maanantai 6. maaliskuuta 2017

Uusia kujeita ja vanhoja sattumuksia

Tuulista tämä kuljetusala. Tuulen suunta ja voimakkuus muuttuvat silmänräpäyksessä, eikä auta kuin sopeutua.

Noin kuukausi sitten Savon äärettömän viisas logistiikkapäällikkö viuhautteli suuria linjojaan niin leveällä siveltimellä ja paksulla maalilla, että pienet jäivät sutimaan paikoilleen. Käytännön tasolla tämä tarkoitti sitä, että minun leipälenkkini tempaistiin pois ja kuun vaihteessa yksi kuski jäi ilman kuskattavaa.

Olin viimeisenä taloon tullut ja sääntöjen mukaan ensimmäisenä pois potkittava, mutta pomo ei halunnut minusta luopua. Säästökampanja oli kuitenkin armotta edessä. Niinpä kiersimme tätä sääntöä niin, että en ole enää alainen vaan alihankkija. Minullahan on toiminimi ollut jo vuosia, mutta sattuneesta syystä sillä saralla on viime aikoina vietetty hiljaiseloa. Onneksi ei ole iso homma elvyttää tilanne potkimaan eteen päin, joten nyt jatkan töitä firman piikkiin. Samalla voin viritellä uudestaan omia hommiani.

Verottaja on nääs keksinyt säännön, ettei yrittäjällä saa olla vain yhtä asiakasta. Ihme juttu, luulisi olevan ihan sama miten ihmiset itseään työllistävät. Pääasia että hommia on ja verot tulee maksettua. Mutta mitäpä jarruttavia sääntöjä Suomessa ei olisi.

Viime viikolla hyppäsin Tuiren mukaan opiskelemaan Ilomantsin lääkelenkkiä ja tänään olin Heinin kanssa jakamassa Matkahuollon paketteja. Heinin mies oli tilannut ulkomailta renkaita, joten viimeisenä pudotin kyydistä sekä paketin että sen kuittaajan. Melko harvinainen tilanne.

Tässä hommassa sattuu ja tapahtuu melkein jatkuvasti, joskus enemmän, joskus vähemmän. Viime kuussa kun ajoin vielä Rääkkylän lenkkiä, eräs päivä jäi lähtemättömästi mieleen.

Lastasin Vaasat ja Fazerit ihan normaalisti ja menin Mäkisen montulle hakemaan Porokylät ja Pielispakarit kyytiin. Ripe tuli sinne ottamaan oman lenkkinsä leivät ja lastasimme ne yhteistyönä mukavasti ja rivakasti.

Olin lossilla menossa Rääkkylään kun Liperin S-marketista soitettiin, että heillä on Polvijärven Porokylät. Sanoin, että no voi harmin paikka. Minäpä käyn mutkan naapurikunnassa ja otan ne paluumatkalla kyytiin niin vaihdetaan. Soitin Ripelle, että hänellä on kyydissä jotain mitä ei pitäisi olla. Ajeltiin toisiamme vastaan ja vaihdettiin leivät Sotkumassa. Älytön määrä ylimääräisiä kilometrejä mokoman tunaroinnin takia. Siinä sitä ihmeteltiin kun kaksin silmin leivät lastatessa katsottiin ja silti osattiin sotkea ne!

Kun palautin leivät Liperiin, ajattelin, että jokohan tämä päivä olisi tässä. Seuraavana päivänä oli kirjastolenkki eli pituutta päivään tulisi ihan kiitettävästi, joten muina päivinä voisi ottaa vähän rennommin. Ei onnistunut. Saman tien Ripe soitti ja sanoi, että Tuiren auto oli hajonnut, mene hakemaan heidät Ilomantsista. Termiksellä oli uusi liina hinausta varten. No hupsista. Menipä mielenkiintoiseksi.

