sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Patchcoat Animosha JUN EH

Nomparelli käväisi Suvikarelia-näyttelyssä norjalaisen Antonio Di Lorenzon arvioitavana. Vuoden ja kuukauden ikäisenä osallistumisoikeus oli junnuluokkaan ja tuloksena EH sekä oikein mukava arvostelu:
"Very good type, excellent coat. Very good proportion in body. Needs stronger bones. Well angulated in front. Needs more angulation in rear and better temperament. Shy."

And same in Finnish:

"Oikein hyvä yleiskuva, erinomainen turkki. Oikein hyvät mittasuhteet kehossa. Tarvitsee vahvemman luuston. Hyvin kulmautunut edestä. Tarvitsee enemmän kulmausta taakse, sekä paremman luonteen. Ujo." 




Hassua, että tämä whippetmäinen näädän ja silakan risteytys sai näin hyvän arvostelun kun toinen Miimin kasvatti edellisestä pentueesta joutui hylätyksi. Ei kuulemma tunnistanut aussieksi. Erikoinen tuomio ja siitä voi taas tuomarin kanssa olla montaa mieltä.

Keskenkasvuinen tarvitsee vahvempaa luustoa, se on selvä juttu. Enemmän ihmettelisin, jos tämän ikäinen olisi jo valmis luustonsa puolesta. Kaunis se on ja sporttimalli muutenkin minun mieleen.

Ujous taas lähti siitä, ettei Nomsa antanut tuomarin katsoa hampaitaan. Itseäni tilanne lähinnä huvitti; tuomarin tuodessa kättä lähelle Nomsa otti nopean peruutusaskeleen ja samassa tuomari vetäisi kättään taakse päin, ihan kuin koira olisi vähintään purrut.


Maalaistollo sai parin tunnin hulinassa pyöriskelystä omaan epävarmuuteensa kaivattua parannusta. Jos aluksi piti pöhistä 10 metrin päästä joka pikku tirriäisellekin, lopussa ei vierestä kävelevät jättiläisetkään hetkauttaneet. Vallitseva hellesää saattoi myös vaikuttaa levottoman mielen rauhoittumiseen.

Tulin myös siihen tulokseen, että näyttelykoira se vain on. En ilmeisesti osannut asetella hänen prinsessuutensa perskarvoja oikeaan järjestykseen, joten aussiekehän alkua odotellessamme Nomsa istahti vesikuppiinsa ja hoiti asian itse.
 
Virallisen osuuden jälkeen hain Hipan ja menimme muun porukan kanssa Jaamanlammintien tykkimontulle juoksuttamaan ja uittamaan koiria. Paikalla oli meidän lisäksi Pami, Petja, Arra, Jippu ja Tuisku ihmisineen. Unohdinko jonkun/jotkut? Ei liene vakavaa. Nomsa muuten ui sillä reissulla ihan oikeasti. Varmaan vahingossa meni Hipan perässä kun tämä oli ensimmäisena saalistamassa lammikkoon lentäviä keppejä.

torstai 10. toukokuuta 2018

Ei kai vaan... toivottavasti ei

Hippiksellä on hieman ongelmaa kropan kanssa. Iän puolesta se ei vielä vanha ole, mutta on vain alkanut jäykistyä puolelta jos toiseltakin. Muutama viikko sitten se alkoi ontua milloin etusta, milloin takasta. Lenkille lähtee mielellään ja vauhtia piisaa, mutta rasituksen jälkeisen levon jälkeen ei meinaa päästä ylös ja se on jo hälyttävää. Samoin kropan asento, joka muistuttaa Jatsin köykyssä kulkenutta olemusta.

Mari huomasi saman maanantai-illan treeneissä ja omien kokemusten perusteella suositteli akupunktiota. Onneksi asia järjestyi nopeasti ja tänä aamuna vein Hipan Sormusen Soilen käsittelyyn.

Rintarangassa on kireyttä ja lannerangassa selkeää kipua. Etureidet ovat pahasti jumissa, koska selän notkistaminen sattuu ja venyttely on jäänyt vähälle.

Selkää ei ole kuvattu vuoden 2011 jälkeen, jolloin se oli kunnossa. Nyt uuteen kuvaukseen on syytä, ettei tarvitse arvailla vian laatua sen enempää. Spondyloosi jo pelkkänä sanana heiluu kuin irvistelevä peikko mielen takamailla muistuttamassa menneestä. 

