lauantai 24. kesäkuuta 2017

Minkä tehokkuudessa voittaa, sen nostalgiassa menettää

Pari päivää sitten lenkillä käydessä seurasin hetken aikaa ajankohtaista aihetta eli rehuntekoa. Valtavan kokoinen, puimuria muistuttava härveli nieli niitetyt ja karholle ajetut ruohot sisuksiinsa ja puhalsi ne vierellä ajavan traktrorin kärryyn. Se oli kuin paritanssia ja kaikessa tehokkuudessaan viehättävää.

Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa.

Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa.

Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma purettiin torniin. Siellä alkoi polkijaporukka hämmentää massaa talikolla ilmavaksi ja polkea ilmat pois ihanassa muurahaishappohumalassa. Kuski siirtyi silppurin äärelle täyttämään seuraavaa kärryllistä. Ihannetapauksessa kärryn toinen traktori toi vaihtokärryn, jolloin silppuroija pääsi jatkamaan työtään ilman odottelua.

Naapurin pellolla seuraamani korjuutapahtuma katkesi vain sen hetken ajaksi kun täyttyneen kärryn kuski irtosi viemään kuormaa aumalle ja toinen siirtyi puimurin rinnalle. Mikäli mistään mitään tiedän, kolmas traktori suoritti polkemisen.

Tekipä homman niin tai näin, laatu on tärkeintä. Huonolla rehulla ei saa hyvää maitoa.

1990-luvun alussa lomittajanurani aikana ällisteltiin maatalouden koneellistumisen nopeutta. Karjanhoito muuttui yhä helpommaksi kun keksittiin erilaisia ruokinta- ja muita laitteita. Vähän jopa siunailevalla sävyllä sitä tuumattiin ja samaan hengenvetoon sanottiin, että lehmät sentään pitää vielä lypsää ihmiskäden kosketuksella. Isoäidit kääntyisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, ettei sekään enää päde.

Alkuaikana ensimmäistä kertaa taloon mennessä sai pohtia, että onko siellä kannu- vai putkilypsy. Parhaimmassa tapauksessa nykylomittajat eivät enää kysele, onko talossa lypsyrobotti, vaan että kuinka monta niitä on.

Onneksi ihmistä vielä tarvitaan lehmien käsittelyyn monessakin asiassa. Vaikka kuinka tuotantoeläin on kyseessä, inhimillinen ote on se, mikä auttaa vasikan maailmaan ja elämään hyvän elämän.

perjantai 23. kesäkuuta 2017

Keskikesää

Tänä mittumaarina on puuhaa piisannut niin paljon omassa pihapiirissä, ettei lähdetty kokkoa katsomaan. Menköön juhlan kunniaksi viimevuotinen kuva Jokiasemalta. Hyvää juhannusta kaikille!


Kevätpläjäys

Ihan ensiksi pitää esittää pahoittelut kaikille puolelle miljoonalle lukijalle laiskasta päivitystahdista. En edes yritä selittää mitään, koska kaikki syyt ovat tekosyitä.

Harvinaisen kylmää kevättä on menty. Sitten kun välillä hoksasi, että pitkät kalsarit ovat aivan liikaa ja uskalsi niistä luopua, tuli takaisin niin kylmä, että piti ne onnettomat pitkikset kaivaa uudestaan naftaliinista esiin.

Outokummun terkkarilla tuli palelevainen fiilis pelkästään näitä narsissiparkoja katsellessa. Jotenkin ovat väärässä paikassa tai ajassa (27.4.).


No, siitä se pikkuhiljaa lämpeni. Toukokuun lopulla ei enää tarvinnut lenkillä kahlata sohjossa.


Samoihin aikoihin piipahdimme Ripen kanssa Kermankoskea kuvaamassa, sekä still- että videokuvaa. Harjoitteluksi meni, mutta onpahan yritetty. Pitää kesällä piipahtaa toisen kerran.

