sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lehmät talvipeltoon

Black friday on ollut todella black week, mutta meidän kohdalla eri tarkoituksessa kuin mainoksissa. Sitä Matkahuollon kautta kulkevan tavaran määrää ei kukaan kuolevainen osaa kuvitella! Alennusprosenttikiimassa kirppuilevan kansan pakettihimon tyydyttäminen vie kaiken ajan pimeästä pimeään ja kaiken tämän keskelle iski vielä flunssanpoikanen. En ole yli kahteen vuoteen ollut kipeänä ja taas muistui mieleen, miten kamalaa se on, mutta onneksi tauti ei yltynyt pahaksi. Buranan voimalla painettiin kaasua.

Eilen pilkahti aurinko ja olo alkoi olla melkein normaali. Heti aamun lääkelenkin jälkeen ampaisin koirien kanssa ulos ja otin pitkästä aikaa kameran mukaan. Vanha palvelijani Canon 7D simahti jo jokin aika sitten eikä ole ollut varaa hankkia uutta. Onneksi isäntä on canonisti myös, joten lainasin hänen pikkurunkoaan. Sillä pärjää hyvässä valossa hyvällä putkella vallan mainiosti ja tuloksena oli kelpo otoksia.

Mukava naapurini tuskin pahastuu ruokohelpipeltonsa verottamisesta, joten suuntasimme pellolle lähinnä sen värin vuoksi. Nomsa ainakin maastoutuu mukavasti aamun lämpimässä valossa korsien sekaan.

 "Minullako muka isot korvat? Phh, kateellisten panettelua!"





Hipan nuoruudenaikainen "onks karvat hyvin, näkyykö korvat" -asenne on mennyttä kalua. Nykyään se suhtautuu kuvaukseen epäluuloisesti, lähinnä jatsimaisella "voitko heivata kamerasi vaikka Viinijärveen" -asenteella.


Nomsa sen sijaan jatkaa edesmenneen ilveilijän ilmeikkyyttä.

"Tuo heinä näyttää hyvältä."



 "Hmm, onpa tiukassa!"



"Ja äärettömän sitkeää! Hyvää silti, syön."



Onnea on mennä yhtä jalkaa parhaan kaverin kanssa.


perjantai 19. lokakuuta 2018

Meillä painitaan taas!

Hippa on kärsinyt selän jäykkyydestä ja epämääräisistä kivuista jo pitemmän aikaa. Toissa talvena, kun harrastimme rallya aktiivisemmin, käytin koiran hierojalla ja se paransi tilannetta huomattavasti. Sittemmin olen välillä lääkinnyt, välillä hieronut itse ja vointi on ollut vaihtelevaa. Kivun huomasi myös siitä, että takajalan nostaminen esimerkiksi kynnenleikkuun yhteydessä eli vain toisella takasella seisominen on ollut vaikeaa.

Kuluneena kesänä sattui jotain ja Hipan kunto kertakaikkiaan romahti. Autosta hypättyään Hippa jäi istumaan ja siitä kun pääsi liikkeelle, ontui takajalkaansa. Aikansa meni ja toipui, mutta jäykkyys jatkui eikä se enää halunnut hypätä itse autoon eikä sieltä alas. Onneksi on köykäinen nosteltava.

Vein sen Soile Sormuselle akupunktiohoitoon, ja koska Soile on myös eläinlääkäri, hän osasi katsoa kipukohdat tarkkaan. Toisessa takajalassa oli huomattavasti heikommat lihakset kuin toisessa. Siinä selitys em. toispuoleisuudelle.

Neulat ja kipulääke helpottivat oloa, mutta en osannut lääkitä tarpeeksi tehokkaasti ja homma jäi ikään kuin puolitiehen. Pahin tapaus sattui erään kerran lenkillä, kun Hipalta meni lähes jalat alta. Se hoippui kuin halvaustilassa, perä heittäen sinne tänne. Tätä ei kestänyt kauan, mutta kamalaa katsottavaa se oli. Kohtauksen jälkeen Hippa juoksenteli taas ihan normaalisti. Ilmeisesti joku hermo oli hetkellisesti melko pinteessä.

