sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Opettamista ja oppimista

Nyt tulee tarinaa siitä, kuinka palveluskoiraihmisestä kasvoi agilityihminen. Aikaakaan siihen ei vierähtänyt kuin parisen vuotta.

Vuosien saatossa pitkin koirahistoriaani olen kokeillut useita lajeja. Joitakin vain muutamia kertoja hupimielessä, toisista on tullut tavoitteellisia harrastuksia. Agility on kuulunut ensin mainittuihin enkä positiivisista kokeiluista huolimatta ole koskaan syttynyt siihen lajiin. En tiedä miksi.

Nyt tilanne on aivan toinen, ja se on Nomsan syy tai ansio, miten sen haluaa tulkita.

Siinä on nimittäin eriskummallinen olento. Valloittava luonne, kiltti ja vaikka mitä, mutta koko pentu- ja nuoruusaika tuntui kuluvan yhteistä säveltä hakiessa.

Aloin opettaa sille niitä tavanomaisia juttuja; istu,maahan, perusasentoa seuraamisineen ja niin edelleen, mutta vaikeaa oli. Maahanmenon sain kuukausien jauhannalla todella ripeäksi, istumista se ei vieläkään kovin vauhdilla tee, mutta osaa kuitenkin käskystä istahtaa.

Mikä minussa oikein on vialla? Jatsin ja Hipan osasin kuitenkin kouluttaa kohtalaiselle tasolle, mutta tämä epeli ei meinaa tajuta millään, mitä haluan siltä. Nomsa ei nimittäin halua olla minun lähellä silloin kun tehdään töitä. Seuraamista hienoine katsekontakteineen se tarjoaa lenkillä, mutta jos aloite tulee minulta, homma menee mutkikkaaksi. Kyllä se jollain tavalla tekee, muttei lähellekään siten, että mitään tottelevaisuuteen liittyvistä kokeista haaveilisin.

Tulin siihen tulokseen, että se on niin karvanjuuria myöten paimenkoira, että edes oman ihmisensä lähellä oleminen ei ole sille luonnollista. Eri juttu on sohva. Harva koira on niin läheisyydenkipeä kuin Nomsa silloin kun vain ollaan ja relataan.

Isoin oppimisen paikka minulle oli se, että Nomsa ei leiki. En ole vielä toistaiseksi saanut sitä vetämään mitään riepua kanssani eikä se säntää pallon perään. Korkeintaan katsoo lievästi kiinnostuneena. Taisteluhalu on siis lähes olematon. Se ei sinänsä ole yllätys, onhan Hali-emälläkin luonnetestin siinä sarakkeessa -1 eli pieni.
En myöskään ole saanut sitä kantamaan esineitä. Kyllä se niitä kantaa, mutta itselleen eli varastaa jonkin purkin ja syö sisällön. Muttei tuo purkkia tai mitään muutakaan minulle, ei sitten millään ilveellä.

Onneksi koira on ahne, koska se pelastaa minut täydelliseltä katastrofilta koulutuksen suhteen. Toissa kesänä, kun Nomsa oli 4-5 kuukauden ikäinen, kävimme muutaman kerran viestitreeneissä ja siinä se osoitti käsittämätöntä lahjakkuutta ikäisekseen. Halu juosta lujaa ja vahva laumavietti toimivat hyvin yksiin. Valitettavasti viime kesänä ei ollut aikaa tähän lajiin, joka vaati kaksi ihmistä. Tavoitteellisuus siitä kärsii, kun koiralla ei ole tottiksen ja esineruudun vaatimia ominaisuuksia.

Niinpä kysyin Nomsalta, mitä se haluaisi paimennuksen lisäksi harrastaa. "No, tuo agility vaikuttaisi aika kivalta", se vastasi.
Oh, nice.

Tuumasta toimeen. Käänsin aivoni kokonaan uuteen asentoon ja osallistuin Joensuun Agilityurheilijoiden alkeisagilitykurssille männä syksynä. Uskokaa tai älkää, siellä oli kivaa. Eikä vähiten siksi, että aloimme Nomparellin kanssa päästä yhteisen elämämme käsikirjoituksessa samalle sivulle.