Kuvaamisen lisäksi Soile suositteli kunnon kipulääkityskuuria akupunktion rinnalle, ettei kipu pääse kroonistumaan ja koira alkaa taas liikkua paremmin.

Hippa suhtautui Soileen aluksi varautuneesti, mutta hyväksyi tilanteen pian ja niin päästiin itse asiaan. Hippa vastasi hoitoon tosi hyvin. Neulojen pisto ei näyttänyt tuntuvan yhtään ja kun ne olivat paikoillaan, silmä alkoi luppasta. Ihan uneen asti ei passannut itseään päästää. Hyvänen aika sentään, mammahan saattaa vaikka kadota sinä aikana ja se olisi katastrofi.

Neulat pois ja koira ylös. Silmä oli kirkastunut ja kivut poissa! Nyt seuraillaan miltä olo ja elo tuntuu, ja sitten uusi käsittely parin-kolmen viikon kuluttua.

Vuosi Nomsaa ja kahdeksan Hippaa

Neiti 234 eli Nomsa täytti vuoden huhtikuun 23. päivä ja Hippa mahtavat kahdeksan vuotta 3. toukokuuta, joten molempien synttärit voi hyvin käsitellä yhdessä julkaisussa.

Kuopus on virkeä ja iloinen, hieman jääräpäinen mutta ihastuttava persoona. Se on äärettömän laumavetoinen yksilö. Vieraita kohtaan Nomsa on aluksi varautunut, mutta kun ystävystyy, tekee sen täysillä. Ihan kuin kaiken muunkin.

Nuoren koiran epävarmuus näyttäytyy koira- ja ihmiskohtaamisissa melko samanlaisena hyökkäys on paras puolustus -tyylinä, mutta rauhoittuu saman tien kun huomaa, ettei tilanne ole niin vakava kuin miltä ensisilmäyksellä äkkinäinen maalaistollo luulisi. Onneksi olemme törmäilleet mukaviin koiriin, jotka ovat ottaneet hulluttelut rennolla asenteella. Lisää vaan niin hyvä tulee.

Treenirintamalla olen repinyt haivenia päästä, kun ei homma etene. En vain osaa palkata oikealla tavalla ja siinä turhautuu sekä koira että ohjaaja. Muutama päivä sitten Mari kysyi treenaamaan läheiselle ruohokentälle ja siellä valaistuin. Ehkä saan opetettua Nomsalle minun kanssa tekemisen iloa ja sen myötä muitakin järkeviä asioita. Ei ole ainakaan burn out vaivannut, pikemminkin luonnonlapsena on elänyt hän.



Hippa juhli synttäreitään etuajassa Josepan Vappumätsärissä. Ei me loppukisaan selvitty, mutta leluja ja nameja tuli ja se oli ainakin Hipan mielestä pääasia.


Hipan elämä menee tasaista tahtia. Se nauttii äärettömän paljon Nomsan seurasta ja leikit ovat melko rajuja ja kulku vauhdikasta.

Valitettavasti terveysongelmaa on ilmaantunut Hippiksen osalle. Kerron siitä tarkemmin seuraavassa postauksessa.

sunnuntai 15. huhtikuuta 2018

Lintuhavainnot 1. kvartaali



Aloin vuoden alusta elvyttää vanhaa harrastusta eli lintuhavainnointia. Tarkempi lista päivämäärineen ja havaintopaikkoineen on tiedostoissa, mutta laitetaan tähän muuten vaan muistiin tammikuun alusta maaliskuun loppuun tehdyt havainnot. Mielenkiintoinen havainto oli se, että maaliskuussa ei tullut yhtään uutta havaintoa. Ihmettelen miksi, mutta saahan sitä ihmetellä. Nyt huhtikuussa lajikirjo karttuu lähes joka päivä vähintään yhdellä uudella lajilla.
Kun nyt yrityselämässä ollaan, lista jatkuu sitten kun kesäkuu on ohi ja toinen kvartaali valmiina.

1. talitiainen
2. sinitiainen
3. harakka
4. korppi
5. varis
6. punatulkku
7. mustarastas
8. tilhi
9. metso
10. teeri
11. varpunen
12. käpytikka
13. naakka
14. palokärki
15. keltasirkku
16. töyhtötiainen
17. närhi
18. pulmunen
19. urpiainen
20. kalalokki
21. töyhtöhyyppä
22. pyrstötiainen
23. joutsen
24. kurki
25. västäräkki
26. sepelkyyhky
27. peipponen
28. punarinta
29. telkkä
30. naurulokki
31. ruskosuohaukka

sunnuntai 29. lokakuuta 2017

Patchcoat-kokoontumisajot

Miimi se osaa ja jaksaa nähdä vaivaa kaikenlaisen kivan järkkäämiseen. Viime viikonloppuna ohjelmassa oli kasvattien kokoontumisajot, joka sisälsi monenlaista toimintaa.