Kävin välillä tyttöjen kanssa tutkimassa, mitä ne Hynnilänsalmen sillalta nähdyt punaiset kukkulat oikein ovat. Purua. Ihan vaan hienompaa ja karkeampaa paperisilppua.
Jälkien perusteella paikka vaikutti olevan mopopoikien suosiossa, mutta koska sillä hetkellä ei pärinää kuulunut, päästin koirat vapaaksi. Poistuimme erittäin sopivaan aikaan, koska heti lähdettyä paikalle pörisi useampi crossari.
 

Välillä lämpeni niin, että omakin prätkä sai kilometrejä mittariinsa. Kävimme porukalla Paksuniemen satamassa Rääkkylässä ja se olikin minun kohdalla pisin reissu tähän mennessä. Menomatkalla kuljin keulilla ja ajoin varovaisesti, mutta paluumatkalla vauhti kiihtyi palan matkaa toiselle sadalle. Minkäs teet kun äijäporukassa mennään niin en todellakaan aio jäädä jarruksi. Omat (puutteelliset) taidot huomioon ottaen tietenkin.

Viimeisenä kirsikka kakun päällä eli se varsinainen kevään uutinen. Meillä on uusi perheenjäsen!


Tämä ihanuus on Nomsa eli Patchcoat Animosha. (Pientä merkkiuskollisuutta havaittavissa.)
Nomsa asuu meillä sijoituksessa eli se on Miimin omistuksessa siihen asti kunnes sillä teetetään pennut tai sijoitussopimus syystä tai toisesta raukeaa. Toivottavasti kaikki menee terveyden ja tulosten puolesta hyvin, sillä Nomsa vaikuttaa todella lupaavalta tapaukselta.

Tässä kuvassa Hippa on vähän vaivautunut, mutta nyt Nomsa on ollut meillä viikon ja likat ovat tosi hyviä kavereita. Jatsi sietää pentua hyvin, mutta ei tuppaudu ystäväksi ja pentukin jättää mummelin rauhaan. Vanhuksella on semmoista auktoriteettia, että paljoa ei tarvita. Voi kun itselläkin olisi joskus semmoinen tatsi koiriin.


Tämä on ensimmäinen kerta kun en ole kokopäiväisesti kotona pentua kasvattamassa. Töihin piti sännätä, siihen ei auttanut mikään, mutta onneksi on kesä ja pojat kotona. He huolehtivat Nomsasta siihen asti kunnes minä tulen töistä ja vuoro vaihtuu.

Kunnollinen vakuutus tuolle penskalle on hankittava. Välillä tuntuu, että se käyttää kauniin sinisiä silmiään vain ihmisten hurmaamiseen eikä katseluun. Mennä touhottaa päätä pahkaa päin puita ja kiviä! Toistaiseksi ei ole sattunut mitään ja toivottavasti ei satukaan.
 

sunnuntai 23. huhtikuuta 2017

Prätkäprojekti

Sen siitä saa kun motoristin kelkkaan (tai satulaan) eksyy. Minulle vakuutettiin jo syksyllä, että keväästä lähtien on sitten uusi harrastus joukon jatkona. Sain kypärän joululahjaksi ja aiemmin keväällä hankittiin ajopuku sekä muuta tarviketta.

Itse pyörää silmäiltiin pitkin kevättä nettimoton sivuilta. Minä olisin huolinut, jos en ihan Harrikkaa, niin jonkun customin kumminkin. Ripe taas on vannoutunut muoviluotikuski eikä kuulemma olisi enää tuntenut minua, jos semmoisen härvelin olisin ostanut. Lopputuloksena oli 500-kuutioinen Kawasaki ER-5, joka olisi erinomainen valinta ensipyöräksi. Luotin asiantuntijaan.

Nettimotossa oli savonlinnalaisessa liikkeessä ERkki myytävänä. Perussiisti ja hintaa 1500 euroa, mikä oli minun budjettini takaraja. Panimme asian harkintaan.

Muitakin vastaavia pyöriä kävimme katsomassa. Joensuussa oli Koneveijareilla Honda CB, mutta se oli liian kallis.

Myös surullisenkuuluisasta palvelustaan tunnetussa Jokikoneessa oli jokin asiallinen laitos, jota kävimme mielenkiinnosta vilkaisemassa.
Muutama venäläinen otti selfieitä mönkkäreiden ja muiden päristimien selässä ja kaikki kolme myyjää ropelsivat ulkona jotain crossipyörää. Saimme kävellä pitkin prätkäriviä kenenkään häiritsemättä. "Voisinko olla jotenkin avuksi?" ei kuulu tämän kaupan myyjien taktiikkaan, joten maksoimme oman rauhamme samalla mitalla takaisin emmekä häirinneet myyjien puuhailua.

Savonlinnan ERkki oli edelleen myytävänä. Kuukausi sitten lähdimme lauantaiajelulle Savonlinnaan vilkaisemaan, mitä perussiisti oikein syvemmältä olemukseltaan oli.
Se oli romu. Kokonaiset neljä vuotta seisonut liikkeessä pölyttymässä.
Tankki oli lommolla ja ohjaustanko vinksallaan eli pyörä oli kaadettu. Kytkin oli täysin jumissa ja kaasutin luultavasti uusissa kaikkine kaluineen. Sen pidemmälle ei vikoja päästy syynäämään kun tuli selväksi, että 1500 euron hinnassa oli ykkönen liikaa. Myyjä ei ottanut tarjoustamme kuuleviin korviinsa. Vähän aikaa neuvoteltiin ja nostimme tarjousta 700 euroon. Sillä hinnalla sen olisi vielä kannattanut laittaa kuntoon, mutta myyjä oli järkähtämätön. Alle tonnin ei lähde, seisokoon vaikka toiset neljä vuotta.

Selvä. Tämä myyjä oli niin rakastunut romuihinsa, ettei tunnistanut potentiaalista ostajaehdokasta, vaikka semmoinen käveli omin jaloin liikkeeseen ja tarjoutui järjestämään poloisen eroon edes yhdestä kapineesta. Lähdimme kotiin. Tai ei suoraan, vaan tietenkin piti käydä Pizzeria Caperossa syömässä kun kerta Savonlinnassa oltiin.

Etsintä jatkui ja kevään edetessä nettimotoon putoili tasaiseen tahtiin uusia myytäviä. Bongasimme Imatralaisen ERkin, jonka hinta oli pudonnut 1650 eurosta 1450:een. Sovimme myyjän kanssa, että pääsiäisviikonlopun lauantaina tullaan katsomaan pyörää, joka vaikutti hyvältä tapaukselta.

Pojat olivat isällään eikä koirille ollut hoitopaikkaa, joten otimme ne mukaan. Laitoin häkin pakun konttiin ja Jatsin pedin sinne, että matkustaminen olisi mahdollisimman mukavaa. Siitä huolimatta Hippa olisi ollut mieluummin missä tahansa muualla, mutta sehän oli odotettavissa. Ei niillä siellä mitään hätää ollut. Matkalla pysähdyttiin ulkoilemaan ja perillä saivat palloilla pihalla kun rauhallisella asuntoalueella oltiin.

Myyjä oli jossain vaiheessa ihmetellyt Ripelle, että eivätkö koirat karkaa ja tämä oli valistanut, että nämä koirat eivät todellakaan karkaa yhtään mihinkään. On se jännä, miten oletusarvo on aina se, että vapaana oleva koira on omistajastaan piittaamaton karkuri ellei toisin todisteta.

Koeajoimme pyörän, joka oli siisti mutta kulki kummallisesti tai oli lähinnä vaikeasti ohjattava. Syynä luultavasti oli ohjaustanko, joka Savonlinnan tapauksen tyyliin oli vinksallaan. Myyjä ei ollut kuulemma huomannut mitään. Hän ei ole ajanut pyörällä pitkään aikaan ja se oli seisontavakuutuksessa. Akku oli myös lopussa, mutta nuo olivat helposti korjattavia asioita ja kaupat tehtiin. Hinta tingittiin 1400 euroon. Myyjä tulosti Trafin sivuilta varmenteen, jolla ostaja voi tehdä omistajanvaihdoksen. Muut paperit laitettiin kuntoon saman tien, pyörä sidottiin konttiin ja koirat sen seuraksi omaan yksiöönsä. Kotona kokeilimme pyörää vielä kertaalleen, mutta ihan yhtä hankala ajettava se oli edelleen.