Kiire on huono syy jättää eläimet hoitamatta, mutta lopulta 21. syyskuuta pääsin viemään Hipan Martinalle kuvattavaksi. Johan alkoi valjeta.

Selässä T12-T13 välissä on selkeä spondyloosimuutos, mikä ei ole kipujen syy vaan varsinaisen vian seuraus. Martinan diagnoosi oli välilevyrappeuma, jonka takia keho on alkanut rakentaa suojaavaa siltaa nikamaväliin.

 (Klikkaa kuvaa, näkyy isompana)

Tuommoiset luupiikit eivät kasva hetkessä, joten jo aikaa sitten on jotain mahdollisesti sattunut ja kivuliaisuus vähitellen lisääntynyt. Hippa on kärsinyt hiljaa kuten koirilla on tapana tehdä. Valitettavasti. Mitäpäs sitä mammalle vaivojaan valittamaan.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Tuota yhtä kohtaa lukuunottamatta koira on niin priima kuin vain voi olla. Kaula- ja lanneranka sekä lonkat ovat supersiistit eikä LTV-muutoksista ole tietoakaan.

Hoito-ohjeeksi saimme kipulääkettä, fysioterapiaa ja lepoa. Parisen viikkoa lääkitsin ja jätin tropit tauolle, jota on nyt kestänyt ainakin viikon verran. Hippa on ollut iloinen ja virkeä, sekä lääkityksen aikana että sen jälkeen. Vauhtia on piisannut Nomsan kanssa kaahatessa.

Kaiken hyvän lisäksi Miimi alkoi houkutella meitä rallykisoihin tämän kuun loppupuolelle ja mitäs hullu muuta tekee kuin on yllytettävänä. Aloitimme Nomsan kanssa agilityn alkeiskurssin ja viikko sitten otin Hipan mukaan. Jos kerta kisoihin aiotaan, kannattaa vähän tsekata, mitä osataan. Typy oli aivan liekeissä! Vaikka rally on lajina sieltä keveimmästä päästä, pieni huoli oli kipeytymisestä eikä se ollut aiheeton. Seuraavana päivänä Hippa ärtsyili Nomsalle syyttä suotta, kuten se tekee jos selkä vihoittelee. Hieroin sen heti, ja vaikka en ekspertti olekaan, se riitti. Vointi palasi heti hyväksi.

Myös eilisiin treeneihin otin Hipan mukaan ja hieroin sen heti kotiin palattua. Yön levon ja työpäivän aikaisen makailun jälkeen Hippis on taas virkeä ja Nomsa iloinen kun isosisko on kunnossa. Kiva katsoa, kun ne jytältävät tuossa lattialla keskenään. Leikki käy kun kivut ovat poissa.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Kohtaaminen vanhan ystävän kanssa

Pääsimme Nomsan kanssa agilityn alkeiskurssille, ja nyt on takana kaksi iltaa sen lajin treenejä.

Miimi soitti eilen ennen hallille lähtöä. Rupattelimme niitä näitä ja hän houkutteli minua ilmoittamaan Hipan rally-tokokisoihin parin viikon päähän. Lupasin harkita asiaa.

Harkinta tarkoitti treenitauon vaivihkaista päättämistä (siitä tarkemmin myöhemmin). Otin siis Hipan mukaan, koska oli lämmin ja hyvin tarkeni autossa odotella.

Nomsan vuoron jälkeen oli hyvää aikaa puuhata Hipan kanssa pihalla. Voi hyvänen aika, että se oli innoissaan! Seuraaminen oli huippukivaa, paikalla kääntymiset ja sivuaskeleet ja...

Jatsi oli siinä.

Silmänräpäyksen verran, melkein neljäntoista vuoden ajalta tuttu ele, äännähdys, katse. Varsinkin se katse. Näin Jatsin silmät Hipan päässä.



