Synkkiä ajatuksia jälkimetsässä

Miimiltä tuli aamulla tekstaritiedustelu, lähtisinkö jäljelle ja lenkille. Hoo, niin kiirettä ei ole että kieltäytyisin moisesta ja nyt ei ollut kiireestä tietoakaan.

Mentiin Nauvikselle, jossa tallasin Pamille jäljen sillä aikaa kun Miimi teki Unelmalle metsäjälkeä jäljittelevän jäljen, Jatsille pitkän tavallisen ja Hipalle lyhyen namijäljen.

Jana oli noin 40-metrinen ja sen suoritus aikamoista haahuilua. Jatsi teki kaikki sähläykset, mitä siinä vaiheessa voi tehdä eli eteni ei-niin-järin-suoraan, ylitti jäljen ja otti takajäljen. Hm.

Jäljen eka suora oli pitkä kuin nälkävuosi, eikä keppiä noussut ensimmäiseen puoleen kilometriin. Ei siis niin merkkiäkään ilmaisusta. Sitten se mahtijäljestäjä kurvasi jyrkän uukkarin takaisin päin ja eteni mitä kummempaa mutkittelua tiheikköön. Ajattelin, että mitähän tästä tulee ja onko sillä hajuakaan koko hommasta. Eihän siinä auttanut muu kuin seurata perässä.



Iäisyydeltä tuntuvan ajan ja matkan jälkeen nousi ensimmäinen keppi.



Jatsi toi sen voitonriemuisena ja keppipalkan jälkeen heittäytyi piehtaroimaan kuin isonkin urakan tehtyään.
"Jatketaan!" sanoin ja koiruus mulkaisi minua kuin ihmetelläkseen, että eikös tässä jo yhden ruokaveron edestä töitä tehty.

Matka jatkui metsän ja epätoivon synketessä kilpaa. Kyllä se jollain tavalla ja ainakin välillä jäljellä oli, koska toinen keppi löytyi ja kolmaskin, joka tosin oli viimeinen.

Kummallista, mutta Pamilla ei mennyt sen paremmin. Kaikki kepit se nosti, vaikka Miimin kertoman mukaan oli suurimman osan ajasta ihan kuutamolla. Lieneekö juuri alkaneella juoksulla ollut osuutta.

Entäs Hippa-Hippiäinen? Miimi tallasi sille kaartuvan, aika lyhyen jäljen, joka ehti vanheta mukavasti lenkillä ollessa. Typy paineli kuin vanha tekijä. Reilusti pidempää jälkeä pikkujäljestäjälle kun tietää hyvin, mitä on tekemässä.

Lopuksi käytiin huvin vuoksi katselemassa, josko se Jatsin eka keppi löytyisi ja hyvin löytyi ihan omin silmin. Käveltiin jälkeä eteen päin (Hippa meni täyttä vauhtia kuono maassa) ja siinähän se terävä kulma oli, missä Miimi kertoi sen olleenkin. Hippis nimittäin kertoi sen minullekin. Hyvä ihme, että siinä on taitava jälkikoiran alku!

Ei minulla muuten kamera ollut mukana. Nuo kuvat otin kesällä, kun sain päähäni kokeilla, osaisiko yhtä aikaa roikkua liinassa ja räpsiä kuvia.

Samalla kesäisellä reissulla tutkittiin tyttöjen kanssa juoksuhautoja.



Harmi, mutta en ainakaan näillä taidoilla ja käytettävissä olevalla linssiarsenaalilla osaa kuvata niin, että isoisien kaivamien valtavien monttujen syvyys erottuisi.


Kaunokainen


Tupsupäinen kelonalku

Kommentit

Anonyymi sanoi…
Kiitos treeni- ja lenkkiseurasta! Välillä täytyy mennä huonosti, että sitten taas menisi hyvin. Kai.
Miimi sanoi…
^Se olin siis mie...
Hanna P sanoi…
Mie jo säikähin että kuka kumma on eksyny kommentoimaan :D
Kuin myös, oli kivaa!

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiraa luulin pyytäneeni, mutta mitä sainkaan

Ykkönen, kakkonen, hevosmies Makkonen...

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla