sunnuntai 5. heinäkuuta 2020

Maalaista sivistämässä

Meillä oli Nomsan kanssa lauantaina kaupunkipäivä. Ensin suunnistimme Pilkon Mustiin ja Mirriin ostamaan juoksuhousut. Yhdet sillä jo on, mutta ne on aika kömpelöt. Hyvät kotioloissa estämässä verenpaisumusta, mutta treeneissä ja kenties joskus tulevissa kisoissa ei oikein aja asiaansa.
Pilkon kaupassa on aina kiva käydä, kun sinne kävellään kauppakäytävää pitkin ja tällä kertaa oli ihan reilusti kansaa liikkeellä. Saimme useita ilahtuneita ilmeitä palkinnoksi tästä vierailusta.

Kaupasta siirryimme PoKS:in tiluksille katsomaan kisoja. Kaima oli kisoissa Kiilan kanssa ja Hali tietenkin mukana. Olimme jo etukäteen sopineet treffit. Pitihän Nomsan päästä äitinsä näkemään, vaikka eivät ne kovin kaveruksia ole. Nytkin ensimmäinen tervehdys oli ärrinmurrin molemmin puolin, mutta kun lähdimme kävelemään, porukka hyväksyi toisensa. Jossain osui kohdalle niin hyvä tuoksu, että olivat koko trio siinä nenät kiinni toisissaan, eikä läheisyys ahdistanut yhtään. Että kaikki on niin suhteellista.

Kuvaan ei silti voinut mennä kovin lähelle sukulaisia.

Kuva: Hanna Turunen

Samalle paikalle olin sopinut Annin kanssa kameratapaamisen. Hän oli myymässä 60 mm makro-objektiivia ja semmoinen minun kokoelmasta vielä puuttui. Ei puutu enää. Sain äärettömän hienoa kuvaa tekevät lasin puoli-ilmaiseksi. Suurkiitos siitä Annille.

Monta tuntia ihmisiä ja sosiaalisuutta veti vallan ventiksi, joten huilasin loppupäivän. Tänään otin kameran lenkille mukaan ja testasin uutta obiskaa. Tykkään mennä lähelle ja tällä pääsee yksityiskohtiin.



Zoomiin tottuneelle oli mielenkiintoista kuvata kiinteällä polttovälillä, mutta kyllä sitä vaan äkkiä oppii käyttämään jalkojaan kun tarvitsee etäisyyttä kohteeseen.

Tsekkasimme metsäpolulla Päivö-myrskyn tuhoja. Oli niitä.

"Mitenkäs tästä nyt päästään?"



Etualalla oleva maastoeste on edellisen pahemman rytäkän kaatama. Siitä pääsee helposti yli, mutta takimmainen on tuore eikä ainakaan minun ylittämä tai alittama. Piti mennä kiertäen.


Vattuja tulee tänä vuonna paljon. Kuvaa en ottanut, mutta uskokaa pois, että puskat notkuvat raakileita. Kuvataan sitten kypsiä kun tulee keruuaika.

torstai 2. heinäkuuta 2020

Eri kaliiperia

Vaihdoin pitkästä aikaa kansikuvan.


Hyvin näkyy tuo  koirien kokoero, joka ei ole niin valtava kuin kuvasta äkkiseltään luulisi.

Hippa on yli 50-senttinen, mutta tarkkaa arvoa en tiedä. Osapuilleen 52-53 cm voisi olla. Nomsa mitattiin pari viikkoa sitten treeneissä suunnilleen 48-senttiseksi eli agilitykielellä se on pikkumaksi.
Hipan turkki hämää, tai oikeastaan Nomsan lyhytkarvaisuus. Tuommoinen Hipan tyylinen turjake on kuitenkin tässä rodussa vielä se tavanomaisempi näky kuin sporttimallinen ja kompakti Nomsa.

Nomsan treenit ovat edenneet lähelle kisakynnyksen ylitystä. Jos nyt tulevana viikonloppuna käyn PoKS:in kisoissa haistelemassa ilmapiiriä ja sitten kuun lopussa rohkaistuisin ilmoittamaan koiran  Joa:n kisoihin parille hyppärille. Saa nähdä.

maanantai 22. kesäkuuta 2020

Kumma kevät

Tämä vuosi jos ei muistellessa väläytä mieleen koronavirusta niin ihme on. En mene spekuloimaan tätä mitenkään poliittiselta kannalta. Siihen on ihan riittämiin minua viisaampia kirjoittajia. Kunhan ylimalkaisesti merkkaan itselleni talteen, jos joskus on tarvetta muistella.