Ilo läikähti sisälläni. Ihan kuin mummeli olisi käynyt sanomassa, että ilmoita vain tuo otus kisaan.

Kotimatka meni kyynelehtiessä. Yhtä paljon yhteisten aikojen ikävästä kuin jälleennäkemisen riemusta.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Sydämen asioita

Radiossa oli eräänä päivänä juttua siitä, että on tehty tutkimus, jonka mukaan avioliitossa elävillä on vähemmän sydän- ja verisuonitauteja kuin sinkkulajitovereilla. Tutkimuksen mukaan yksineläjät eivät kiinnitä mahdollisiin vaivoihinsa kovin suurta huomiota ja jos kiinnittävät, eivät välttämättä mene lääkäriin ennen kuin on lähestulkoon myöhäistä. Ai miksikö? No jos elää pelkästään itselleen, mitä väliä.

Naimisissa olevien tilanne on siinä mielessä parempi, että heillä on enemmän pelissä. Ei olekaan pelkästään minä, vaan me. Jos sairastuu, aiheuttaa huolta myös toiselle ja sen ennaltaehkäisy patistaa menemään tutkimuksiin. Saattaa patistaa se toinen osapuolikin, mikä omalta osaltaan kaunistaa tilastoja kun asioihin puututaan ajoissa.

Uutista kuunnellessa omaan korvaani särähti tuo vastakkainasettelu sinkkujen ja naineiden kesken. Eihän asia ole nykyään niin mustavalkoinen, joten avioliiton tilalle olisi aivan hyvin voinut ujuttaa käsitteen parisuhde. Ei tarvitse olla naimisissa ollakseen toisesta välittävä ja huolissaan, mikäli tämä ei voi hyvin.

Entä jos tulee ero? Se jos mikä stressaa ja periaatteessa kumoaa avioliiton hyvää tekevän vaikutuksen. Särkyneen sydämen oireyhtymä on jopa tieteellisesti todettu asia.

Edellinen meni vähän sivuraiteelle, mutta alkuperäinen uutinen sai pohtimaan omaa elämäntilannettani. Mikä minun parisuhdestatus oikein on? Emme ole Ripen kanssa naimisissa, emme kihloissa, emme edes asu samassa osoitteessa kuin aina välillä lyhyitä aikoja. Näin ollen avoliitto kuulostaa himpun verran liian isolta sanalta. 
Olemme kuitenkin toisillemme ainoat ja yhteen hiileen on puhallettu sentään jo reilut puolitoista vuotta sekä siviili- että työelämän puolella, joten pelkkä seurustelusuhde kuulostaa liian pieneltä ilmaisulta.
Kuka keksisi noille jonkin välimuodon? Etäläheisyysliitto? Pariskunta vai pariskumppanit?

Emäntiä ja isäntiä me olemme puhekielessä. Kyllä minua herran taholta rouvitellaankin, enkä siitä pahastu. Äiti sanoi jo ajat sitten, että naitu neiti on rouva vaikka ei olisi naimisissakaan.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Samaa sukua, eri luonnetta

Että voi olla iso ero saman rodun eri yksilöissä. Siinä missä Hippa miettii ja varmistelee, Nomsa menee päätäpahkaa ja toteaa vasta sitten, kannattiko.

Minähän ajan työajot kohtalaisen kookkaalla pakettiautolla ja koska työ- ja siviilielämä on sulautunut mukavasti yhteen, se työhärveli viettää aikaansa myös meillä kotona.
Jos koirat ovat pihalla kun tulen töistä, saapumiseni aiheuttama riemu ilmenee yksilöstä riippuen eri tavalla.
Kun avaan oven, Hippa jää maan tasolle komentamaan minua pois kopista. Nomsa sen sijaan punkee väkisin sisälle. Konttiin ne loikkaavat molemmat heti kun ovi on sen verran raollaan, että mahtuu menemään.

