Polvet korvissa tuulen huminaa kuunnellen
Lauantaina sain taas uuden kokemuksen koiraharrastuksen tiimoilta. Miimi järkkäsi palveluskoirien piirinmestiksen ja pyysi minua talkoisiin. Menin maalimieheksi, koska en ole koskaan kokeessa moisessa roolissa ollut.
Mehän harrastimme hakua jonkin aikaa Jatsin ollessa nuori eli yli kymmenen vuotta sitten. Maalimies on se, joka hakukoiran tekee eli palkkaa ja toimii muutenkin koiranohjaajan opastuksen mukaan. Kokeessa maalimiehenä olo oli suhteellisen leppoisaa, koska ei tarvinnut tehdä mitään.
No, se mitään on suhteellinen käsite. Rata piti tietenkin ensin rakentaa ja sen teimme edellisenä päivänä. Puolipiilon oli ratamestari Minna suunnitellut niin, että erääseen monttuun laitetaan iso vanerilevy kanneksi ja se naamioidaan kunttakerroksella. Rata oli luonnonsuojelualueella, eikä sieltä voinut repiä mitään maasta irti, joten kuskasimme parin neliön kokoisen kunttamaton toisaalta. Irti leikattu kuntta rullattiin käärlölle ja kieräytimme sen pressun päälle, ja koko kokonaisuus vielä pyöräytettiin rullalle ja eikun autoon. Nauroimme Jarmon, Annin, Sariannan, Jennan ja Minnan kanssa, että jos siinä tilanteessa olisi joku normaali kansalainen osunut seuraamaan toimintaamme, olisi varmaan soittanut poliisit paikalle, että täällä on tapettu joku ja nyt sitä siirretään muualle.
Eikä siinä vielä kaikki. Piilo oli radalla vasta sadassa metrissä ja sinne se piti roudata. Ylämäkeen.
Lopputulos oli upea. Piilo oli 5-6 metrin päässä keskilinjalta eli ihan äärellään, mutta sitä ei voinut erottaa ollenkaan. Jenna kokeili ja tunsi olonsa kovin tuskaiseksi, mutta oli silti pienin sinne pujottautumaan.
Toinen piilo oli pressuun kääritty koirahäkki ja kolmas eli minun asumukseni pieni tiipii, joka naamioitiin verkkopressulla ja havuilla. Pitkine jalkoineni en olisi kahteen muuhun piiloon mahtunut mitenkään eikä tämäkään ollut mukavuudella pilattu, mutta hyvin kun asettautui, pystyi olemaan.
Lauantaina saimme viime hetken vinkit eli hiljaa piti olla ja kömpiä ylös vasta kun tuomari käski.
Säätiedotus ei oikein tiennyt, ennustaisiko sadetta vai paistetta, joten varmuuden vuoksi pukeuduin kumppareihin ja otin sadepuvun mukaan.
Sain odottaa löytäjääni toista tuntia. Siinä ehti muutaman kerran tuskailla puutuneita jalkoja ja yrittää vaihtaa asentoa niin ettei hökötys leviä ympäriltä. Lopulta alkoi ääniä kuulua, koira löysi minut ja pääsin jaloittelemaan. Takaisin ahtautuminen oli oma prosessinsa, joten kauan ei passannut terassilla pataroida.
Seuraavaksi kuulin Marin äänen eli Lily tulee pelastamaan minut hetken päästä. Niin tulikin. Se haistoi ja totesi minut tutuksi jo kaukaa, kiersi mahdottoman nuuskutuksen kanssa piiloa ja kokeili jopa tassulla kotaa. Se viestitti minulle "oii se olet sinä! Minä tunnen sinut, voinko tulla tervehtimään kun ei olla nähty sataan vuoteen!" Vastasin sille samalla telepatialla "juu rakastan rakastan, mutta ota nyt se rulla ja ala painua" kun Mari kutsui koiraa ja Lily muisti, että tässä oli homma kesken.
Koirakko tuli kohta näytölle ja olin jo lähes kömpimässä piilosta pois kun tajusin, että tuomari käski ohjaajaa ottamaan koiran hallintaan. Se tiipii oli kuin kaikukoppa, joka vahvisti tuulen suhinan puissa ja peitti alleen kaukaisemmat äänet. Sitten sain luvan tulla ulos ja lähdin seuraamaan Maria ja Lilyä, joka jäi jälkeen ohjaajasta kun sen niin teki mieli tulla minun luokse. Mari ihmetteli koiran käytöstä, mutta ymmärsi sen kun myöhemmin kuuli minun olleen ukkona. Hassu Lily, mutta hienosti toimi.