Olisimme menneet myös alkeisjatkokurssille, joka on suositeltava jos aikoo jatkaa harrastusta. Sitä ei vähäisen osallistujamäärän takia tullut, joten se siitä. Meille järjestyi kuitenkin pienryhmäpaikka, johon pääsimme tammikuun lopulla kun minut oli hyväksytty JoA:n jäseneksi. Ryhmän vetäjänä oli talvikaudella kuten myös nyt kesäkaudella Sonja, jonka koulutustyyliin tykästyin kovasti. Hän osaa todella hyvin ottaa kokemattoman koiran ja yhtä kokemattoman ihmisen huomioon treenejä suunnitellessaan.

Kuvassa Nomsa 2-vuotissynttäripäivänään 23.4. hallin pihalla tyytyväisenä treenien jälkeen.


Jos tottistelu ei ole meinannut luistaa millään, niin sitäkin nopeammin tuo pikkuneiti etenee agissa. Ja kun Nomsa nauttii, minäkin nautin. Nomsan vahvuuksia on kykeneväisyys itsenäiseen työskentelyyn ja nyt se saa sitä tehdä sen lisäksi, että pääsee juoksemaan lujaa. Eikä se ole mikään päätön rynnistelijä, vaan pikemminkin suorittaa esteet järkevästi itseään säästellen.

Keppejä ollaan menty toistaiseksi puolikkaina ohjureitten kanssa, mutta ällistyttävän nopeasti se on hoksannut idean. Nomsa ymmärtää, mitä "kepit" tarkoittaa ja osaa hakeutua oikeaan väliin. Myös putken se tajuaa. Pimeää putkea testattiin pari viikkoa sitten ja senkin se haki ilman mitään ongelmaa.

Jännä on nähdä, miten lamppu syttyy pään päällä kun se hoksaa jonkun asian. Toinen mikä on kahden edellisen koiran jälkeen todella jännä, on Nomsan hiljaisuus. Jatsi pursui kaikenlaista ääntä innostuksesta ja Hippa haukkui turhautumisesta tai hermostumisesta, mutta Nomsa ei sano treeneissä mitään. Katsoo vain silmät pyöreinä ja hymy naamassa valmiina hommiin. Pitkiä aikoja se ei jaksa keskittyä ja onneksi Nomsasta näkee helposti, milloin väsy iskee ja on parempi pitää tauko.

Radanlukutaito kehittyy koko ajan ja nopeus on sitä luokkaa, että minun osuus on suunniteltava tarkoin. En tule ehtimään Nomsan tahtiin millään, joten Sonja tekee parhaansa opastaessaan, miten pääsen ohjaamaan Nomsaa mahdollisimman kaukaa ja rataa oikomalla.

Suurin ongelma on toispuoleisuus. Sain aiemmin taottua Nomsan kalloon sen verran, että minun vasemman jalan vieressä on hyvä olla, ja nyt se pitäisi vieroittaa siitä pois. Ohjaaminen on välillä tosi hankalaa, kun Nomsa hakeutuu vasemmalle puolelle. Perusasentoa otan mahdollisimman paljon molemmille puolille enkä seuruuta sitä enää ollenkaan. Riittää, että maalaiseläjinä kuljemme tien vasenta laitaa ja bojoingg, jälleen jousi kampeaa sinne luontevammalle puolelle. Ole tässä sitten.

Vielä hieman Nomsan luonteesta. Tämä video kuvaa Nomsan hermorakennetta aika hyvin. Haki oli meillä hoidossa Jennan ollessa reissussa ja koirathan osallistuivat aussiemaiseen tyyliin kaikkeen, mitä pihalla teimme. Ripe rassasi zetorilla eestaas pihaa tasaten ja vähitellen koirat alkoivat väsyä valvontahommiin. Niinpä Nomsa asettui varjoon huilaamaan. Välillä Haki oli sen vieressä, mutta traktorin lähestyessä sillä petti kantti ja hiippaili kauemmas. Nomsa katsoi perään ja ilme kertoi:
"Nössö. Minun isi ei aja minun päälle, mutta sinun päälle se saattaa vaikka ajaakin. Että ehkä oli ihan hyvä kun poistuit!"
(Ei todellakaan aja kenenkään päälle, ei edes vahingossa. Toim. huom.)


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Vähän lisää synttäreitä

Perjantaina Hipan 9-vuotissynttäriaamu valkeni... no, kirjaimellisesti valkeni. Lunta tuli vallan reippaasti ja ensimmäistä kertaa meidänkin ruokinnalla oli lintuja enemmän kuin muutama hassu. Koko talvi meni siementen puolesta tosi vähällä kulutuksella, mutta nyt ressukoilla nälkä yllätti ja varsinkin kesälinnut olivat hätää kärsimässä. Eri juttu sitten, mitä heille osaa tarjota ja mitä huolivat. Koirat olivat kuvanottohetkellä ulkona, joten todisteena ovat vain rohkeimmat yksilöt.