Matkalla syynäsin piirturia ja totesin, että ajoaika loppuu piakkoin. Sitä se ylimääräinen säätäminen leipien kanssa teetti. Tiensin Heinin olevan Hatun reissulla, joten soitin äkkiä hänelle:
"Moi, ootko missä menossa?"
"No kohta takasin Ilomantsissa. Miten niin?"
"Miun pitää hinata Tuire ja Vanha Rouva pois sieltä, mutta ajoaika loppuu ihan kohta. Ota Tuire terkkarilta kyytiin ja tuo vastaan niin pääsee ajamaan Nupun takaisin ja sie voit ajaa Tuiren lenkin loppuun."
Henkka oli ihmeissään, mutta homma toimi hyvin. Pääsin sopivasti Koveron Teboilille lakisääteiselle ja tytöt tulivat aikanaan sinne.

Seuraavaksi pääsimme ihmettelemään vetolenkin asennusta. Ripe konsultoi puhelimessa, miten liinat pitää sitoa, että pysyy ja hinaus onnistuu. Väliä autoille tuli noin seitsemän metriä ja se kuulemma riitti.
"Laittakaa siihen puoliväliin joku lippu."
"Ei oo lippua missään."
"No keksikää jotain", kuului kannustava vastaus.
Sanoin Tuirelle, että harmi kun osui mustat rintsikat päälle. Punaiset jos olisi ollut, ne voisi ripustaa lipuksi. Olisi aika hieno.

Rouvan keulassa oleva sisäkierre oli niin ruosteinen, ettei vetotappia saanut siihen menemään. Kävin ostamassa CRC:tä, jolla liuottaa ruostetta pois ja samalla sain idean lippuun. Menin tutkimaan Tokmannin vaateosastoa, ja sieltä löytyi alelaarista pinkit rintsikat. Ostin vielä punaiset alushousut, ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö asiaan olisi paneuduttu. Alennusliivien koko oli mikä oli, mutta pöksyt otin varmuuden vuoksi omaa kokoani. Jos varsinaista käyttöä ei tämän jälkeen ole, ne pääsevät peittämään omaa rotuahteriani.

Tuire repesi nauruun nähtyään ostokseni.
"Ei oo totta! Ostit sitten ne rintsikat!"
"Joo joo, tyyli ennen kaikkea!"

Saimme konsultin ohjeiden ja oman luovuuden avulla liinat ja liput viritettyä hinauskuntoon. Sitten vain matkaan.
Nuppu veti nätisti ja Rouva tuli Tuiren ohjaamana nöyrästi perässä. Minulla oli peruutuskamera koko ajan päällä, että näin heti jos jotain outoa tapahtui. Tuire ei nähnyt muuta kuin Nupun perälaudan heti lähietäisyydellä. Soitin Tuirelle:
"Ajan hissukseen ja toivotaan ettei mitään yllättävää tule eteen. Jos jarruvalot alkaa pahasti vilkkua niin ohjaa penkkaan, että säästytään isommilta vaurioilta. Kyllä se sieltä pois saadaan kun hinausköysikin on jo valmiina."

Ripen ohjeistuksen mukaan sain ajaa maksimissaan kuuttakymppiä ja vetoliina oli pidettävä tiukalla. Jokainen, joka on Ilomantsintietä joskus ajanut, tietää sen olevan kaikkea muuta kuin tasamaata. Alamäissä oli pakko painaa kaasua, koska ei Tuire saanut jarrupolkimen päällä seisomallakaan liinaa pidettyä kireällä.

Tilanne osui sopivasti työmatkaliikenteen sekaan. Välillä Nuppu veti toistakymmentä autoa pitkää letkaa perässään. Onneksi ihmiset eivät lähteneet epätoivoisiin ohitusyrityksiin. Ehkä heillä oli sen verran järkeä päässään, että tajusivat jonkun erikoiskuljetuksen olevan kyseessä. Sitähän se nimenomaan oli.
Liikennevaloissa ei tarvinnut pahasti pysähdellä ja Rouva pääsi Rekkahuoltoon korjattavaksi. Kyllä me vaan naisenergialla hoidettiin homma näpsäkästi kotiin!

maanantai 27. helmikuuta 2017

Hattutemppu!