Covid-19 eli kotoisammin koronavirus lähti liikkeelle Kiinan Wuhanista ja vyöryi kuin maailmanlaajuinen hyökyaalto tietenkin myös Suomeen. Maaliskuun puolivälissä tuli määräys sulkea mm. ravintolat, siirtyä etätöihin kenellä siihen oli mahdollisuus ja jättää kaikenlainen ihmisten keskinen kanssakäyminen niin vähiin kuin mahdollista. Kauppoihin ilmestyi käsidesiä ja kassoille merkit lattioihin muistuttamaan turvavälistä.

Koulut menivät kiinni. Meillähän on yksi oppivelvollinen ja yksi opiskelija. Ysiluokka veteli viimeisiään kun piti siirtyä kotikouluun. Nostan hattua niille pikkukoululaisten vanhemmille, jotka oikeasti joutuivat opettamaan jälkikasvuaan. Minusta ei ollut mitään hyötyä Aten opinnoissa. Voin vaan tsempata ja kannustaa tukiopetukseen, jos omat paukut loppuivat.

Liperin koulu hoiti homman hyvin, se täytyy tunnustaa. Alunperin tehtävien piti tulla pedanetiin edellisenä iltana, mutta tosiasiassa ne tulivat vasta aamupäivällä. Oppilas käytti hiljaisen aamun tehokkaasti nukkumiseen. Itse tehtävien tekeminen meni todella hyvin. Rauhallinen ympäristö auttoi keskittymään ihan toisella tavalla kuin koulussa ja kun kysyin tästä, Atte oli samaa mieltä. Kun kouluun paluu pari viikkoa ennen sen loppumista koitti, Atte oli mieli piteessään vähän kahden vaiheilla. Kavereita kaipasi, koulua ei niinkään. Mutta amiksen sähköasentajalinjalle pääsi ja se on pääasia.

Kimmo opiskelee ravintola- ja cateringalaa ja teki myös tehtävänsä itsenäisesti. Huono puoli oli kesätöiden puuttuminen. Raflat eivät ottaneet kesätyöläisiä kun lomautukset olivat päällä omalla väellä.

Kävimme kaupungissa 19.4., mikä oli sunnuntai, mutta suurta eroa hiljaisilla kaduilla ei ollut arkeen verrattuna. Kaupunki oli tyystin kuollut.


Lauantaina 30.5. oli jo hieman enemmän elämää.



Meillä etätyö ei ole mahdollisuus, joten kuljetushommat jatkuivat normaalisti. Jännä oli huomata heti seuraavana päivänä, miten Suomi todellakin pysähtyi. Liikenne putosi aivan minimiin. Tämän huomasi kaikkein selvimmin Käsämän Teboilin risteyksessä. Stop-merkin takaa suoraan tai vasemmalle kääntyminen vaati aikaa ja repi hermoja, mutta maailmalla jylläävä pikkuinen pöpö teki risteyksestä  pääsyn helpoksi.

Verkkokauppa alkoi kukoistaa. Nekin, jotka eivät aiemmin ole tilanneet tavaraa kotiovelle, huomasivat miten kätevää se on ja palvelua todellakin käytettiin. Kaikki kuskit painoivat pitkää päivää, koska sekaan osui enemmän myös syrjäseudun asukkeja. Kun parikymmentäkin kilometriä ajaa viemään pakettia semmoista tietä, jota ei kevätrospuuton takia päässyt autoa rikkomatta neljääkymppiä kovempaa, aikaa vierähti. Mutta se oli asia, jolle ei mahtanut mitään.

Kalevalaisen jäsenkorjauksen opintoni ei onneksi kovin pahasti kärsinyt. Moni kurssikaveri ja lähiseudun ammattilaiset sulkivat varauskalenterinsa kokonaan pahimmaksi ajaksi. Minäkin lopetin harjoitushoitojen tekemisen joksikin aikaa, koska pakettihommat nielaisivat päivästä niin ison osan. Varsinkin riskiryhmäläiset peruivat aikansa suosiolla ja hyvä niin. Kun tilanne rauhoittui, tein hoitoja harvakseltaan ja suurta varovaisuutta noudattaen. Kaikki meni hyvin.