 Toma-veli tuli poikansa Hakin ja emäntänsä Jennan kanssa meille juhlistamaan päivää. Ärreet oli kinkerit kun herrasväki oli jo alkuillasta ihan nakit silmillä.


Saimme suostuteltua heidät myös vähän perinteisempään synttäriposeeraukseen.


Tomasta ei ikääntymistä huomaa millään tavalla. Hippa on vähän kuonosta harmaantunut ja selän vaiva tekee oman osan olemukseen. Välillä on kipeä, mutta enimmäkseen tosi liikkuvainen ja iloinen.

Nomsan toisiin koiriin kohdistuvaa epäluuloa yritimme hälventää lavastetulla kohtaamisella. Menimme Nomsan kanssa olevinaan kävelylle ja Jenna tuli Hakin kanssa vastaan. Nomsa murrasi vähän, mutta ei ollut suin päin syöksymässä muukalaisen naamalle. Kohtaamisen jälkeen päästimme koirat moikkaamaan toisiaan. Toistimme saman Toman kanssa. Todennäköisesti Nomsa tunnisti kaverinsa ja arvasi muutenkin, että tässä on nyt koira haudattuna.

Jatkamme harjoituksia vieraampien koirien kanssa. Onhan Nomsalla jo yksi uusi kaveri, vuoden ikäinen shelttiuros Merlin agiryhmästä. Se yritti viime treenien jälkeen yhteislenkillä saada Nomsaa leikkimään ja melkein saikin, mutta pidättyväisyys puuttui peliin. Kyllä se vielä lämpenee.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Synttäriviikon hulinoita

Nomsa Nomparelli, ihastuttava sijoituskoiramme Patchcoat Animosha, täytti 23.4. tiistaina kaksi vuotta! Ihme juttu, miten aika vierii. Vastahan se oli pörröinen käärö ja nyt simpsakka neitokainen, lähes aikuinen.

Juhlistimme synttäriä pari päivää myöhässä käymällä torstaina Pilkon Cittarin Mustissa ja Mirrissä. Se on koirallisen kannalta mukava paikka käydä, koska marketin käytävää saa kävellä hyvän matkaa, että pääsee varsinaiseen kohteeseen. Koira kaupassa herättää aina mielenkiintoista huomiota. Me saimme vain positiivista huomiota, mutta muunlaistakin on kuultu saatavan.

On jo pitkään ollut mielessä lähteä Nomsan kanssa kahdestaan kaupunkikävelylle ja lopultakin siihen lohkesi sopiva aika. Hippa osaa käyttäytyä esimerkillisesti missä tahansa, mutta se ei tykkää hulinasta. Ilmeisesti sen kuuppa kuumenee sen verran, että hermostuneisuus tarttuu Nomsaan ja se taas alkaa vouhottaa ihan joutavia. Nyt kun se oli ilman Hippaa liikkeellä, koira oli aivan rento ja todella sivistynyt.

Kysyin kaupassa Nomsalta, että mitä se haluaisi lahjaksi. Taka-ajatuksena oli, että se rakastuisi päättömästi johonkin leluolentoon ja kuin taikaiskusta saisin sen kiinnostumaan leikkimisestä. Mutta ei. Olen jo hyväksynyt oman kyvyttömyyteni leikkikaverin roolissa ja nyt vielä vahvistui se, että ruoka se on tämän koiran motivaattori. Semmoinen kuivattujen nakkipötköjen näköiset systeemit valikoitui neidin suosikiksi.

Yllätys oli suuri kun kaupassa oli tuttu myyjä. Niinpä rohkenin pyytää Sariannaa ottamaan meistä yhteiskuvan kun nyt kaupungin kaupassa oltiin. Nomsa keskittyi nuolemaan naamaani, mutta kuvaaja sai houkuteltua siitä vähän hymyä esiin.

 Kuva: Sarianna Saarenheimo

Kuinka ollakaan, vaaleansiniset silmät kiinnittivät jälleen muiden kansalaisten huomiota. Se oli tosi hyvä reissu ja pitää tehdä pikimmiten uudestaan.

Lauantaina maalaiskoiran sivistäminen jatkui Outokummussa. Miimi ilmoitti Nomsan näyttelyyn kun aussieihminen Päivi Eerola oli tuomaroimassa. Viimeksi olimme kehässä vajaa vuosi sitten, joten johan tuo oli muutenkin päivityksen paikka. Tällä kertaa Nomsalle heltisi vain H, mutta sitäkin mukavampi arvostelu:
"Keskikokoinen, keskivahva. Selvä sukupuolileima. Ilmeikäs pää. Tarpeeksi runkoa. Tasapainoiset kulmaukset. Kevyet liikkeet. Tänään lyhyt karvapeite. Antaa tarkistaa itsensä, mutta räyhää tarpeettomasti toisille koirille. Hyvä kiinteä kunto. Erinomainen red merle -väritys."

Sitä se valitettavasti tekee, nimittäin kokee muut koirat oletusarvoisesti vihollisina. Menimme paikalle hyvissä ajoin, että ehdin totuttaa Nomsaa tilanteeseen. Kehään pääsyä sai odotella pitkään ja hartaasti, joten lieköhän jo väsymys alkanut vaivata kun varsinaisen toiminnan alkaessa meni kuppi nurin. Tätä joutuu vielä työstämään.

Nomsa on kyllä opettanut minulle monenlaisia asioita. Leikkimättömyyden lisäksi se on ensimmäinen koirani, joka ei ole automaattisesti täysin koirasosiaalinen. Eri juttu ovat tutut kaverit, mutta tutustuminenkin ottaa näköjään uskomattoman paljon aikaa.

Huvitti tuo maininta lyhyestä turkista. Nomsalla on ihan kaikki karvat, mitä se on kaksivuotisen elämänsä aikana kasvattanut. Minusta ainakin on vain hyvä, että turkki on tuommoinen kompakti.

Velipoika Mysti pyörähti myös kehässä. Minna oli ensikertalainen, mutta esitti Mystin tosi hienosti. Yritimme lopuksi ottaa porukkaposeerauksen, mutta porukka oli jo ihan väsähtänyttä kauraa. Hyvä etteivät laonneet niille sijoilleen. Kuva on kännykän laajakulman vääristämä, mutta siskon ja veljen kokoero ainakin näkyy hyvin.

Kuva: Joose Eskola

Paikalla oli myös toissapäivänä nähty Sarianna ja entinen treenikaveri Anni collieidensa kanssa. Mukava oli nähdä pitkästä aikaa.

Muurikkalettu kuuluu näyttelyssä käyntiin eli kojulle mars. Sain oman evääni ensin, mutta syömiseen soveltuvaa pöytää ei ollut. Toimikoon omat polvet pöytänä, joten kyykistyin syöntiyritykseen. Nomsa uskoi kertakomennolla, ettei sillä ollut lautaselleni mitään asiaa ja niinpä se kiersi selän puolelle ja istuutui partioimaan. Minna tuli paikalle ja alkoi hysteerisenä nauraa, että siinä se istuu koiransa päällä. Minulla oli lärvi täynnä lettua ja pelkäsin tukehtuvani kun alkoi naurattaa mukana. En ollenkaan aavistanut joutuneeni linssiin ja tuloksena oli vallan mainio tilannekuva. Molemmat siinä omissa aatoksissaan, pyllyt vastatusten.

Kuva: Minna Eskola

Se oli kiva päivä. Nomsa oli skarppina monta tuntia ja väsähti niin tyystin, ettei kotiin palattua olisi jaksanut autosta siirtyä mihinkään. Eipä silti, käyvät nuo kinkerit allekirjoittaneenkin henkiselle olemukselle niin, että ei tarvinnut loppupäivänä tehdä sen ihmeempiä. Onneksi palvelusväki oli paikalla laittamassa ruokaa.

Ensi viikolla juhlitaan Hipan 9-vuotissynttäreitä. Saa nähdä mitä mummelin pään menoksi keksitään. Jos siltä kysytään, makkaransyöntikilpailu voisi olla kova sana.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Hyvä tyyppi, mukava luonne

Hippa kävi pitkästä aikaa näyttelyssä. Perinteisen Suvi-Karelian tilalle tullut Winter-Karelia pidettiin Joensuun areenassa ja aussiet arvosteli alankomaalainen Mouchart-Kleingeld Loes. Veteraanikehässä kaksistaan siskonsa Kirin kanssa pyörähtänyt Hippa sai hienon arvostelun:

"8 years. Nice type. One ear standing up. Eyes can be more almond shaped. Good stop and bite. Nice bone. Good coat and tail. Move most ok. Little loose in front. Nice temperature."