Polvijärven varaosa järjesti uuden ohjaustangon ja akun. Tänä viikonloppuna vietettiin uuden härvelin parissa varsinaista laatuaikaa. Ohjaustangon vaihdossa oli oma hommansa, mutta molempien asentajien kiivasluontoisuudesta huolimatta remppa tuli tehtyä ilman lentäviä lenkkiavaimia. Omalta osaltani tiukalle kyllä veti, jos ihan rehellisiä ollaan.

Pyörässä tapahtunut muutos oli uskomaton. Ohjaus ei enää nykinyt eli vinksahtanut tanko oli se, mikä teki ajamisesta tuskaa. Kunnollisia kuvia varten ajoimme rantaan, mutta siellä oli aurinko väärässä paikassa ja lunta joka paikassa liikaa, joten eikun takaisin ja muuta taustaa hakemaan. Hippa lähti mukaan ja oli iloinen lyhyestä, mutta sitäkin vauhdikkaammasta lenkistä.

On se kyllä nätti! Ihan käsittämättömän ihana kapistus. Ja minun pyörä siinä mielessä, että äänessä on customihenkeä; kova pörpötys käy, mutta mitään ei tapahdu. Toisin sanoen sopivan tehoton äkkinäiselle tätikuskille.



Tänään kävin ajamassa pienen lenkin kylälle ja takaisin. Täytyy tunnustaa, että rankkaa oli. Kaipa siihen tottuu kun kokemusta kertyy eikä enää tarvitse puristaa kahvoja niin että niistä suunnilleen vettä tippuu.

perjantai 31. maaliskuuta 2017

Poliisi on ystävämme

On se vinha tunne kun kytät lähtee tienposkesta perään ajamaan. Olin aamulla menossa Hattuun lentopakettia viemään, mutta matka tyssäsi klo 10 kieppeillä Ilomantsintien alkuun kun takana vilahteli iloisen sinisiä valoja maustettuna yhdellä punaisella. 
 
- Huomenta! Tiesitkö, että ajelet katsastamattomalla autolla?
- Mitä ihmettä! No enpä tiennyt kun ei ole oma auto.
- Ota ajokortti ja tule tuonne meidän autoon vähäksi aikaa.
Siinä konstan kanssa neuvoteltiin, että mitäs nyt.
- Miun pitäs päästä Hattuun ihan välttämättä ja on vielä aika kiire.
- Hattuun?
- Joo, mulla on pikapaketti vietävänä Pampalon kaivokselle ja sen pitää olla perillä kahteentoista mennessä.
- Oisko sulla jotain muuta autoa käytettävissä? Missä siun oma auto on?
- Kotona Viinijärvellä.
Polliisisetä mietti hetken aikaa, ilmeisesti laski tunteja ja kilometrejä.
- No mene viemään se paketti, mutta heti siellä Hatussa soitat katsastusasemalle ajan niin saat ajaa sieltä poiskin ja mene suoraan katsastukseen. Saat tästä sakkolapun mukaan niin on näyttää dokumenttia, että homma on jo hoidettu jos joku muu sattuu pysäyttämään.

Kylläpä oli konstaapelilla pelisilmää ja reilu meininki! Sain 70 euron rikesakon, mutta sain myös hoitaa työni ja ehdin luovuttaa paketin ajoissa. Siviiliajossa olisi kilvet lentäneet alta aikayksikön. Näitähän sattuu ja tämä oli puhtaasti vahinko eli unohdus, mutta oman auton kanssa olen tehnyt saman tarkoituksella ja se oli silkkaa tyhmyyttä. En vain jäänyt kiinni hölmöilystäni.

Tänään onnistuttiin muutenkin ylibuukkaamaan itsemme oikein tosi tehokkaasti. Heini on ajellut Kirpulla joka päivä ja monet poliisit vastaan, mutta kun minä sen ainoan kerran eksyn sen rattiin, heti alkaa tapahtua. Ehkä näin oli tarkoitettu. Kävin hakemassa kilometrin pituisen vikalistan ja ajoin kulkuneuvon korjaamolle.