Nimittäin kolmas hylätty peräjälkeen sunnuntaina PoKS:in rallyssa. Eikä suinkaan liian vähillä pisteillä, vaan edelleen ohjaajan sääntötuntemuksen eli sen puutteen takia. Keksin taas uuden konstin pilata koularin mahdollisuus ja nyt se koulari olisi tosiaan tullut, mutta mitä tekee hän? Ottaa hihnan irti ennen kehään menoa. Tuomari Taru Leskinen oli kiltti ja arvosteli silti meidän radan, vaikka peli oli jo menetetty.


Kaksi kympin miinusta tuli niistä meidän kompastuskivistä eli peruutuksesta (nro 4) ja liikkeestä seiso, jätä koira (nro 13). En uusinut, vaikka huomasin kyllä virheet.

Hipalla voisi ihan oikeasti olla kaulassaan kyltti "Kyllä minä nämäKIN tuolla ulkona osaan!"
On se kumma, että myös oman seuran halli ahdistaa niin, ettei voi kehänauhojen sisällä tehdä peruutusta ja pysyä seisovilla jaloillaan sillä taidolla, millä nuo jutut muualla tekee.

Muita virheitä ei ollutkaan kuin yhden pisteen pudotuksia kolme kappaletta eli teknisesti ottaen rata meni hyvin. Jos nuo kympit olisivat menneet ilman huomautuksia, pistesaldo olisi ollut kertakaikkiaan loistava. Jos ja jos.

Sen verran on kehitystä tapahtunut, että oikealla seuraten tehtävä 10 (istu, koira eteen oikealta oikealle, istu) meni sillä yhdellä miinuksella. Tämä on ollut niitä vaikeita juttuja.

Hipan mielentila oli ihan parhaasta päästä, jos verrataan meidän kisoissa käyntejä. Parempi se saisi olla, mutta ehkä tämä oli parasta mihin se pystyy. Minulla sen sijaan alkaa olla ongelma mielentilani kanssa. Ennen kehää koko homma ei kiinnostanut pätkääkään ja tuon tunaroinnin jälkeen ei sitäkään vähää.

Facen puolella kaverit kannustivat, että ärsytyksen laannuttua uutta yritystä vaan kehiin. Mutta kun edes ärsyttäisi. Ärsytyksestä syntyy sisuuntuminen ja siitä uudelleen yrittäminen. Tällä kertaa ei ärsyttänyt eikä harmittanut, oli vain tyhjä kuori, jota kuljetin kehään ja sieltä huonojen uutisten jälkeen kotiin.

Kehässä en jännittänyt juuri yhtään ja hämmästyin itsekin omaa viilipyttymäisyyttäni. Normaalisti jännittäminen tarttuu Hippaan ja pilaan sen suorituksen. Nyt taas Hipalla oli asiat suht hyvin, mutta pilasin oman suoritukseni.
Viisaat ovat sanoneet, että ihminen jännittää sitä, minkä kokee itselleen tärkeäksi. Siinä voi olla vinha perä. Viime aikoina koko harrastus on tuntunut pakkopullalta.

Jos harrastaminen on näin vaikeaa, miksi pitää harrastaa? Kisoissa käyminen kuuluu minun koiraharrastukseen, koska se motivoi treenaamaan. Viime aikoina motivaationi on maannut kooman kaltaisessa tilassa, mutta tämän kisan jälkeen se tuntui pakanneen kimpsunsa ja muuttaneen kokonaan muualle.

Jatsin kanssa kisatessa asia oli ihan eri, koska se oli aina täysillä menossa hommiin eikä sitä vaivannut minun jännittäminen. Ja kun tiesi koiran pelittävän, ei tarvinnut jännittää. Hipan kanssa meillä on noidankehä eikä siitä tunnu pääsevän pois.

Ehkä teen kuten joku hallilla ehdotti, että tuppaudutaan kokeisiin mestariluokan nollakoirakoksi. Siinä saisi kumpikin kokemuksia ilman suorituspaineita. Hippa jo osaa niitä juttuja melko pitkälle, joten siitä ei olisi kiinni.

maanantai 6. helmikuuta 2017

Café con leche, por favor!