Ripe tuli kerran kuormurilla meille. Koirat olivat ulkona ja oven avattuaan ei ehtinyt kissaa sanoa kun Nomsa oli juossut ne melkein pystysuorat tikkaat ylös, tehnyt kierroksen kopissa ja kipaissut takaisin alas. Siitä tulisi hyvä rekkamiehen seuralainen pitkille matkoille.

Juhannuksena testasimme vesijettiä, joka koeajossa osoittautui vähän epätasaisesti käyväksi. Siinä rantavedessä asiaa ihmetellessä Nomsa kahlasi luokse ja hyppäsi kyytiin ihan muitta mutkitta. Hippa haukkui kiukkuräksytystä vieressä ja jäi vähän epäselväksi, komensiko se pikkusiskoa pois pelottavasta laitteesta vai oliko tälle kateellinen kun ei itse uskaltanut samaa temppua.

Enkä nyt suinkaan tarkoita sitä, että Hippa ihan nössö olisi. Sillä on sentään kahdeksan elettyä vuotta takanaan ja monenlaisia tilanteita koettuna. Se vain tarvitsee paljon enemmän rohkaisua semmoisissa asioissa, missä Nomsa pärjää omillaan. Herkkis kuin emäntänsä.

Nomsa on "isin tyttö" sekä luonteeltaan että muuten. Erään kerran lähdettiin meiltä kohti Kinahmoa kahdella autolla, Ripe lähti menemään edellä. Minä huusin Nomsaa naama sinisenä ja huolesta sairaana, että ei kai se vaan lähtenyt perään juoksemaan. Sitten isäntä soittaa, että "Nomsa on täällä miun kanssa, hyppäsi kyytiin ennen kuin ehdin sanoa mitään." Olisi pitänyt arvata.

Erilainen on koirien suhtautuminen komentamiseenkin. Se oli juhannusaikaa myös kun Ripe istui tietokoneen ääressä ja minä siinä lähellä toisella tuolilla. Koirilla on ihme tapa nuolla jalkoja, vaikka siitä on huomautettu. Sillä kertaa ärähdin ihan kunnolla, että nyt riittää. Hippa meni Ripen jalkoihin kertomaan, että "tuo sanoi pahasti, tee jotain", mutta Nomsa jäi tuijottamaan vihaisen näköisenä tyyliin "voi v***n ämmä kun äkseeraa! Mitähän tässä pitäisi tehdä?"

Kumpikin niin ihania ja huvittavia omalla tavallaan.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Juhannus maalla

Maallahan tässä on asuttu jo hoi kotvanen, mutta tämän juhannuksen asuin vielä vähän maallempana. Pojat lähtivät omille teilleen keskiviikkona, joten me tyttöjen kanssa pakkasimme kamat ja muutimme kambodiaan. Siellä jos ei saa olla omassa rauhassa niin ei missään.

Torstai oli vielä ajopäivä, mutta perjantaina sai nukkua rauhassa. Ja lauantaina. Ja sunnuntaina. Se on meidän vinkkelistä ajateltuna jo kohtuullisen pituinen loma. Nukuttukin olisi aamulla pitkään, jos olisi nukuttanut.

Eikä sitä suinkaan ihan vapaalle voi noin vain heittää. Perjantaina tajunnantason jollain tavalla päivälukemat saavutettua aloimme viritellä kameravehkeitä lähetyskuntoon. Liveverkko eli meidät oli tilattu Poro-Pekan juhannusjuhlille striimaamaan maailmalle Pontus J. Backin eli rockpastorin keikkaa. Kuten esiintyjän tittelistä voi päätellä, tapahtuma oli uskonnollissävytteinen, mutta ei siinä mitään. Kaveri soitti ja lauloi hyvin ja kertoi elämästään siinä kappaleitten sivussa. Poro-Pekalle kiitokset, saimme taas äärettömän paljon kokemusta ja oppia.