Ilta meni Netan vaalivideota väsätessä. Ripen putkassa kuvattiin ja äänitettiin, ja loput toimenpiteet ovat sitä mistä minä en ymmärrä mitään. Ainakaan vielä. Kaikkeen sitä ihminen joutuu - tai pääsee - kun moisen videointoilijan kööriin sekaantui. Mutta eipä ollut taaskaan tylsä päivä missään vaiheessa.

maanantai 6. maaliskuuta 2017

Uusia kujeita ja vanhoja sattumuksia

Tuulista tämä kuljetusala. Tuulen suunta ja voimakkuus muuttuvat silmänräpäyksessä, eikä auta kuin sopeutua.

Noin kuukausi sitten Savon äärettömän viisas logistiikkapäällikkö viuhautteli suuria linjojaan niin leveällä siveltimellä ja paksulla maalilla, että pienet jäivät sutimaan paikoilleen. Käytännön tasolla tämä tarkoitti sitä, että minun leipälenkkini tempaistiin pois ja kuun vaihteessa yksi kuski jäi ilman kuskattavaa.

Olin viimeisenä taloon tullut ja sääntöjen mukaan ensimmäisenä pois potkittava, mutta pomo ei halunnut minusta luopua. Säästökampanja oli kuitenkin armotta edessä. Niinpä kiersimme tätä sääntöä niin, että en ole enää alainen vaan alihankkija. Minullahan on toiminimi ollut jo vuosia, mutta sattuneesta syystä sillä saralla on viime aikoina vietetty hiljaiseloa. Onneksi ei ole iso homma elvyttää tilanne potkimaan eteen päin, joten nyt jatkan töitä firman piikkiin. Samalla voin viritellä uudestaan omia hommiani.

Verottaja on nääs keksinyt säännön, ettei yrittäjällä saa olla vain yhtä asiakasta. Ihme juttu, luulisi olevan ihan sama miten ihmiset itseään työllistävät. Pääasia että hommia on ja verot tulee maksettua. Mutta mitäpä jarruttavia sääntöjä Suomessa ei olisi.

Viime viikolla hyppäsin Tuiren mukaan opiskelemaan Ilomantsin lääkelenkkiä ja tänään olin Heinin kanssa jakamassa Matkahuollon paketteja. Heinin mies oli tilannut ulkomailta renkaita, joten viimeisenä pudotin kyydistä sekä paketin että sen kuittaajan. Melko harvinainen tilanne.

Tässä hommassa sattuu ja tapahtuu melkein jatkuvasti, joskus enemmän, joskus vähemmän. Viime kuussa kun ajoin vielä Rääkkylän lenkkiä, eräs päivä jäi lähtemättömästi mieleen.

Lastasin Vaasat ja Fazerit ihan normaalisti ja menin Mäkisen montulle hakemaan Porokylät ja Pielispakarit kyytiin. Ripe tuli sinne ottamaan oman lenkkinsä leivät ja lastasimme ne yhteistyönä mukavasti ja rivakasti.

Olin lossilla menossa Rääkkylään kun Liperin S-marketista soitettiin, että heillä on Polvijärven Porokylät. Sanoin, että no voi harmin paikka. Minäpä käyn mutkan naapurikunnassa ja otan ne paluumatkalla kyytiin niin vaihdetaan. Soitin Ripelle, että hänellä on kyydissä jotain mitä ei pitäisi olla. Ajeltiin toisiamme vastaan ja vaihdettiin leivät Sotkumassa. Älytön määrä ylimääräisiä kilometrejä mokoman tunaroinnin takia. Siinä sitä ihmeteltiin kun kaksin silmin leivät lastatessa katsottiin ja silti osattiin sotkea ne!

Kun palautin leivät Liperiin, ajattelin, että jokohan tämä päivä olisi tässä. Seuraavana päivänä oli kirjastolenkki eli pituutta päivään tulisi ihan kiitettävästi, joten muina päivinä voisi ottaa vähän rennommin. Ei onnistunut. Saman tien Ripe soitti ja sanoi, että Tuiren auto oli hajonnut, mene hakemaan heidät Ilomantsista. Termiksellä oli uusi liina hinausta varten. No hupsista. Menipä mielenkiintoiseksi.

