Kuopijjoon!

Taesin jossaen aekasemmassa selevityksessä maenita voettanneeni hiäyön. Häestä ei tosin ou tiettookkaan, suati suluhasesta sen isompoo havvaenttoo. Mutta minun elämänvilosovian mukkaan tärkkeintä ei ou mitä voettaa, vuan miten sen voeton käättää.

Kaveriks pyytämänj tyttökaverikkii anto rukkaset, että ei kovin hyvin männä sekkään, vuan mitteepäs tuota pienistä narisemmaan. Ommiin sivupersoonoihinj ja heijän seoranpitotaetoloihinj oon luottanna ennennii.

Minähän oun Kuopijosta syntysin ja ensmäeset kuus vuotta siellä asuna, että on se aena niin mukava piipahtoo entisessä kotkaapunnissa. Viimme viikonloppuna minä sinne ajjoo tärräytin.

Ja jos työ oekeet Savolaeset löyvättä jonniin viännöksen olevan jotennnii päen perperijä niin eikun vuan kommenttija tulemaan. Niintä on aena mukava lukkoo enkä minä pallaatteesta nokkiinj ota. Korjoompahan sitten tae jätän korjoomata.

Vuan eeköhän nyt ou lukijoeta riäkätty tarpeeks. Poekkeen jonniinjoutavat jorinat ja männään asijaan. Ja muunmualaesija kunnijoettaen ihan suomeks.

Lauantaiaamuna ensin vein koe… koirat Miimin luokse. Höh, savolaismoodi näyttää jäävän päälle niin että kirjakieli unohtuu.

Siellä se riemu repesi kaikilla muilla paitsi Jatsilla. Sehän aavisti, että mistä oli kyse, mutta ei auttanut itku markkinoilla. Hyvään hoitoon jäi.

Ensimmäiseksi piipahdin Rauhalahdessa ikään kuin työasioilla ja sieltä ampaisin Mirkan luokse. Tessu oli kuin siskonsa kuva, sekä ulkonäöltä että käytökseltään. Epäluuloiset haukut sain osakseni, kunnes tunnistamisen jälkeen en enää päässytkään irti koko elukasta. Jälleennäkemisen riemu oli jotain käsittämätöntä.

Aikamme höpöteltyä siirryin keskustaan ja asettauduin Puijonsarveen taloksi. Hetken päästä sain tervetuliaisskumpat, kuten majoituslahjaan kuului. En välitä kyseisestä juomasta eikä tämä ollut poikkeus. Lahjahevosen suuhun ei pitäisi katsoa, mutta minkä teet. Onneksi oli suklaata mukana. Ne meni irvistelemättä.

Lähdin kylille katselemaan ja varsinkin torilla tai lähinnä sen alla oli ihmeteltävää. Siellä on valtava remontti, kun aikovat laajentaa parkkialuetta ja tehdä maanalaisen verkoston torin ympäristön eri kauppoihin. Kaikkea ne savolaiset keksiikin.

Kaunis kauppahallikin on ympäröity kaikella... ei niin kovin kauniilla.

Pari tuntia meni mukavasti ja soitin Mirkalle, että alkaa kampeutua seuraksi. En tiedä paikallisista ruokapaikoista, joten paikallisen asukkaan suosituksesta mentiin erääseen kiinalaiseen. Kyllä kannatti! Ruoka oli ihan järjettömän hyvää, ja juhlan kunniaksi otettiin koko setti alkupaloista jälkiruokaan.

Pyörimällä sai lähteä pois, mutta mikäpä oli alamäkeen pyöriessä. Mukavan mäkinen kaupunki tuo Kuopio.

Suunnattiin seuraavaksi Ale Pupiin yhdelle, mutta ei siellä kauaa viihtynyt kun joka nurkassa tuli telkkarin tai screenin täydeltä SM-liigan jääkiekkoa. Ei kiitos. Minä katson vaan maaotteluita ja niitäkin vain jos Mertaranta selostaa.

Jokalauantainen Putous vyöryy tajuntaani semmoisella mahdilla, ettei sitä voinut nytkään jättää näkemättä. Mirka lähti koirineen Siilinjärvelle ja minä kömmin huoneeseeni nauramaan Suomi-komiikalle.

