun kirjoitettiin aine aiheesta Elämää vuonna 2015 tai 2020, en enää muista tarkkaa vuosilukua, mutta näillä main mentiin. Minun aineessa ajeltiin sähköautoilla ja tietenkin tapahtui katastrofi, jolloin autot kaiken muun muassa pysähtyivät. Ope luki aineen ääneen ja luokkakavereitten palaute oli raakaa: "Voi v***n idiootti! Miten ne autot muka ajaa sähköjohdot perässä jos ne kerta sähkökatkoksessa pysähtyy? Vähänkö oot tyhmä." Harmitti hemmetisti, koska en tietenkään osannut selittää, että enpä ole ajatellut sinne asti, mutta niin siinä vaan käy.  Nykyään ajellaan sähkö...

Kaksi vuotta sitten Patchcoat-leirillä Anne ja Mari perehdyttivät sekalaisen aussiejengin rally-tokon saloihin. Muutama viikko sitten selailin kisakalenteria, josko lähtisi tokoilemaan toisen tai molemman kanssa. Jotain pitäisi tehdä aktivoituakseen, mutta tokoilussa Jatsin selkä on kovilla hypyn jälkeen ja Hippaa ei edelleenkään kiinnosta tehdä mitään muuta kuin paimentaa. Kyllähän se tokoilee omassa pihassa, mutta se ei paljon edistä etenemistä sillä uralla. Huomasin, että PoKS järjestää virallisen rally-tokon. Koska olimme jo hyvällä menestyksellä kerran kokeilleet lajia, varasin siltä istumalta meille paikat ja tänään oli koe. Tuomari Tytti Lintenhofer selvitti rataan tutustumisen alussa kädestä pitäen kaikki toimenpiteet, mitä kylteissä kerrotuilla tehtävillä tarkoitetaan ja miten ne oikeaoppisesti suoritetaan. Kylttien välit ovat lyhyenpuoleiset ja siinä ajassa pitää kävellä, lukea tehtävä, käskeä koiraa ja jatkaa seuraavalle kyltille. Joissakin tehtävissä kyltillä pysähdy...

Vaikka koulu alkoi jo ajat sitten, palataan vielä hetkeksi kesäloman viimeisiin päiviin. Kävimme poikien kanssa Savonlinnassa päivän pituisella lomamatkalla. Olen käynyt Olavinlinnassa monta kertaa, mutta aina se on yhtä mielenkiintoinen, joten tällä kertaa porukalla sinne. Ensin käytiin hampurilaisella. Itse olisin halunnut syödä jotain oikeampaa sapuskaa, mutta Aten takia mentiin Heseen. Reissulla oli odotettavissa niin paljon kaikkea uutta, että oli huomattavasti helpompaa kun kuopus sai päättää mitä syödään. Atte jännittää uusia tilanteita käsittämättömän paljon ja niitä halusin tarjota, mutta ei kaikkea kerralla. Hese oli rannassa kuten Savonlinnassa melkein kaikki muukin. Meillä oli leipää eväänä, ei itsellemme vaan sorsille annettavaksi. Nämä tyypit olivat tosi ahneita. Melkein syliin hyppivät leivän perässä. Lörtsyt Savonlinnan torilla on se juttu, joka on tehtävä, mutta mahat olivat vielä liian täynnä niin tukevaan jälkkäriin. Kävelimme pitkin satamaa, jossa oli l...