Matkalla syynäsin piirturia ja totesin, että ajoaika loppuu piakkoin. Sitä se ylimääräinen säätäminen leipien kanssa teetti. Tiesin Heinin olevan Hatun reissulla, joten soitin äkkiä hänelle:
"Moi, ootko missä menossa?"
"No kohta takasin Ilomantsissa. Miten niin?"
"Miun pitää hinata Tuire ja Vanha Rouva pois sieltä, mutta ajoaika loppuu ihan kohta. Ota Tuire terkkarilta kyytiin ja tuo vastaan niin pääsee ajamaan Nupun takaisin ja sie voit ajaa Tuiren lenkin loppuun."
Henkka oli ihmeissään, mutta homma toimi hyvin. Pääsin sopivasti Koveron Teboilille lakisääteiselle ja tytöt tulivat aikanaan sinne.

Seuraavaksi pääsimme ihmettelemään vetolenkin asennusta. Ripe konsultoi puhelimessa, miten liinat pitää sitoa, että pysyy ja hinaus onnistuu. Väliä autoille tuli noin seitsemän metriä ja se kuulemma riitti.
"Laittakaa siihen puoliväliin joku lippu."
"Ei oo lippua missään."
"No keksikää jotain", kuului kannustava vastaus.
Sanoin Tuirelle, että harmi kun osui mustat rintsikat päälle. Punaiset jos olisi ollut, ne voisi ripustaa lipuksi. Olisi aika hieno.

Rouvan keulassa oleva sisäkierre oli niin ruosteinen, ettei vetotappia saanut siihen menemään. Kävin ostamassa CRC:tä, jolla liuottaa ruostetta pois ja samalla sain idean lippuun. Menin tutkimaan Tokmannin vaateosastoa, ja sieltä löytyi alelaarista pinkit rintsikat. Ostin vielä punaiset alushousut, ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö asiaan olisi paneuduttu. Alennusliivien koko oli mikä oli, mutta pöksyt otin varmuuden vuoksi omaa kokoani. Jos varsinaista käyttöä ei tämän jälkeen ole, ne pääsevät peittämään omaa rotuahteriani.

Tuire repesi nauruun nähtyään ostokseni.
"Ei oo totta! Ostit sitten ne rintsikat!"
"Joo joo, tyyli ennen kaikkea!"

Saimme konsultin ohjeiden ja oman luovuuden avulla liinat ja liput viritettyä hinauskuntoon. Sitten vain matkaan.
Nuppu veti nätisti ja Rouva tuli Tuiren ohjaamana nöyrästi perässä. Minulla oli peruutuskamera koko ajan päällä, että näin heti jos jotain outoa tapahtui. Tuire ei nähnyt muuta kuin Nupun perälaudan heti lähietäisyydellä. Soitin Tuirelle:
"Ajan hissukseen ja toivotaan ettei mitään yllättävää tule eteen. Jos jarruvalot alkaa pahasti vilkkua niin ohjaa penkkaan, että säästytään isommilta vaurioilta. Kyllä se sieltä pois saadaan kun hinausköysikin on jo valmiina."

Ripen ohjeistuksen mukaan sain ajaa maksimissaan kuuttakymppiä ja vetoliina oli pidettävä tiukalla. Jokainen, joka on Ilomantsintietä joskus ajanut, tietää sen olevan kaikkea muuta kuin tasamaata. Alamäissä oli pakko painaa kaasua, koska ei Tuire saanut jarrupolkimen päällä seisomallakaan liinaa pidettyä kireällä.

Tilanne osui sopivasti työmatkaliikenteen sekaan. Välillä Nuppu veti toistakymmentä autoa pitkää letkaa perässään. Onneksi ihmiset eivät lähteneet epätoivoisiin ohitusyrityksiin. Ehkä heillä oli sen verran järkeä päässään, että tajusivat jonkun erikoiskuljetuksen olevan kyseessä. Sitähän se nimenomaan oli.
Liikennevaloissa ei tarvinnut pahasti pysähdellä ja Rouva pääsi Rekkahuoltoon korjattavaksi. Kyllä me vaan naisenergialla hoidettiin homma näpsäkästi kotiin!

maanantai 27. helmikuuta 2017

Hattutemppu!