"8-vuotias. Hyvä tyyppi. Toinen korva pystyssä. Silmät voisivat olla enemmän mantelin muotoiset. Hyvä kallo ja purenta. Hyvä luusto. Hyvä turkki ja häntä. Liikkeet enimmäkseen ok. Vähän löysä edestä. Mukava luonne."

Hippa sai EH:n ja kilpailuluokassa kiilasi Kirin edelle. Tämän lisäksi menimme kasvattajaluokkaan, jossa oli meidän lisäksi Petja, Kiri ja Arra. Kokomusta setti siis. Tuomari antoi Miimille kunniapalkinnon ja totesi, että koirien samankaltaisuus on selvästi nähtävissä. Toinen erityisesti ilahduttanut seikka oli maininta koirien hyvistä luonteista.

Tuo arvosteluissa usein toistuva "type" jaksaa aina vaan ihmetyttää, mutta kaipa se näissä kuvioissa kuuluu mainita kun kokonaisuutta kuvataan. Samoin "nice" ja "good" ovat enimmäkseen samaa tarkoittavia, joten en voinut olla tälläämättä otsikkoon pientä kaksoismerkityksellisyyttä.

Hipan epämantelinmuotoisista silmistä on mainittu aiemminkin, mikä myös ihmetyttää allekirjoittanutta. Jatsi kävi muutamassa näyttelyssä, mutta sen silmistä ei koskaan sanottu mitään, ja kaikki sen tunteneet tietävät edesmenneen mummelin isot ja pyöreät silmät. Ei ihan niin ympäripyöreät kuin Marin Lilyllä, mutta melkein. Lily painiikin kokonaan omassa silmäsarjassaan.

Hippa oli valoisalla mielellä ja liikkui hyvin, ja niissä on ilonaihetta jo sellaisenaan. Nuo seikat todistavat kahta asiaa; selkä ei ole ihmeemmin viime aikoina vaivannut ja koska sitä ei ole tarvinnut lääkitä, pääsi koiran huoletta viemään näyttelyyn. Toinen on se, että koiran näyttelyttäminen ei ole minulle kovinkaan tärkeä juttu, joten en jännitä kehässä olemista. Siispä Hippa voi ottaa löysin rantein kun ei tarvitse olla huolissaan minun henkisestä tasapainosta tai -painottomuudesta. Sen rentouden kun löytäisi kokeissakin, mutta tämä koiran kohdalla sitä ei tapahdu. Jatsin kanssa en jännittänyt kokeita, koska se teki töitä ja piti lystiä täysillä. Näyttelyssä se ei sen sijaan viihtynyt pätkääkään ja kertoi sen erittäin selvästi.

Minäkö muka pyöreäsilmäinen puolipystykorva? Ei pidä paikkaansa. Tai no ehkä vähän.




sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Aika näyttää

Niin paljon kaikenlaista tapahtumaa on jäänyt tänne naputtelematta, että en enää tiedä mistä lähteä sumaa purkamaan. Kun päivät istuu auton ratissa, ahteri ei enää ilta-aikaan halua tulla litistetyksi minun ja tuolin väliin. Siinä sitten jää vähemmälle nämä henkiset harrastukset, sähköpostin selaus ja poikien wilma-viesteihin vastaaminen. Kaksi viimeistä ovat tärkeitä asioita ja pitäisi tehdä ajallaan mutta kun... niiden tekeminen onnistuu toki kännykälläkin, mutta liian vaivalloista on minusta se miniruudun näpyttely.

Mainitsemisen arvoinen juttu on se, että viime syksynä siirryin koulunpenkille. Aloitin kalevalaisen jäsenkorjauksen opiskelun, joka tarkoittaa matkustusta Suolahteen aina muutaman kuukauden välein. Nyt on takana kaksi lähiopiskeluviikonloppua ja helmikuussa odottaa seuraava. Jokaista lähikoulutusta varten pitää tehdä vähintään 15 harjoitushoitoa ja oikein mukavasti olen saanut asiakkaita penkkiin, kiitos siitä heille myös tätä kautta. Vaikka koko kroppaa en vielä pysty käsittelemään, monet ovat saaneet apua kireyksiin jo nyt. Se ilahduttaa ja kannustaa jatkamaan. Vanhat asiakkaat ovat toistaiseksi tulleet mielellään uudestaan ja uusiakin olen saanut hankittua.