Lauantaiaamu olisi alkanut jäljenajolla, mutta minun kohdalla se vaihtui leivänajoksi. Kuormuriin tuli sen sortin vika, että minut hälytettiin hätiin. Otin pakun ja kohtasin Ripen Selkiellä, jossa vaihdettiin loppu kuorma minun kyytiin ja matkasin leipineni Ilomantsiin. Näillehän ei mahda mitään ja luonnollisesti teen mitä vain, että hommat tulee tehtyä. Sen jälkeen on harrasteiden vuoro.

Pääsin puolilta päivin suoraan ruokapöytään, jonka jälkeen suuntasimme Pärnälle agitreeneihin. Hallin puolikas oli varattu meidän porukalle ja paikalla oli ulkopuolinen, pätevä kouluttaja. Lajiahan en harrasta, mutta osallistuin silti, koska koirat siitä tykkäävät ja tiedän agilitystä olevan hyötyä muita lajeja harrastaessa.

Hippa on kokeillut suurinta osaa agiesteistä. Tällä kertaa suoritimme tavallisia hyppyjä ja putkia. Sain jälleen todisteen siitä, miten tarkkaan koira lukee ihmisen kehoa. On ihan sama, mitä koiralle sanoo ja miten käsillään huitoo, jos rintamasuunta on jotain muuta kuin mitä pitäisi. Kun sain kropan tottelemaan, Hippa meni radanpätkää kuin tyhjää vain.

Entä Nomsa? Puolivuotiasta ei saa vielä hyppyyttää ja kun tämä ipana ei ole koskaan nähnytkään mitään tähän lajiin liittyvää, joten aloitimme ihan alkeista. Asetuin polvilleni hyppyesteen siivekkeen vierelle niin, että se jäi tavallaan jalkojeni väliin ja otin palkkanamit molempiin käsiin. Nomsa sai palkan aina kun hoksasi mennä siivekkeiden välistä puolelta toiselle. Tällä ajetaan takaa sitä, että koira hakeutuu siivekkeiden väliin, jolloin suorittaa hypyn eikä loiki mistä sattuu.

Samaa juttua voisi kotona kokeilla jollain vastaavalla systeemillä, että koira oppii kiertämään eri kohteita.

Toinen kokeiltava juttu oli putki, joka oli aluksi kohtalaisen pelottava. Kouluttaja meni namien kanssa putken toiseen päähän ja minun tehtävä oli saada Nomsa putkeen, jonka läpi menemisestä sai palkan. Putki supistettiin ihan lyhyeksi ja silti minun piti uhrautua ryömimään putken suulle, että sain namilla vedettyä koiran putkeen. Lopulta se sinne meni ja muutaman kerran jälkeen meni ihan luontevasti. Pikkukoiralle paha paikka.

Sunnuntaiaamuna oli tottistreenit Roukalahden kentällä. Kukin sai tehdä mitä halusi ja tarpeen mukaan autettiin, jos oli tarvista. Hippa oli aivan liekeissään, koska viime aikoina olen laiskotellut ihan urakalla tässä asiassa. Eipä tuo koirasta näkynyt, koska se kyllä muisti kaiken osaamansa ja teki tosi hyvin. Varsinkin edessä poispäin peruutus aiheutti ihastusta, mutta on sen eteen työskenneltykin.

Hippa sai häiriöllisen paikkamakuuharjoituksen kun pidin Petjaa paikallaan Miimin ottaessa luoksetuloa. Ei huomauttamista, siinä pysyi kuin tatti.

Nomsa sai myös luoksetulotreenin avustettuna. Vauhtia piisasi perille asti, vaikka häiriötä oli ihan kiitettävästi.

Maahanmenoa olen jauhanut pennulle lähes turhautumiseen asti, mutta lopulta se sen oppi. Ihmettelin tätä jo Hipan pentuaikoina, miten hyppäyksittäin nämä oppivat asioita. Ensin pitää jankata eikä mitään tapahdu, mutta sitten yhtäkkia asia on selvä kuin pläkki. Nyt Nomppis menee vauhdilla maahan sekä istumasta että seisaaltaan. Suorastaan läpsäyttää kyynärpäät maankamaraan.