Niin sitä vanhakin koira oppii uusia temppuja ja vakaumuksellinen teeskentelijä kahvinjuojaksi kun pakko on.

Minähän join lapsena kahvia, tai pikemminkin söin sitä. Maitokahvia pullamössöllä. Harvoin, mutta silloin tällöin. Myöhemmin join kahvia, en kovin mielellään, mutta kun en kehdannut kieltäytyä jos kyläpaikassa tarjottiin. Lomitusuran alkaessa kahvia oli aina joka talossa tarjolla aamulypsyn jälkeen ja muutaman kuukauden sitä jaksoin, kunnes päätin, että nyt riittää. Ei ole niin hyvää, että viitsisin sitä epämääräistä huonoa oloa kuunnella. Siirryin kokonaan teenjuojaksi.

Kymmenen vuotta sitten metalliopinnoissa ollessani kokeilin kahvinjuontia uudelleen. Ei sekään kokeilu kovin pitkään kestänyt.

Kahvinkeitintä en omista, vaan keitän vanhanajan pannukahvit. Kaikki meillä käyvät ovat kehuneet, miten hyvää se on ja miten harvassa paikassa saa pannukahvia. Tervetuloa käymään vaan, en aio hankkiutua eroon tuosta pienestä, mutta niin hyvää kahvia tuottavasta masiinasta.

Nyt on kulunut muutamia vuosia kun olen juonut kahvia joko seuran vuoksi tai muuten vaan on tehnyt mieli, ja kärsinyt uskomattomia tuskia sen mieliteon takia. Miten voi koskea joka paikkaan niin tasaisesti, ettei osaa edes lähteä valittamaan mitään tiettyä kohtaa? Paras pysyä erossa mokomasta nautintoaineesta.

No, nykyinen työni on yhdeltä osalta minulle erittäin epäsopiva. En pysy pitkiä matkoja ratissa hereillä. Vapaa-ajan reissuille lähtiessä olen ottanut pikkupullon cocista mukaan ja äärettömän kofeiiniherkkänä  pysynyt virkeänä sen voimalla.

Leipälenkki on siitä hyvä, että ajomatkat ovat lyhyitä ja leipiä nakellessa virkistyy taas ajamaan seuraavan pätkän. Mikäli jotain muuta hommaa tulee, ajan tietenkin mielellään, mutta nykyään ei kolajuoma enää riitä. En haluaisikaan kyllästää itseäni sokerilitkuilla, joten oli hyvä syy siirtyä vahvempaan dopingiin.

Jokin aika sitten tuli leipälenkin päälle keikka Heinävedelle ja nukutti ihan armottomasti. Vaikka tie on mäkinen ja mutkainen sekä pinnaltaan jäässä, ei sekään jännitys saanut pysymään skarppina. Koko menomatkan taistelin vaanivaa mikrounta vastaan ja se oli pelottavaa.
Perillä kävin hakemassa Nesteeltä kahvikupposen ja kas kummaa, paluumatkalla ei nukuttanut yhtään. Tämä ei ollut mikään ihme, mutta se oli, ettei entisiä krapulaoireita tullut ollenkaan.

Kirjastopäivinä matkanteko kestää myös reilun aikaa, joten en enää arastele siemaista kahvia, mikäli olo sitä vaatii. Kiteen Teboililla on hyvää kahvia, ihan vain vinkkinä.

Jännäksi tämän asian tekee se, että itse kahvin ostaminen jostain huoltsikalta ei ole (ainakaan vielä) mitä tahansa arkipäiväistä ja normaalia toimintaa, vaan tunnen olevani lähinnä pahanteossa. Ihan kuin oma äkkinäisyyteni loistaisi minusta kauas. Jos ei osaa, ei pitäisi tehdä ollenkaan. Koskee laulamista, soittamista ja kahvinjuontia.