Välillä satoi, mutta suhteellisen vähän siihen järkyttävään tuulentuiverrukseen verrattuna. Höytiäinen tyrskysi vaahtopäänä niin, ettei olisi ollut puhettakaan lähteä vesille. Siikalahti on pitkälle matala ja tuuli sekoitti veden niin, että järvi paistoi ruskeana kauas.
Pysäytetystä kuvasta ei saa kunnon kuvaa myrskyn todellisesta tasosta, mutta olkoon suuntaa-antavana kuvituksena. Videoeditorin käyttö on minun kohdalla vielä niin opetteluasteella, että lisään videonpätkän kun saan sen käsiteltyä jotenkin katsottavaan kuntoon.
Seitsemäs aalto. Sitä kannattaa odottaa. Papillonkin malttoi ja selvisi Pirunsaarelta.



Kotiin palattua päättyi kahden hengen AA-kerhon eli Ainaisesti Absolutistien kuiva kausi. Juhlistimme keskikesää skumppapullollisella ja samaa tietä meni toinenkin. Vanha kunnon viinapää on kokenut jonkun sortin herkistymisen kun eto annos ampaisi hattuun kuin korkki toisesta pullosta kattoon. Oli muuten sihti kohdillaan kun korkki palatessaan osui pöydällä vieressä olleeseen muovituoppiin ja katto keikkuu sentään kuuden metrin korkeudella. Teepäs sama tarkoituksella ja selvinpäin.

Nälkähän siinä aikanaan tuli, joten siirryimme kokkaamaan. Jollain ihmeen konstilla saimme hoiperreltua itsemme kahvihuoneen puolelle ja tehtyä tylleröitä eli pekoni-herkkusienihässäköitä. Voe elämä sitä kikatuksen määrää!
Seuraavasta päivästä ei sitten jäänytkään lapsenlapsille kerrottavaa. Täysin kansanterveydelle meni se.

Sunnuntai valkeni tyynenä sekä kropansisäisen aallokon että järven puolesta, joten aloimme suunnitella venosen eli  jetin vesille siirtoa. Zetorilla kulki hienosti ja lähti käyntiin, mutta pieni koeajo todisti Ripellekin sen minkä minä jo tiesin. Koiria ei voi jättää rannalle jos itse meinaa lähteä ajelemaan järven päälle. Hipan huumorintaju ei kestä mokomaa pelleilyä ja Nomsa totesi saman eli lähtivät uimaan perään. Siirsimme likat sisälle ja palasimme asiaan. Jetti kyllä kulki, mutta meno oli vähän pätkivää. Tehot putosivat vähän väliä ja kone kävi epätasaisesti. Vähän samaan tyyliin kuin minun Erkki, mutta saman merkkisiähän nuo härvelit ovat. Täytyy tutkia asiaa.



Tuli siinä samalla talviturkki heitettyä. Se jäi viime kesänä kokonaan tekemättä. Toissa kesästä en muista.

Kahden kodin talous tietää sitä, että siellä toisessa paikassa pitää välillä käydä tsekkaamassa tilanne ja vähintään kukat kastelemassa. Kiskoimme ajovehkeet päälle ja hyppäsimme bläkkärin satulaan. Kiva oli olla välillä kyydissä. Koukkasimme Kuoringan baariin jäätelölle ja sen jälkeen poikkesimme kaupunkiin vanhuksia moikkaamaan. Se oli pikavisiitti, koska ajovehkeistä ei lystikseen kuoriudu ja se päällä pukkaa hikeä, mutta ajatus oli ehkä tärkein.

Kartanolle mennessä nelikaistaisella Ripe oli juuri ohittanut rekan kun tuli pikainen kaistanvaihto. Poliisiauto humautti pillit huutaen takaa ohi niin, että itsekin säikähdin. En ole vielä itse rohjennut ajamaan isompia teitä sankemmassa liikenteessä, mutta jonain päivänä sekin pitää opiskella.