Aika on välillä kortilla tuon päätyön takia, mutta niin se on kurssikavereillakin. Meillä on WhatsApp-ryhmä, josta saa tarvittaessa apua, kokemuksia ja vertaistukea.
Sain myös edullisesti piirtäjille tarkoitetun anatomian kirjan, jossa on erinomaiset piirrokset lihaksista ja luista. Paras juttu on se, että siinä on myös eläinten anatomiaa, koska ihmisten lisäksi minua kiinnostaa myös koirien ja hevosten hoitaminen.

Jo ensimmäisellä kurssikokoontumisella keskustelua aiheutti harjoitushoitojen maksullisuus. Opettajamme ei ottanut kantaa asiaan, vaan antoi kaikille vapauden tehdä kuten haluavat. Osa ottaa korvauksen, osa tekee ilmaiseksi. Minä päätin ottaa 15 euron korvauksen nyt peruskoulutusjakson ajalta ja nostan hintaa sitten jonkin verran seuraavan vuoden osalta kun taitoa ja kokemusta on enemmän.
Omasta mielestäni rahan pyytäminen harjoitteluajalta ei ole väärin. Maksaahan opiskelijatyönä tehty hiustenleikkaus tai hierontakin jonkin verran.
Näyttökokeeseen asti rämpiminen kestää vähimmilläänkin kolme vuotta, joten minunlaiseni hätäinen ihminen saa nostaa itselleen hattua, jos saa homman vedettyä loppuun. Olen päättänyt saada, koska juttu on mielenkiintoinen ja kaikenlaisista vaivoista kärsiviä on paljon eli töitä riittää.
En suotta toista jo valmista tekstiä, joten tästä linkistä voi lukaista, mikäli kokee tarvetta syventyä aiheeseen tarkemmin.





sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lehmät talvipeltoon

Black friday on ollut todella black week, mutta meidän kohdalla eri tarkoituksessa kuin mainoksissa. Sitä Matkahuollon kautta kulkevan tavaran määrää ei kukaan kuolevainen osaa kuvitella! Alennusprosenttikiimassa kirppuilevan kansan pakettihimon tyydyttäminen vie kaiken ajan pimeästä pimeään ja kaiken tämän keskelle iski vielä flunssanpoikanen. En ole yli kahteen vuoteen ollut kipeänä ja taas muistui mieleen, miten kamalaa se on, mutta onneksi tauti ei yltynyt pahaksi. Buranan voimalla painettiin kaasua.

Eilen pilkahti aurinko ja olo alkoi olla melkein normaali. Heti aamun lääkelenkin jälkeen ampaisin koirien kanssa ulos ja otin pitkästä aikaa kameran mukaan. Vanha palvelijani Canon 7D simahti jo jokin aika sitten eikä ole ollut varaa hankkia uutta. Onneksi isäntä on canonisti myös, joten lainasin hänen pikkurunkoaan. Sillä pärjää hyvässä valossa hyvällä putkella vallan mainiosti ja tuloksena oli kelpo otoksia.

Mukava naapurini tuskin pahastuu ruokohelpipeltonsa verottamisesta, joten suuntasimme pellolle lähinnä sen värin vuoksi. Nomsa ainakin maastoutuu mukavasti aamun lämpimässä valossa korsien sekaan.

 "Minullako muka isot korvat? Phh, kateellisten panettelua!"





Hipan nuoruudenaikainen "onks karvat hyvin, näkyykö korvat" -asenne on mennyttä kalua. Nykyään se suhtautuu kuvaukseen epäluuloisesti, lähinnä jatsimaisella "voitko heivata kamerasi vaikka Viinijärveen" -asenteella.


Nomsa sen sijaan jatkaa edesmenneen ilveilijän ilmeikkyyttä.

"Tuo heinä näyttää hyvältä."



 "Hmm, onpa tiukassa!"



"Ja äärettömän sitkeää! Hyvää silti, syön."



Onnea on mennä yhtä jalkaa parhaan kaverin kanssa.


perjantai 19. lokakuuta 2018

Meillä painitaan taas!