Huhtikuun lopussa olisi pitänyt olla jatkokurssi 4 eli toisen vuoden viimeinen lähiviikonloppu. Se peruuntui kun kokoontumiset oli kielletty ja Peurunka oli kiinni. Saimme korvaavan paikan Törmälän loma- ja kurssikeskuksesta Rautalammilta 6.-7. toukokuuta.

Pikkuhiljaa rajoituksia alettiin purkaa ja kesäkuun alussa ravintolat saivat avata ovensa. Hieman toppuutellen, mutta kuitenkin.

Juhannuksena sai jo kokoontua isommallakin porukalla ja luulen, että monet olivat tästä todella iloisia. Ihminen on kuitenkin melko sosiaalinen laji. Minua ei tosin haitannut, vaikka sai jonkin aikaa uiskennella väljemmissä vesissä.

Jos kysyittäisiin, mitä jäät kaipaamaan korona-ajasta, minulla on vastaus valmiina: kauppojen kassahihnoilla olevien välipalikoiden puuttumista. Kun ostoksia ei voinut erotella muulla kuin jättämällä tilaa, kukaan ei ollut pökkimässä kärryllä persuksille ja mättämässä kamojaan heti minun ostosten perään. Kuinkahan pitkään ihmiset muistavat, että jono ei etene yhtään nopeammin huohottamalla edellä olevan niskaan?

Edit. Muokattu 29.6. kun muistiin juolahti asioita.

lauantai 15. helmikuuta 2020

Piruetti aalloilla

Kenen mielestä lossilla ajelu on tylsää ja hitaudessaan rasittavaa? Varmasti sen, joka kyseistä liikennöintitapaa joutuu olosuhteiden takia käyttämään ainakin sen pari kertaa päivässä. Harvakseltaan käyttäville, saati lossineitsyys vielä tallella oleville se on hyvinkin elämyksellinen kokemus.

Olen nyt muutamana lauantaina vienyt tavaraa Rääkkylään eli veden yli mennään. Muutama vuosi sitten leivänajossa seilasin Arvinsalmea joka päivä ja kuskit tulivat tutuiksi. Ovat tainneet ikävöidä minua kun tämänpäiväinen kuski lossiin ajaessani pataroi kannella ja tuli juttusille.
"Ootko vaihtanut autoa? Vai onko teillä näitä miten monta?"
"On niitä jokunen."
"Mitäs alueita te ajatte?"
"Njaah... Liperi, Outokumpu, Polvijärvi, Rääkkylä, Hammaslahti, Reijola, Tohmajärvi, Kitee, Kesälahti. Niin ja Lieksa."
"Oho, eli puol Pohjois-Karjalaa! Oon tässä ihastellu näitä kun on tuota konttia vaikka miten, ei oo ihme että ne tekee näistä kesämökkejä."
"On siinä 16 kuutiota tilaa ja mahtuu seisomaan tämmönen normikokoinen."

Juttu jatkui ja melkein teki jo mieli ryhtyä naputtamaan rattia, että ei tässä mitään kiirettä, mutta Rääkkylä alkaa odotella tavaroitaan. Matkaan päästiin.
Ihmettelin jo lossiin ajaessani sen ohjaamo oli vasemmalla, vaikka yleensä kuski vimpsuttaa joystikkejään oikealla puolella. Syy selvisi kun saavuin rantaan paluumatkalla. Lossi oli toisella rannalla ja lähtiessään kiepsahti jännästi, kuin olisi peruuttanut ja jatkanut matkaa perä edellä. Menin ohjaamoon.

"Käänsit sie tämän?"
"Joo, tuo savutorvi osoittaa sivulle ja kun samasta suunnasta tuulee niin pakokaasut tunkee suoraan tänne. Parempi siirtyä tuulen yläpuolelle. Tämä on tosi näppärä ajettava."

No niin on. Harmi kun kuski alkoi temppuilla ihan ilman varoitusta ja kännykän kuvausvalmiiksi asettaminen kesti puoliympyrän verran, mutta sain sentään toisen puolikkaan tallennettua.
Olin ainoa matkustaja, joten kuski päätti antaa minulle vähän erikoisemman kyydin. Mitäs sitä aina suoraa reittiä sahaamaan kun vaihtelu on mahdollista ja tunnetusti virkistää.