Tottistelun jälkeen lähdettiin kävelemään Päivilänvaaran kodalle, jossa oli perinteisesti tarjolla makkaraa ynnä muuta. Etupäässä yleistä hulinaa koirien jäätyä ulos ihmisetn ruokailun ajaksi. Siellä ne vetivät rallia kotaa ympäri silloin kun eivät maukuneet ovella ikävissään (lue: makkaranhimossaan).

Minileirillä oli muitakin kauempaa tulleita, mutta en edes yritä muistella koirien, saati ihmisten nimiä. Pääsia, että mukavaa oli ja näki muitakin kuin lähiseutulaisia ja muita usein tavattuja sukulaisia. Varsinkin Peetua ja Mystiä, jotka ovat Nomsan veljiä ja viimeksi pentuaitauksessa nähtyjä. Lystiä riitti nuorimmaisilla kun päästettiin heidät keskenään riekkumaan.

Kamera unohtui kotiin, joten alla olevat kuvat ovat aikaisempaa satoa parin viikon takaa kun Tiina ja Jani Arran ja Nessan kanssa kävivät meillä. Miimi, Petja ja Pami luonnollisesti myös.

Pami pysyi hyvin porukan mukana. Virkeä mummeli!



Nessa-tolleri ja Arra malttoivat pysähtyä poseeraamaan.


 On se Nomsakin siellä Hipan ja Petjan jaloissa.


Korvista päätellen Nomsasta yritettiin tehdä Dumboa, mutta kärsä jäi lyhyeksi.


Kuusenkäpy, ihana aarre. 


Arra on vuoden ikäinen ja Nomsa puoli vuotta. Todettiin heidät melko tarkalleen saman kokoisiksi.



tiistai 10. lokakuuta 2017

Koiraihmisen tuskageeni

"En enää koskaan ota toista koiraa."

Totta kai otat. Jos olet juuria myöten koiraihminen, sinulla ei ole vaihtoehtoa.

"Koiran elämä on lyhyt ja meidän joukossamme on tuskin ketään, joka ei kerran olisi murehtinut menettämäänsä ystävää. Kun on laskenut toverinsa viimeiseen lepoon puiston puun varjoon ajattelee varmana ettei koskaan enää ota toista koiraa: ei toinen koira voi korvata tuota milloinkaan, ei yksikään koira voi enää olla mitä tuo oli. Se on erehdys. Emme me rakasta vain jotain määrättyä yksityistä koiraa vaan koiraa yleensä. Ne ovat kaikki jokseenkin samanlaisia, ne ovat valmiit rakastamaan sinua ja ottamaan sinun rakkautesi omakseen. Kaikki ne edustavat Jumalan rakastettavinta ja moraalisessa mielessä täydellisintä luomusta. Jos sinä rakastit ystävääsi oikealla tavalla niin et saa rauhaa ennen kuin olet hankkinut uuden. Tästäkin sinun on erottava, sillä se jota jumalat rakastavat kuolee nuorena."
Axel Munthe: The Story of San Michele 

Kaverini Sari tuumasi jokin aika sitten facebookin puolella erään koiraystävänsä poismenon yhteydessä, että koiraihmisillä on jokin oma geeni, joka aina uudestaan saa kestämään nuo toistuvat menetykset. Mietin, että se oli fiksusti sanottu.


Ei sitä tuskallista luopumisen hetkeä ajattele silloin kun pentulaatikossa seuraa siellä mönkiviä ja parkuvia, ensin marsuja ja hetken päästä sianporsaita muistuttavia otuksia. Vähän kerrassaan ne alkavat olla koiran näköisiä ja saavat yhä enemmän omaa persoonaa. Sillä hetkellä luopuminen on ajatuksista kaukana, niin kaukana, ettei edellistä enää muista ja tulevaa ei vielä ole.

Se, joka päättää luopumisen tuskan hetkellä ja seuraavaa tuskaa pelätessään olla ottamatta uutta koiraa, luulee nostavansa Sen Yhden Koiran jalustalle, vaikka oikeasti ripustaa sinne itsensä, pakoon kaikkia koiria sen yhden mukana. Liian pelokkaana olemaan ottamatta vastaan seuraavan koiran rakkautta ja uskollisuutta ja tarjoamaan saman takaisin.

