Luontoretkellä

Koko kesän ajan on ollut takaraivossa ajatus lähteä kävelemään Kolvananuuron viiden kilometrin reitti ja lopulta se toteutui. Maanantaina lähdettiin eväinemme reissuun. Reitti on paikoin niin haastava, että koirat jäivät kotiin. Hippa saattaisi suoriutua, mutta Jatsi-mummeli ei millään.

Tulipaikalta en ottanut kuvaa, mutta makkaroitten lämmitessä ehti kuvaamaan kaikkea muuta mielenkiintoista. Atella oli perimmäisenä ajatuksena nähdä lihansyöjäkasveja, mutta niiden pieni koko taisi olla herralle pieni pettymys. Minä sen sijaan jaksoin kastella suossa varpaitani kun kyykin kuvaamassa näitä kaunokaisia.

Pyöreälehtikihokki esittäytyy.

Lakka teki raakileita.

Lumpeet ja ulpukat porukassa.

Maariankämmekkä on uskomattoman kaunis ilmestys.

Evästelyn jälkeen lähdettiin varsinaiseen asiaan. Kyllä siinä polku menee, ihan totta! Mahaa ei auttanut ympätä täpötäyteen kun kävelyreitti oli pitkän matkaa tämmöisella alustalla taiteilua.

Aikamoinen seinämä. Kuva ei anna oikeutta enkä osaa kuvata niin että antaisi.

Puro solisi jossain kivenmurikoitten alla ja välillä tuli näkösälle. Pojat himoitsivat siellä uiskentelevia pikkuisia kaloja, joita yritin kuvata. Hui kamalaa mikä naama ilmestyi kuvaan kun selasin otoksia! Lieköhän itse näkki tullut sanomaan, että näitä kaloja ei häiriköidä!

 Vanamo on herkkyyden floristuma.

Aikanaan polku vei rotkolaakson toiselle puolelle. Kiipeämistä oli aika paljon, ihan kuntotestistä kävi.

 Ylhäällä oli valkolehdokkeja ihanine tuoksuineen.

 Alas on pitkä matka.

Lähdön opastetaulussa sanottiin, että reitti on vaikeakulkuinen ja sen kiertämiseen kannattaa varata 4-6 tuntia aikaa. Ihan oikeassa oli. Meillä meni kaikkiaan nelisen tuntia ja enemmänkin olisi saanut kulutettua, jos olisi pidemmäksi aikaa jäänyt ällistelemään kaikkia kasveja ja muita ihmeitä. Kävellessä ei voinut katsella kuin jalkojaan, ettei vallan katko niitä.

Hienoa, että lähellä on näitä kotiseutumatkailukohteita. Ne on opasteilla merkattu niin hyvin, että ilman nykyajan vempeleitä löytää perille. Minä en ole vieläkään navigaattorin omistaja.

Kotimatkalla toivoin olevani. Kolvananuuro on pääteiltä syrjässä ja monen tienhaaran takana. Miksi niitä risteyksiä ei voisi merkata myös toiseen suuntaan? Edes pieni viitta, että tuohon suuntaan menemällä pääsee Joensuuhun. Muualta tulleet osaavat varmaan kääntyä siihen toiseen suuntaan.

Minähän loistavan muistini ja hahmotuskykyni ansiosta käännyin jossain väärin ja aloimme ihmetellä, että missä ihmeessä olemme. Kääntyilin tienhaaroista ihan summamutikassa ja vaistonvaraisesti, ja tie näytti levenevän eli jossain vaiheessa päästään sivistysalueelle. Niin päästiinkin, vastaan tuli asvalttitie, jossa oli kyltti Eno-Joensuuntie. Kontiolahden jälkeen Heinävaaranteitä me sinne menimme, mutta kierrettiin sitten Jakokosken puolelta pois.

Eikä siinä vielä kaikki. Passatti-parka sanoi, ettei jaksa enää ja sen menohalut hävisivät lähes olemattomiin. Kyllä se kulki kun aikaa antoi, mutta kiihdyttäminen oli toivotonta.

Seuraavana aamuna soitin korjaamolle ja pääsin onneksi heti viemään auton testeriin. Se näytti kolmea eri virhekoodia ja päällimmäinen diagnoosiepäily oli, että turbo kanittaa. Auton sammuttaminen poistaa vaivan väliaikaisesti, mutta muuta sille ei sillä hetkellä voinut ja maanantaina olisi Taivalkoskelle lähtö. Sitä reissua on odotettu keväästä lähtien ja jos se peruuntuu niin minun mielenterveys on melko katkolla. Kyllä tuolla kotterolla voi jotenkin ajaa, mutta jos matka katkeaa esimerkiksi Kontiolahdelta alkaviin ylämäkiin niin sitten ei ole itku kaukana.

Yritän hengittää syvään ja ajatella positiivisia ajatuksia, vaikka vaikeaa se on. Jos joku on ikuista niin huoli ja murhe mokomasta kulkuneuvosta.

Mikäli kiinnostaa, kaikki kuvat löytyvät tästä linkistä.