Joskus kauan sitten Alkossa käyminen aiheutti saman fiiliksen, mutta ei enää. Ei siksi, että kävisin siellä yhtään sen useammin, vaan ehkä päänsisäinen pikkupiru on ottanut järjen käteen. Jään odottamaan, että kahvin kanssa käy samoin.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

45 ja 13

Yhdellä on viisikymppinen lähempänä kuin nelikymmen ja toinen on jo teini. Missä aika oikein menee? Miksi niin nopsaan? Kroppa rapistuu ja ähinä lisääntyy, mutta mieli ei onneksi vanhene. Tai liekö tuo aina niin onnikaan.

Pidimme tänään Aten kanssa yhteissynttärit. Minulla virallinen päivä oli muutama päivä sitten ja Atella se on vielä muutaman päivän päässä edessä, joten puoliväli sopii juhlintaan.

Kimmolla taas on riparin pääsyvaatimukset menossa, joten esikoisen kanssa aloitimme päivän juhlistamisen jumalanpalveluksella Liperin hienossa kirkossa.
"Mihin mennään istumaan?" kysyin kun menimme sisälle.
"Sie voit mennä ihan mihin vaan", Kimmo tokaisi ja livahti jo paikalle ehtineiden kavereidensa luokse.
Jaa. Tyhmempikin olisi tajunnut, että vanhan kalkkisäiteen seuraa ei siinä tilaisuudessa kaivattu.
Kirkossakäyntiä ei ole tullut juuri harrastettua muutamaan kymmeneen vuoteen, jos ei lasketa häitä ja hautajaisia ynnä muita erikoistilaisuuksia. Ei se vastenmielinen kokemus ollut, mutta jotenkin on semmoinen tunne, että ei minusta säännölliseksi kirkonpenkin kuluttajaksi ole. 

Ripen kanssa juhlistimme tilaisuutta jo eilen illalla pullollisella skumppaa. Se jäi tähteelle firman pikkujouluista ja nyt oli sopiva tilaisuus siemaista pois lasittumasta.

Tosin herra meni iltapäiväunille seitsemän kieppeillä ja nukkui kuin tukki puoli kymmeneen, jolloin minä kampesin viereen aikomuksena asettua yöpuulle. Eihän siitä mitään tullut kun virkistynyt mussukka kävi hakemassa pullon autosta ja sinnikkäästi työnsi lasia nenän alle, huokaillen syvästi menetettyä aikaa.
"Voi perrjantaipäivä! Mikset herättäny?"
"No en kehannu kun vetelit niin sikeitä unia."
"Hm. Tarkotus oli ottaa vaan tursin tinnat. Eikun tunnin tirsat."
"Muahhahhaa! Pari hörppyä ja sönköttää ihan sekavia!"
Siinä pullon ja lasien kanssa toheloidessa kaatui kuplivaista sänkyynkin, mutta missäpä hyvissä bileissä ei vähän läikkyisi.

Mummo ja ukki kävivät kahvittelemassa puolen päivän kieppeillä ja nyt on kavereitten vuoro. Vain kolme ylimääräistä tyyppiä talossa, mutta alakerrasta pelikonsolin äärestä kuuluva mekastus on sitä luokkaa, että voisin viihtyä tässä vielä pari tuntia etiäppäin ihan keskenäni. No, pääasia että toisellakin päivänsankarilla on hauskaa.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Universumin pelinappula

Onko olemassa rakkautta ensi silmäyksellä? Kyllä on. Itse en ole kokenut moista, mutta osallisena olen parasta aikaa.

Kirjoittelin aiemmin työkuvioistani, mutta en vielä silloin aavistanut, mille mallille asiat muljahtavat siviilielämän puolella. Kävi nimittäin niin, että sillä siunaaman hetkellä kun astelin lastauslaiturille tulevan työnäntajani silmien eteen, häneltä lähti jalat alta ja järki päästä. Supliikkimiehenä Ripe alkoi härnätä minua ja sai kiedottua minut samaan hulluuteen.
Kumpikin yritti rimpuilla vastaan, mutta mikään ei auttanut. Tuntui kuin olisin ollut pelinappulana maailmankaikkeuden shakkilaudalla, jossa joku minua siirteli mahdollisimman järjettömästi ja nauroi räkäisesti siirtoja tehdessään.