Tuskageenillä varustettu koiraihminen tekee sen kerta toisensa jälkeen ja niin sen pitääkin olla. Eron hetken kirvelevästä, sielua repivästä ikävästä huolimatta. Rakkaus koiriin voittaa tuskan, koska aika parantaa haavat, mutta ei himmennä muistoja.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Yksi ääni vähemmän

En yleensä sure kuolleita julkisuuden henkilöitä. Miksi pitäisi, koska heitä ei ole henkilökohtaisesti tuntenut. Sunnuntaina vain viisikymppisenä tuonpuoleiseen siirtynyt Antti Majanlahti tekee poikkeuksen tähän sääntöön. Hänen poismenonsa riipaisi vähän sen pienen mutta merkityksellisen henkilökohtaisen kontaktin olemassaolon takia.

Olin viisi vuotta sitten Heilin toimituksessa kesätöissä kun päähäni pälkähti lapsuuden jännittävä televisiosarja Seikkailu Olavinlinnassa. Halusin katsoa sen ja yritin etsiä sitä Ylen arkistosta ja vähän joka paikasta, mutta ei löytynyt kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. Antti Majanlahti esitti toista pääosaa ja kun en muuta keksinyt, kaivoin esiin hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetin hätähuutoni sitä kautta. Jos vaikka sarjassa esiintyneillä olisi tallenne itsellään lainattavissa tai ostettavissa.
Vastausta ei kuulunut ja unohdin koko homman.

Kuinka ollakaan, eräänä päivänä Mr. Majanlahti soitti minulle! Pahoitteli kun oli ollut mökillä kaikkien härpäkkeitten kuulumattomissa ja samalla pahoitteli sitä kun ei voinut auttaa pulmassani. Onneksi olin selvittänyt varsinaisen asian vahvemmalla kommunikointitavallani jo edeltä käsin, joten en häkeltynyt kovin pahasti yllättävästä puhelusta, sekoillut sanoissani ja tehnyt itsestäni totaalista ääliötä. Juttelimme niitä näitä kuin vanhat tutut konsanaan ja totesin hänet äärettömän mukavaksi ihmiseksi. Kerta kaikkiaan ihana tyyppi.
Ja se ääni! Se on korviahivelevä ja niin persoonallinen, että sen tunnistaa missä ikinä sattuu kuulemaan. Sanoinkin Antille, että on aika hassua ihan noin vaan kuulla ääni, joka on niin tuttu telkkarista kuin vain joku voi olla.

Merkityksellistä tässä oli se, että ääni ei kuulunut telkkarista, radiosta tai mistään muustakaan kaikille tarkoitetusta tuutista vaan omasta puhelimestani ja vain minulle tarkoitettuna. Tämän keskustelun minä arkistoin mieleni mappiin, jonka selkään on kirjoitettu "elämykset".
Pelkkä Antin ääni menee "miellyttävät ihmisäänet" -mappiin. Samaan kuin Jarmo Heikkinen ja Jukka Pitkänen (lähes identtiset äänet dokkareitten lukijoina), Timo Torikka ainoana oikeana Nuuskamuikkusena ja Elina Salo missä tahansa roolissa ja eritoten Pikku Myynä.

Katsoin äsken kaikki pätkät, mitä tuosta sarjasta on nähtävillä ja täytyy myöntää, että aikako lie ajanut ohi vai mitä on tapahtunut, mutta melko pitkäveteinen se oli. Eikä siinä ollut sitä jotain, mitä etsin.
Muistelin nimittäin Olavinlinnaseikkailuun liittyvän 80-luvun alun elektroniikkapelit, pelikaanitarra ja niiden kanssa jonkun sortin vehkeilyt. Päänvaivaa aiheutti se, että Olavinlinnajuttu nähtiin vuonna 1978 ja silloin ei vielä Donkey Kong jr. piipittänyt joka toisen ala-asteelaisen käsissä.

Taas googlaamaan. Pitkällinen sitkeys palkittiin ja oikea sarja löytyi. Kuka uskoo haikaraa esitettiin vuonna 1984 ja se oli se, mitä silloin penskana vahdattiin ja kyllä oli jännä. Ja kukapa muu kuin ihana Antti esiintyy siinäkin. Ilmanko muisti sotki asiat kun pelikaanikin oli haikara. Tämän sarjan kun saisi kokonaisuudessaan nähtäväksi niin a vot. Taas tulisi yhdelle ihmiselle hyvä mieli.