Illan mittaan mahassa alkoi tuntua siltä, että nyt on tullut syötyä jotain sopimatonta. Sanoin heipat alkuperäiselle suunnitelmalle ja jäin pitämään seuraa telkkarille. Taidan olla tosiaan vanha, kun en osannut edes olla pahoillani yörumuamisen peruuntumisesta. Eikös tuota ehtine, jos elonpäiviä piisaa.

Sopimukseen kuului aamiainen huoneeseen tarjoiltuna ja syötyäni lähdin kävelylle muistelemaan menneitä.

Asuin kaksivuotiaaksi asti Huuhankadulla, mutta taloa en löytänyt ennen kuin soitin äidille ja kysyin tarkemman osoitteen. Sitten alkoi muisti virkistyä. Kolmannessa kerroksessa sitä asustettiin ja muistan ne ajat aika hyvin.

Muistan esimerkiksi sen, että naapuritalon pääty oli inhottavannäköisillä läiskillä ja ruskeilla valumilla. Se kuulemma johtui siitä, että talon katto oli vuotanut. Minusta se oli tosi pelottavan näköistä, inhosin naapuritaloa ja silti siinä se tojotti suoraan silmien edessä vaikka ei olisi halunnutkaan.

Äiti nauroi kippurassa kun kerroin tästä, ihmetteli että kaikkea sinäkin muistat ja onpa reppanalle jäänyt kauheat traumat.

Jatkoin lenkkiä isolle hautausmaalle ja yritin etsiä Minna Canthin hautaa. En löytänyt ja se oli ihan omaa tyhmyyttä. Herra Google tietää kaiken ja olisi pitänyt kysyä vinkkiä aikanaan, mutta olen viisaampi seuraavalla kerralla.
Ennen muinoin hautuumaalla oli kesyjä oravia tosi paljon ja ne tulivat pähkinöitä kerjäämään. Nyt en nähnyt yhtäkään, mutta jätin niille pähkinäkasan.

Tuomiokirkko on massiivinen ilmestys.

Pikkuhiljaa oli aika pakata kimpsut ja poistua paikalta. Jatkoin muistelureissua Julkulaan, jossa oli seuraava ja viimeinen asuinpaikkamme ennen Joensuuhun muuttoa.
Olen kahdesti nähnyt unta, että käyn entisessä kodissa ja päätin toteuttaa uneni. Harmi kun talonväki ei ollut kotona, mutta ehkä ensi kerralla.

Aussieystävämme Riitta asuu siinä samassa pihassa, mutta eri talossa ja eipä olisi voinut enempää yllättyä kun pölähdin yllättäen kylään. Siellä meni mukavasti jutellessa ja Viettiä kiusatessa. Hassu pieni koira ja tykkää lapsista. Seuraavan kerran otan pojat mukaan sitä kiusaamaan.

Ilma ja maa oli sakeanaan lumenpöllyä, joten toimeuduin kotimatkalle, ettei tarvitsisi ihan pimeässä koko matkaa ajaa.

Liperissä ollessani Miimi soitti ja kysyi, että missä olen tulossa. Kävi ilmi, että ajeltiin ihan perätysten ja lenkille tuskin tarvitsi lähteä kun Hannu oli päivän koiria riekuttanut. Hippa ja Viia kyllä osasivat riekkua keskenäänkin jatkuvalla syötöllä eikä siitä tullut loppua ennen kuin lähdimme tyystin pois. Jatsikin oli viihtynyt, vaikka tapansa mukaan aluksi päivysti portilla.

Ihanaa kun on hoitopaikka, missä niillä on niin hyvät oltavat. Ja mikä parasta, saan ensi viikonlopuksi trion vastalahjaksi meille.

Paska reissu, mutta tulipahan tehtyä. Ei vaiskaan, mahavaiva ei nimittäin äitynyt pahemmaksi.

Ei mahda mitään, mutta tykkään Kuopiosta. Onneksi se on sen verran lähellä, että voi piipahtaa koska vaan, kun saisi aikaiseksi.