Lilyn jälkeen vielä yksi koira löysi minut ja sitten sain kerätä piilon ja tuoda sen pois tullessani. Eväät maistuivat moisen urakan jälkeen.
Mehän harrastimme hakua jonkin aikaa Jatsin ollessa nuori eli yli kymmenen vuotta sitten. Maalimies on se, joka hakukoiran tekee eli palkkaa ja toimii muutenkin koiranohjaajan opastuksen mukaan. Kokeessa maalimiehenä olo oli suhteellisen leppoisaa, koska ei tarvinnut tehdä mitään.
No, se mitään on suhteellinen käsite. Rata piti tietenkin ensin rakentaa ja sen teimme edellisenä päivänä. Puolipiilon oli ratamestari Minna suunnitellut niin, että erääseen monttuun laitetaan iso vanerilevy kanneksi ja se naamioidaan kunttakerroksella. Rata oli luonnonsuojelualueella, eikä sieltä voinut repiä mitään maasta irti, joten kuskasimme parin neliön kokoisen kunttamaton toisaalta. Irti leikattu kuntta rullattiin käärlölle ja kieräytimme sen pressun päälle, ja koko kokonaisuus vielä pyöräytettiin rullalle ja eikun autoon. Nauroimme Jarmon, Annin, Sariannan, Jennan ja Minnan kanssa, että jos siinä tilanteessa olisi joku normaali kansalainen osunut seuraamaan toimintaamme, olisi varmaan soittanut poliisit paikalle, että täällä on tapettu joku ja nyt sitä siirretään muualle.
Eikä siinä vielä kaikki. Piilo oli radalla vasta sadassa metrissä ja sinne se piti roudata. Ylämäkeen.
Lopputulos oli upea. Piilo oli 5-6 metrin päässä keskilinjalta eli ihan äärellään, mutta sitä ei voinut erottaa ollenkaan. Jenna kokeili ja tunsi olonsa kovin tuskaiseksi, mutta oli silti pienin sinne pujottautumaan.
Toinen piilo oli pressuun kääritty koirahäkki ja kolmas eli minun asumukseni pieni tiipii, joka naamioitiin verkkopressulla ja havuilla. Pitkine jalkoineni en olisi kahteen muuhun piiloon mahtunut mitenkään eikä tämäkään ollut mukavuudella pilattu, mutta hyvin kun asettautui, pystyi olemaan.
Lauantaina saimme viime hetken vinkit eli hiljaa piti olla ja kömpiä ylös vasta kun tuomari käski.
Säätiedotus ei oikein tiennyt, ennustaisiko sadetta vai paistetta, joten varmuuden vuoksi pukeuduin kumppareihin ja otin sadepuvun mukaan.
Sain odottaa löytäjääni toista tuntia. Siinä ehti muutaman kerran tuskailla puutuneita jalkoja ja yrittää vaihtaa asentoa niin ettei hökötys leviä ympäriltä. Lopulta alkoi ääniä kuulua, koira löysi minut ja pääsin jaloittelemaan. Takaisin ahtautuminen oli oma prosessinsa, joten kauan ei passannut terassilla pataroida.
Seuraavaksi kuulin Marin äänen eli Lily tulee pelastamaan minut hetken päästä. Niin tulikin. Se haistoi ja totesi minut tutuksi jo kaukaa, kiersi mahdottoman nuuskutuksen kanssa piiloa ja kokeili jopa tassulla kotaa. Se viestitti minulle "oii se olet sinä! Minä tunnen sinut, voinko tulla tervehtimään kun ei olla nähty sataan vuoteen!" Vastasin sille samalla telepatialla "juu rakastan rakastan, mutta ota nyt se rulla ja ala painua" kun Mari kutsui koiraa ja Lily muisti, että tässä oli homma kesken.
Koirakko tuli kohta näytölle ja olin jo lähes kömpimässä piilosta pois kun tajusin, että tuomari käski ohjaajaa ottamaan koiran hallintaan. Se tiipii oli kuin kaikukoppa, joka vahvisti tuulen suhinan puissa ja peitti alleen kaukaisemmat äänet. Sitten sain luvan tulla ulos ja lähdin seuraamaan Maria ja Lilyä, joka jäi jälkeen ohjaajasta kun sen niin teki mieli tulla minun luokse. Mari ihmetteli koiran käytöstä, mutta ymmärsi sen kun myöhemmin kuuli minun olleen ukkona. Hassu Lily, mutta hienosti toimi.
Lilyn jälkeen vielä yksi koira löysi minut ja sitten sain kerätä piilon ja tuoda sen pois tullessani. Eväät maistuivat moisen urakan jälkeen.
Kommentit