Nomsa kasvaa ja harrastaa
Meidän pikku tirriäinen on jo aika iso. Jalkoja, kaulaa ja korvia oli neljän kuukauden iässä niin runsain mitoin, että Nomsa sai lempinimekseen mangusti.
Kyttäsin neidin hampaita usein ja hartaasti, mutta niissä ei tuntunut tapahtuvan mitään. Kun lopulta havaitsin yhden kulmahampaan heiluvan, saman tien se oli poissa. Ja hetken päästä kaikki muutkin. Ilmeisesti tyypillä on niin kova vauhti, että hampaat menivät sen siliän tien mikä minnekin ilman, että yhtäkään sain arkistoitua talteen.
Hälläkö väli kun vauhtia riittää myös asiallisiin asioihin. Tein niin sanotun come backin viestin pariin. On siitä aikaa kun Jatsin kanssa sitä harrastettiin. Pojat olivat ihan pieniä tappeja, mutta nyt katselen molempia ylös päin. Mokomatkin teinit kun jättivät äitiinsä mahdottoman korkeuseron.
Ripe lähti mielellään apuohjaajaksi ja nyt on kahdet treenit takana.
Ensimmäisellä kerralla Jamiksella oli vain Hilkka ja Pekka koirineen. Jama toimi veturina Nomsalle ja Nomsa toimi kuin junan vessa. Matkaa oli vajaa sata metriä, olisiko ollut 75 m tai jotain siihen suuntaan. Ripe lähti metsäpäähän. Vauhdilla mallia näyttämään lähtenut Jama sai kunnon kydön Nomsaan ja se juoksi ihan kahelina meidän väliä.
Pari viikkoa jäi välistä kun ensin olin kipeänä ja sitten töissä meni niin myöhään, etten millään jaksanut lähteä metsään.
Kuluneella viikolla pääsimme treeneihin, jotka pidettiin sillä kertaa Siprissä. Nyt oli myös Koistiset paikalla ja suunniteltiin treeni siten, että Valo juoksee Nomsan kanssa lyhyttä matkaa ja muut koirat sitten meidän jälkeen. Matkaa oli suunnilleen sata metriä ja maasto edelleen helppoa mäntykangasta, mutta näköyhteys puuttui lähes tyystin. Näinhän minä apuohjaajat, mutta koira ei välttämättä nähnyt minua kun olin aloillani.
Nomsa oli taas ihan elementissään. Kaiken huippu oli se kun viimeiselle taipaleelle Hilkka ja Ripe juonivat homman niin, että Nomsa lähtikin ensimmäisenä. Vähän sitä kuulemma joutui käskyttämään, mutta lähti silti ilman minun kutsuhuutoja. Miten olisinkaan voinut kutsua, kun en tiennyt koko jutusta mitään. Ällistys oli sitäkin suurempi kun huomasimme, kumpi sieltä tulee niin että mättäikkö lentää rullalla perästä.
Tuon innon kun saa pysymään ja asian menemään jakeluun, on ensi kesänä hyvä jatkaa. Silloin saattaa mörköikä haitata menoa, mutta sen näkee sitten.
Kyttäsin neidin hampaita usein ja hartaasti, mutta niissä ei tuntunut tapahtuvan mitään. Kun lopulta havaitsin yhden kulmahampaan heiluvan, saman tien se oli poissa. Ja hetken päästä kaikki muutkin. Ilmeisesti tyypillä on niin kova vauhti, että hampaat menivät sen siliän tien mikä minnekin ilman, että yhtäkään sain arkistoitua talteen.
Hälläkö väli kun vauhtia riittää myös asiallisiin asioihin. Tein niin sanotun come backin viestin pariin. On siitä aikaa kun Jatsin kanssa sitä harrastettiin. Pojat olivat ihan pieniä tappeja, mutta nyt katselen molempia ylös päin. Mokomatkin teinit kun jättivät äitiinsä mahdottoman korkeuseron.
Ripe lähti mielellään apuohjaajaksi ja nyt on kahdet treenit takana.
Ensimmäisellä kerralla Jamiksella oli vain Hilkka ja Pekka koirineen. Jama toimi veturina Nomsalle ja Nomsa toimi kuin junan vessa. Matkaa oli vajaa sata metriä, olisiko ollut 75 m tai jotain siihen suuntaan. Ripe lähti metsäpäähän. Vauhdilla mallia näyttämään lähtenut Jama sai kunnon kydön Nomsaan ja se juoksi ihan kahelina meidän väliä.
Pari viikkoa jäi välistä kun ensin olin kipeänä ja sitten töissä meni niin myöhään, etten millään jaksanut lähteä metsään.
Kuluneella viikolla pääsimme treeneihin, jotka pidettiin sillä kertaa Siprissä. Nyt oli myös Koistiset paikalla ja suunniteltiin treeni siten, että Valo juoksee Nomsan kanssa lyhyttä matkaa ja muut koirat sitten meidän jälkeen. Matkaa oli suunnilleen sata metriä ja maasto edelleen helppoa mäntykangasta, mutta näköyhteys puuttui lähes tyystin. Näinhän minä apuohjaajat, mutta koira ei välttämättä nähnyt minua kun olin aloillani.
Nomsa oli taas ihan elementissään. Kaiken huippu oli se kun viimeiselle taipaleelle Hilkka ja Ripe juonivat homman niin, että Nomsa lähtikin ensimmäisenä. Vähän sitä kuulemma joutui käskyttämään, mutta lähti silti ilman minun kutsuhuutoja. Miten olisinkaan voinut kutsua, kun en tiennyt koko jutusta mitään. Ällistys oli sitäkin suurempi kun huomasimme, kumpi sieltä tulee niin että mättäikkö lentää rullalla perästä.
Tuon innon kun saa pysymään ja asian menemään jakeluun, on ensi kesänä hyvä jatkaa. Silloin saattaa mörköikä haitata menoa, mutta sen näkee sitten.
Kommentit