Muistuipa mieleen muinaiselta leipäreissulta muuan juttu. Lossikuski pitää tauon klo 8.40-9.00 ja olin erään kerran sen verran myöhässä, että saavuin rantaan juuri tauon alkaessa. Kuski tuli kopistaan ruokalautasen kanssa ja naputti ikkunaan:
"Onko sulla kiire?"
"Tavallaan, leipien pitäs olla kaupassa yheksään mennessä."
"Miepä nakkaan siut vastarannalle", sanoi kuski ja kapusi ohjaamoon.
Sain yksityiskyydin Rääkkylän puolelle ja siellä odottavat starttailivat autojaan toiveikkaina, että nyhän kävi hyvin kun ei tarvinnutkaan taukoa odotella.
Turha oli toivo. Kuski päästi minut rannalle, läimäytti portit kiinni ja lähti jatkamaan varhaista lounastaan.
Arvatkaa, oliko olo kuin kuningatar Elisabethilla vilkutellessaan kansalle autosta? Kyllä oli.

Silloin elettiin joulunalusaikaa, joten kävin ostamassa kuskille suklaarasian kiitokseksi. Tämä tuumasi, että ei olisi tarvinnut, mutta oli hyvillään kuten olin minäkin saamastani erityiskohtelusta. Kuulemma tekee monesti tämmöisen poikkeuksen ammattiliikenteen ollessa kyseessä. Siviiliautoilijat joutavat odottaa.
Eivät omasta mielestään tietenkään joutaisi, mutta opettakaamme heille odottamista. Hyvää se tekee.

tiistai 15. lokakuuta 2019

Ruska

Syksy 2019 muistetaan sisukkaista keltaisista lehdistä. Kesänvihreä metsä vaihtoi aurinkoiseen asuun eikä luopunut siitä, ei edes lumen voimalla.
Valtavat määrät joutsenia ja valkoposkihanhia oli liikkeellä, mutta tässä niistä vain pieni osa. Väriloiston tilanne 3.10. oli tämän näköinen.


Pari päivää myöhemmin lauantain lääkelenkillä Tohmajärvelle maisema sai vaalean harson ylleen.
(Kyllä, otin kuvan ajaessa. Hyi minua.)


Perillä tilanne oli vielä pahempi. Lumimöykkyjä roikkui lehtevillä oksilla kuin kiusallaan, että tässä ollaan etkä mahda mitään.



Lumi suli pian pois, mutta ruska jatkui. Kävimme koirien kanssa 10.10. lenkillä Käsämänharjulla ihan vain katsomassa, miltä väritilanne siellä näytti. Hyvältä. Luovin ammattiopiston kota on Huttulammen rannassa.


Tytöt tykkäsivät, kun pääsivät välillä tutkimaan uusia maisemia. Harjulle vie luonnon mukulakivikatu.



Taustalla on Viinijärvi, etualalla Iso-Möykky -niminen lampi. Tiesittekö, että Viinijärvi ei ole saanut nimeään juoman vaan nuolikotelon mukaan? Joku muinainen metsämies oli kenties pudonnut jäihin ja kadottanut nuoliviininsä järveen. Tässä oli päivän tietoisku.

 



Keltaisuus maisemassa jatkui vielä 15.10., nyt jo hieman karisseena. Saa nähdä, milloin puut malttavat riisuutua kokonaan.




Minä ainakin nautin tästä värikkyydestä täysin siemauksin. Kuiva syksy on ihanaa aikaa.

sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Ramm! Stein!

Männä kesän oikea keikkojen keikka oli elokuun 9. päivä kun menimme Tampereelle Rammsteinin spektaakkelia ihmettelemään. Minä olen bändin nähnyt vuosia sitten Helsingissä, mutta Ripelle tämä oli neitsytmatka. Eikä jättänyt kylmäksi, mikäli oikein käsitin. Ei jättänyt yleensä koko Ratinan stadionia ihan kirjaimellisestikaan, koska pyrotekniikka oli jälleen ihan omaa luokkaansa.

Pääkeikka oli lauantaina, mutta se myytiin loppuun 10 minuutissa. Niinpä järjestivät perjantaille lisäkeikan ja sinne saimme liput. Saimme myös rammstein-lisällä hinnoitellun hotellihuoneen Pyynikiltä. No, kerranhan sitä vain eletään. Tästä opimme jälleen, että pitää olla aikanaan asialla ja muutkin majoitusvaihtoehdot kannattaa ottaa huomioon.