Nimittäin kolmas hylätty peräjälkeen sunnuntaina PoKS:in rallyssa. Eikä suinkaan liian vähillä pisteillä, vaan edelleen ohjaajan sääntötuntemuksen eli sen puutteen takia. Keksin taas uuden konstin pilata koularin mahdollisuus ja nyt se koulari olisi tosiaan tullut, mutta mitä tekee hän? Ottaa hihnan irti ennen kehään menoa. Tuomari Taru Leskinen oli kiltti ja arvosteli silti meidän radan, vaikka peli oli jo menetetty.


Kaksi kympin miinusta tuli niistä meidän kompastuskivistä eli peruutuksesta (nro 4) ja liikkeestä seiso, jätä koira (nro 13). En uusinut, vaikka huomasin kyllä virheet.

Hipalla voisi ihan oikeasti olla kaulassaan kyltti "Kyllä minä nämäKIN tuolla ulkona osaan!"
On se kumma, että myös oman seuran halli ahdistaa niin, ettei voi kehänauhojen sisällä tehdä peruutusta ja pysyä seisovilla jaloillaan sillä taidolla, millä nuo jutut muualla tekee.

Muita virheitä ei ollutkaan kuin yhden pisteen pudotuksia kolme kappaletta eli teknisesti ottaen rata meni hyvin. Jos nuo kympit olisivat menneet ilman huomautuksia, pistesaldo olisi ollut kertakaikkiaan loistava. Jos ja jos.

Sen verran on kehitystä tapahtunut, että oikealla seuraten tehtävä 10 (istu, koira eteen oikealta oikealle, istu) meni sillä yhdellä miinuksella. Tämä on ollut niitä vaikeita juttuja.

Hipan mielentila oli ihan parhaasta päästä, jos verrataan meidän kisoissa käyntejä. Parempi se saisi olla, mutta ehkä tämä oli parasta mihin se pystyy. Minulla sen sijaan alkaa olla ongelma mielentilani kanssa. Ennen kehää koko homma ei kiinnostanut pätkääkään ja tuon tunaroinnin jälkeen ei sitäkään vähää.

Facen puolella kaverit kannustivat, että ärsytyksen laannuttua uutta yritystä vaan kehiin. Mutta kun edes ärsyttäisi. Ärsytyksestä syntyy sisuuntuminen ja siitä uudelleen yrittäminen. Tällä kertaa ei ärsyttänyt eikä harmittanut, oli vain tyhjä kuori, jota kuljetin kehään ja sieltä huonojen uutisten jälkeen kotiin.

Kehässä en jännittänyt juuri yhtään ja hämmästyin itsekin omaa viilipyttymäisyyttäni. Normaalisti jännittäminen tarttuu Hippaan ja pilaan sen suorituksen. Nyt taas Hipalla oli asiat suht hyvin, mutta pilasin oman suoritukseni.
Viisaat ovat sanoneet, että ihminen jännittää sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Siinä voi olla vinha perä. Viime aikoina koko harrastus on tuntunut pakkopullalta.

Jos harrastaminen on näin vaikeaa, miksi pitää harrastaa? Kisoissa käyminen kuuluu minun koiraharrastukseen, koska se motivoi treenaamaan. Viime aikoina motivaationi on maannut kooman kaltaisessa tilassa, mutta tämän kisan jälkeen se tuntui pakanneen kimpsunsa ja muuttaneen kokonaan muualle.

Jatsin kanssa kisatessa asia oli ihan eri, koska se oli aina täysillä menossa hommiin eikä sitä vaivannut minun jännittäminen. Ja kun tiesi koiran pelittävän, ei tarvinnut jännittää. Hipan kanssa meillä on noidankehä eikä siitä tunnu pääsevän pois.

Ehkä teen kuten joku hallilla ehdotti, että tuppaudutaan kokeisiin mestariluokan nollakoirakoksi. Siinä saisi kumpikin kokemuksia ilman suorituspaineita. Hippa jo osaa niitä juttuja melko pitkälle, joten siitä ei olisi kiinni.