Hippa on kärsinyt selän jäykkyydestä ja epämääräisistä kivuista jo pitemmän aikaa. Toissa talvena, kun harrastimme rallya aktiivisemmin, käytin koiran hierojalla ja se paransi tilannetta huomattavasti. Sittemmin olen välillä lääkinnyt, välillä hieronut itse ja vointi on ollut vaihtelevaa. Kivun huomasi myös siitä, että takajalan nostaminen esimerkiksi kynnenleikkuun yhteydessä eli vain toisella takasella seisominen on ollut vaikeaa.

Kuluneena kesänä sattui jotain ja Hipan kunto kertakaikkiaan romahti. Autosta hypättyään Hippa jäi istumaan ja siitä kun pääsi liikkeelle, ontui takajalkaansa. Aikansa meni ja toipui, mutta jäykkyys jatkui eikä se enää halunnut hypätä itse autoon eikä sieltä alas. Onneksi on köykäinen nosteltava.

Vein sen Soile Sormuselle akupunktiohoitoon, ja koska Soile on myös eläinlääkäri, hän osasi katsoa kipukohdat tarkkaan. Toisessa takajalassa oli huomattavasti heikommat lihakset kuin toisessa. Siinä selitys em. toispuoleisuudelle.

Neulat ja kipulääke helpottivat oloa, mutta en osannut lääkitä tarpeeksi tehokkaasti ja homma jäi ikään kuin puolitiehen. Pahin tapaus sattui erään kerran lenkillä, kun Hipalta meni lähes jalat alta. Se hoippui kuin halvaustilassa, perä heittäen sinne tänne. Tätä ei kestänyt kauan, mutta kamalaa katsottavaa se oli. Kohtauksen jälkeen Hippa juoksenteli taas ihan normaalisti. Ilmeisesti joku hermo oli hetkellisesti melko pinteessä.

Kiire on huono syy jättää eläimet hoitamatta, mutta lopulta 21. syyskuuta pääsin viemään Hipan Martinalle kuvattavaksi. Johan alkoi valjeta.

Selässä T12-T13 välissä on selkeä spondyloosimuutos, mikä ei ole kipujen syy vaan varsinaisen vian seuraus. Martinan diagnoosi oli välilevyrappeuma, jonka takia keho on alkanut rakentaa suojaavaa siltaa nikamaväliin.

 (Klikkaa kuvaa, näkyy isompana)

Tuommoiset luupiikit eivät kasva hetkessä, joten jo aikaa sitten on jotain mahdollisesti sattunut ja kivuliaisuus vähitellen lisääntynyt. Hippa on kärsinyt hiljaa kuten koirilla on tapana tehdä. Valitettavasti. Mitäpäs sitä mammalle vaivojaan valittamaan.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Tuota yhtä kohtaa lukuunottamatta koira on niin priima kuin vain voi olla. Kaula- ja lanneranka sekä lonkat ovat supersiistit eikä LTV-muutoksista ole tietoakaan.

Hoito-ohjeeksi saimme kipulääkettä, fysioterapiaa ja lepoa. Parisen viikkoa lääkitsin ja jätin tropit tauolle, jota on nyt kestänyt ainakin viikon verran. Hippa on ollut iloinen ja virkeä, sekä lääkityksen aikana että sen jälkeen. Vauhtia on piisannut Nomsan kanssa kaahatessa.

Kaiken hyvän lisäksi Miimi alkoi houkutella meitä rallykisoihin tämän kuun loppupuolelle ja mitäs hullu muuta tekee kuin on yllytettävänä. Aloitimme Nomsan kanssa agilityn alkeiskurssin ja viikko sitten otin Hipan mukaan. Jos kerta kisoihin aiotaan, kannattaa vähän tsekata, mitä osataan. Typy oli aivan liekeissä! Vaikka rally on lajina sieltä keveimmästä päästä, pieni huoli oli kipeytymisestä eikä se ollut aiheeton. Seuraavana päivänä Hippa ärtsyili Nomsalle syyttä suotta, kuten se tekee jos selkä vihoittelee. Hieroin sen heti, ja vaikka en ekspertti olekaan, se riitti. Vointi palasi heti hyväksi.

Myös eilisiin treeneihin otin Hipan mukaan ja hieroin sen heti kotiin palattua. Yön levon ja työpäivän aikaisen makailun jälkeen Hippis on taas virkeä ja Nomsa iloinen kun isosisko on kunnossa. Kiva katsoa, kun ne jytältävät tuossa lattialla keskenään. Leikki käy kun kivut ovat poissa.