Kukkien kastelun jälkeen otin oman ajokkini ja oli taas kiva lähteä ajamaan. Kovin montaa kertaa ei tänäkään kesänä ole ehditty tämän harrastuksen pariin, mutta alan päästä pikkuhiljaa Erkin kanssa kavereiksi. Mikäpäs kunnossa olevalla prätkällä on ajellessa. Jälkeen päin ajateltuna ihan kauhistuttaa se viimekesäinen tunarointi tuon kanssa. Ihmettelin, että miten tämä voi olla näin vaikeaa, eikä oikeasti olisi ollutkaan. Mutta kun ohjauslaakeri oli sökö ja etuiskarista vuoti öljyä niin mikä ihme, että ei meinannut pyörä pysyä lapasessa. Hullun hommaa.

Kyllä oli tosi mukava juhannusloma. Maanantaiaamuna töihin herättyä huomasimme sen, mitä sunnuntaita jo vähän uumoilimme. Nomsa aloitti juoksun, ensimmäisensä. Pikkuneiti ehti vuoden ja kahden kuukauden ikään ennen kuin tämä ihme tapahtui.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Patchcoat Animosha JUN EH

Nomparelli käväisi Suvikarelia-näyttelyssä norjalaisen Antonio Di Lorenzon arvioitavana. Vuoden ja kuukauden ikäisenä osallistumisoikeus oli junnuluokkaan ja tuloksena EH sekä oikein mukava arvostelu:
"Very good type, excellent coat. Very good proportion in body. Needs stronger bones. Well angulated in front. Needs more angulation in rear and better temperament. Shy."

And same in Finnish:

"Oikein hyvä yleiskuva, erinomainen turkki. Oikein hyvät mittasuhteet kehossa. Tarvitsee vahvemman luuston. Hyvin kulmautunut edestä. Tarvitsee enemmän kulmausta taakse, sekä paremman luonteen. Ujo." 




Hassua, että tämä whippetmäinen näädän ja silakan risteytys sai näin hyvän arvostelun kun toinen Miimin kasvatti edellisestä pentueesta joutui hylätyksi. Ei kuulemma tunnistanut aussieksi. Erikoinen tuomio ja siitä voi taas tuomarin kanssa olla montaa mieltä.

Keskenkasvuinen tarvitsee vahvempaa luustoa, se on selvä juttu. Enemmän ihmettelisin, jos tämän ikäinen olisi jo valmis luustonsa puolesta. Kaunis se on ja sporttimalli muutenkin minun mieleen.

Ujous taas lähti siitä, ettei Nomsa antanut tuomarin katsoa hampaitaan. Itseäni tilanne lähinnä huvitti; tuomarin tuodessa kättä lähelle Nomsa otti nopean peruutusaskeleen ja samassa tuomari vetäisi kättään taakse päin, ihan kuin koira olisi vähintään purrut.


Maalaistollo sai parin tunnin hulinassa pyöriskelystä omaan epävarmuuteensa kaivattua parannusta. Jos aluksi piti pöhistä 10 metrin päästä joka pikku tirriäisellekin, lopussa ei vierestä kävelevät jättiläisetkään hetkauttaneet. Vallitseva hellesää saattoi myös vaikuttaa levottoman mielen rauhoittumiseen.

Tulin myös siihen tulokseen, että näyttelykoira se vain on. En ilmeisesti osannut asetella hänen prinsessuutensa perskarvoja oikeaan järjestykseen, joten aussiekehän alkua odotellessamme Nomsa istahti vesikuppiinsa ja hoiti asian itse.
 
Virallisen osuuden jälkeen hain Hipan ja menimme muun porukan kanssa Jaamanlammintien tykkimontulle juoksuttamaan ja uittamaan koiria. Paikalla oli meidän lisäksi Pami, Petja, Arra, Jippu ja Tuisku ihmisineen. Unohdinko jonkun/jotkut? Ei liene vakavaa. Nomsa muuten ui sillä reissulla ihan oikeasti. Varmaan vahingossa meni Hipan perässä kun tämä oli ensimmäisena saalistamassa lammikkoon lentäviä keppejä.