Oman haasteen työtöitten kannalta toi se, että olimme perjantaiaamuna lähdössä eli kaksi kuskia pois kuvioista. Onneksi työntekijöitä on sen verran, että luotimme heidän selviävän hommista. Lisävarmistus tälle tuli kun perille asetuttuamme kyselimme kuulumisia ja kävi ilmi, että paketteja oli tuskin nimeksi. Ei meillä olisi mitään virkaa ollutkaan, pelkästään jaloissa olisimme pyörineet.

Juna kuljetti perille eli loma alkoi heti asemalta kun ei tarvinnut itse ajaa. Perillä iloitsimme valinnasta, nimittäin pitkä pätkä Hämeenkatua oli myllätty ylösalaisin tulevan ratikkasysteemin takia eli liikenne oli poikkeuksellinen. Sinne ei kahta maalaista kaivattu sotkemaan yhtään enempää.
Nostan hattua bussikuskeille, miten he sukkuloivat isoilla autoillaan siellä kaiken katuremppahässäkän keskellä. Enpä haluaisi ajella jakeluautolla Tampereella. Eipä silti, en halua meidän pienessä ja selkeässä Joensuussakaan.



Päivän ihmettelimme paikkoja joko kuvaten tai muuten vaan ja illan tullen aloimme siirtyä kohti Ratinaa. Säätiedotus ennusti, että sateen mahdollisuus oli 10 % luokkaa. Meillä oli sadeviitat, mutta keikka-alueelle tuntui olevan lupa viedä kovin minimaalinen määrä varustetta. Otin vain pienen kassin, mihin mahtui lompsat ja kännykät, ja päätimme pärjätä sillä. Onneksi olimme katon alla sillä hetkellä kun se kymmenen prosentin sade tuli. Pieni ja tehokas kuuro ja sen jälkeen silkkaa aurinkoa kuulasta tyyneyttä loppuilta.

Kunnes tärähti.





Ei sitä voi sanoin kuvailla. Rammstein ei välispiikkejä harrasta, eikä niitä kukaan edes kaipaa. Lopuksi vain "Kiitos, thank you, danke schön" ja that's it.
Saksaa en ymmärrä kuten ei moni muukaan, joten musiikki puhukoon puolestaan. Sen kuulee, näkee ja tuntee. Kappaleitten taustat joutuu opiskelemaan muita reittejä ja niin kannattaakin tehdä, ihan vaan ymmärryksen takia. Rammstein ottaa kantaa monenlaisiin, traagisiinkin asioihin ja haluaa shokeerata. Se kuuluu lyriikoissa ja näkyy tehosteissa.

Huumori on myös vahvasti läsnä bändin keikoilla. Kosketinsoittaja paistettiin jälleen padassa ja sen lisäksi Till kärvensi hänet valtaisalla liekinheittimellä.
Keikalla oli kuvauskielto, mutta tiedättehän nykyajan. Kyllä on saanut jälkikäteen youtubessa fiilistellä tunnelmia. Se on sitä paitsi ihan yksi ja sama kuvaako joku vai ei. Videot ovat vain kalpea aavistus aidosta tunnelmasta ja se oli joka sentin arvoinen. Menisin uudestaan ihan koska vaan.

Porukan purkautuessa stadionilta alkoi nälkä kaivella. En muista sen pienen kuppilan nimeä, mutta kadulla oli mainoskyltti Rammburgerista ja se naula veti. Osuimme paikalle hyvään aikaan, koska väkeä pursui meidän jälkeen sisälle niin että seinät pullistelivat. En moiti heitä. Rammburger hiveli makunystyröitä karusta ulkonäöstään huolimatta. Se oli nimittäin musta! Joo-o, musta hampurilaissämpylä, millä lie värjätty. Verellä vissiin.