Periaatteessa aika haastava tilanne. Voiko suhde toimia kun toinen on pomo ja toinen alainen? Minua hirvitti melkoisesti, mutta alusta lähtien oli selvää, että peli pelataan avoimin kortein. Ripe kertoi muille työntekijöille, jotka ottivat asian vastaan parhaalla mahdollisella tavalla - onnitellen ja kiusoitellen. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, sanotaan (vaikka ei muuten oikeasti potki, vaan pelosta ja potutuksesta), eli hyvää mieltään purkivat ihanat työkaverini firman keulahahmoon.

Tällä alalla kollegoja näkee vain satunnaisesti ja ohimennen sen verran, että ehtii muutaman sanan vaihtaa. Ei siinä ole aikaa eikä kiinnostusta jäädä epäolennaisuuksia vatvomaan, mutta asia voisi olla eri jossain toisenlaisessa työyhteisössä. Semmoisessa, jossa ollaan neljän seinän sisällä tiiviissä porukassa mahdollisine kuppikuntineen ja juoruakkoineen. Pomon kanssa heilastelija saattaa hyvinkin joutua toisten syrjimäksi, vaikka mitään erikoiskohtelua ei olisi eikä tulisi. Selän takana on helppo olettaa asioita ja antaa mielikuvituksen lentää.

Ripe pitää itseään epäjohtajana ja on tuonut sen selkeästi julki. Asettuu siis mieluummin samalle tasolle työntekijöidensä kanssa eli on pomo vain nimellisesti. Tämä soveltuu ainakin minulle loistavasti. Toisin sanoen systeemi toimii ainakin toistaiseksi ja se riittää. Elämä on tällä hetkellä tosi hyvää. Sanoisinpa jopa ihanaa.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulupäivää!

Tehdäänpä pieni comeback tällekin osastolle. Aina on syy ja jos ei syytä niin tekosyy olla tekemättä jotain. Nyt se tekosyy on huonossa hapessa ollut entinen tietokone. Se toimi huonosti pitkän aikaa ja lopulta kieltäytyi käynnistymästä kokonaan. Nykyisessä piisaa tehoa ja toimintakykyä kuin pienessä kylässä, joten päivitys onnistuu ilman hermojen menetystä ja tukan raastamista.

Jouluisia kuvia ei tällä kertaa ole (monestakin tekosyystä) julkistaa, joten pelkät sanalliset jouluntoivotukset vähille, mutta sitäkin arvoisammille lukijoille. Lähisuvun perinteinen aattoruokailu oli jälleen seuran ja sapuskoiden suhteen antoisa.
Joulupukki oli tänä vuonna sen verran kiireinen, ettemme ehtineen nähdä. Lahjavasun oli vain nakannut kuusen juurelle ja jatkanut matkaa.

Minulle sieltä lohkesi vain vähän, mutta sitäkin tarpeellisempia kapistuksia. Sain lautassetin ja prätkäkypärän. Viimeksi mainittu viittaa uuteen harrastukseeni, joka minulla kuulemma keväästä lähtien on. Se kerrottiin minulle tässä syksyn mittaan ikään kuin ilmoitusluontoisesti.

Työ- ja siviilirintamalla on ollut ja tulee olemaan niin monenlaista hulinaa, että pitää ensin selvitellä päätään että saa ajatukset näppikselle. Palataan asiaan!



lauantai 5. marraskuuta 2016

Toinen hyl tvä peräjälkeen

Johan nyt on markkinat. Viikko sitten JoA:n hallilla järjestetyssä kisassa en enää keksinyt uusia tapoja mokata rataa, joten tyydyin entisiin kikkoihin. Hylly tuli liian myöhäisestä uusimisesta kuten edellisellä kerralla Pieksämäelläkin. Enhän minä sitä sillä hetkellä tietenkään huomannut, mutta asian selvittyä otti raskaasti pattiin. Näin paljon ei ole vielä koiraharrastuksissa harmittanut, mutta tulipa nähtyä sekin päivä.


Krista Karhun laatima rata olisi ollut täysin suoritettavissa, mutta vireongelma oli jälleen läsnä. Hippa oli kohtalaisen hyvällä mielellä kun kävin hallissa lämmittelemässä, mutta radan alku meni nukkuessa. Koira ei ole JoA:n hallista ikinä tykännyt, mutta on sietänyt sitä kuitenkin. Ilmeisesti sietäminen on unohtunut kun ei olla pitkilleen käyty siellä. Lisäharmina oli katolta kuistin katolle tippuva vesi, jota Hippis jäi kuuntelemaan liikaa. Voi voi näitä herkkiksiä.

Tällä kertaa jopa douppasin itseäni. En suinkaan kuskia tarvinnut, mutta nappasin beetasalpaajaa ihan vain kokeillakseni, onko siitä jännitysoireisiin mitään apua. Kyllä oli. Henki kulki, pumppu ei hakannut itseään pihalle eivätkä jalat vapisseet. Oma olo siis helpottui, mutta eipä siitä suoritukseen mitään vaikutusta ollut. Minkähän tuo olisi koiralle tehnyt... No, jos nyt ei kuitenkaan.

Heti ensimmäisenä tuli -10 kun peruutuksen askelmitta oli vääränlainen. Sen siitä saa kun keskittyy laskemaan niin muut yksityiskohdat unohtuu.

Toisena oli puolenvaihto jalkojen välistä. Uusin sen kun Hippa nukkui eikä tajunnut selkeää asiaa. Siitä -3 ja kyltin kolinasta -1 lisää.

Neljäntenä oli käännös vasempaan (oikealla seuraten edelleen), jossa jo valmiiksi jätättävän koiran oli helppo koukata vasemmalle puolelle. Uusin, mutta tein sen liian myöhään eli tällä kyltillä tuli se ratkaisevin virhe.

Yhdeksäs tehtävä oli tuplasaksalaiset, josta ropisi -10 eriaikaisuudesta. Siitä voisin olla muutamaa mieltä, mutta aivan sama.

10. kyltti oli istu, käännös vasempaan, askel ja istu, josta väheni 1 piste vinoudesta.

14. oli pujottelu edestakaisin, josta väheni puutteellisesta yhteistyöstä ja asentovirheestä kumpaisestakin yksi pojo.

16. oli pyörähdys, josta lähti -10 ohjaajan pysähtymisestä. Mitä ihmettä oikein ajattelin? En ilmeisesti mitään.

17. kyltti oli molemmat oikeaan täyskäännös, josta lähti -3 epätarkkuudesta.

Käytösruutu oli vanha tuttu ja hyvin osattu istuminen edessä, mutta Hippa teki hipat ja nousi seisaalle hetkeä liian aikaisin. Ruutu oli pelottavasti rämisevän kuistin katon vieressä ja vaikka vähän väliä kannustin Hippaa pysymään aloillaan, ei se tällä kertaa riittänyt.

Käytösruudun valvojaa voisin kritisoida sen verran, etten missään vaiheessa kuullut hänen sanovan ajan täyttymisestä. Äänimaailma hallissa on kammottava, joten tuommoiset asiat pitää ilmoittaa riittävän kuuluvasti. En kaiken harmituksen keskellä muistanut mainita tästä paikan päällä, joten sinänsä sillä ei ole väliä. Treeniä vaan lisää, että koira tekee sen minkä pitää.

Kisan jälkeen porukalla lomakkeita tutkiskellessa uhkasin perustaa kennelin. "Vituiksmän" olisi oikein passeli nimi, mutta rotua en vielä osannut päättää. Kisakaverit yrittivät lohduttaa, mitä tietenkin arvostan kovasti, mutta fiilikset olivat silti kovin matalalla.

Nyt me asettaudutaan Hipan kanssa talviunille. Treeneissä käydään jos jaksetaan ja kisakalenteria vilkuilen vasta ensi vuonna.  Helmikuussa olisi oman seuran koe, joten elellään nyt sinne asti näillä eväillä.