Lauantain vietimme turisteina. Kävimme Finlaysonin alueella olevassa vakoilumuseossa ihmettelemässä kaikenmaailman vempeleitä omin nokkineen ja myöhemmin Lenin-museossa, jossa oli opastettu kierros.
Vakoilumuseota etsiessämme tulimme samaan tulokseen kuin edellisenä iltana Ratinalla oikeaa lipuntarkastuspistettä etsiessä: tamperelaiset eivät osaa opastuksen jaloa taitoa. Piste.
Yksinkertainen asia osataan siellä tehdä äärimmäisen vaikeaksi. Kysyvä ei yleensä tieltä eksy, mutta sekään ei aina pelasta. Ratinalla suullisetkin opastukset olivat ylimalkaisia. Lenin-museoon löysimme helposti kun heti eteisaulassa oli herra kysymässä, miten voisi olla avuksi ja osasi neuvoa oikeaan paikkaan ensi yrittämällä.

Pitkästä aikaa oli mukava ulkoiluttaa kameraa ihan vaan räpsimisen ilosta. Sain jopa yhden tosi hyvän kuvan kun pari naista tutki lukkosiltaa.



Ihan kuin jotain olisi jäänyt kesken?


Iltapäivällä saimme harvoin nähtyjen tuttujen kanssa aikataulut osumaan yksiin. Kati, Kimmo ja Anu olivat Ratikkakahvilassa ja vaikka kaksi ensin mainittua asuvat alle 20 kilometrin päässä meiltä, ei vierailuja puolin ja toisin kovin usein ole. Mikäpäs siinä, mennään sitten muutaman sadan kilometrin päähän juttelemaan kavereitten kanssa.

Tampereelle sanoimme heipat sunnuntaina aamupalan jälkeen. Hyppäsimme Helsingin-junaan ja katselimme pääkaupunkia muutaman tunnin. Maailmanpyörästä näki paikkoja ihan eri kantilta. Pyörän kopeissa on ärsyttävät siniset pleksit, mutta photoshopin kautta kierrätettynä kuvista sai ihan inhimillisen näköisiä.







Meidän vanha hesalainen sanoo, että torilla pitää käydä kahvilla. Sen teimme. Lokkeja ja niiden poikasia oli paljon.


"Niin, tiedättehän, että allani on Audi."


Torin kulmalla päätimme kokeilla sähköpotkulautoja. Semmoisen vuokraaminen oli helppoa, mutta sadesäässä märällä kadulla ajaminen ei niinkään. Kätevä kapine, mutta ehdottomasti kuivan kelin ajopeli.

Pyörimme Stockmannilla hetken aikaa ja totesin, ettei ole shoppailuelämä ja kahviloissa notkuminen minua varten. Seuraavaksi suunnistimme Oodiin, uuteen kirjastoon, joka on oikeasti melkoinen monitoimitalo. Keskikerroksessa on ompelukoneita käytettävissä, tarratulostin leikkureineen, 3D-tulostimia, äänitysstudioita ja jopa soittimia lainattavaksi. Porukka luki, teki läppäreillä töitä tai mitä tahansa viihtyisässä ympäristössä.


Ylläkerrassa on itse kirjaosasto, joka ei ainakaan minuun tehnyt kovin suurta vaikutusta. Joensuun pääkirjastossa on rutkasti enemmän kirjoja kuin tuolla. Toki Oodissa on lapsille leikkialue ja yleensä kaikelle kansalle vaikka mitä muuta tekemistä, joten ehkä kirjasto ei ole enää entisensä.




Tein tämän kokemuksen perusteella karkean rajanvedon; jupit hengailevat Stockalla ja hipit (ynnä muu tavan kansa) Oodissa. 


Hieno reissu ja paljon kokemuksia. Jäi vielä koettavaa seuraavillekin reissuille.

Loma!

Ikimuistoinen oli se viikko, jonka olin ajohommista kokonaan vapaalla. Olin vain ja nautiskelin pelkästä olemisesta ja tein kaikkia kivoja juttuja. Se oli nimittäin heinäkuun puolivälissä se vapaa eli kirjoittaja on tässä parisen kuukautta tehnyt kaikkea muuta kuin istunut näppiksen ääressä.

Viikon ensimmäinen kohokohta oli keskiviikko, jolloin pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan. Edellisestä kerrasta taitaa olla jopa puolitoista vuotta, joten korkea aika oli.
Naapuriin muutti uusia ihmisiä ja heidän mukana kaksi suokkia. Tiialla oli ollut hevonen jo vuosia ja nyt omaan talliin sille piti saada kaveri, joten semmoinen tuli.

Mukavaa oli käydä kopottelemassa Metkalla ja näyttämässä Tiialle maisemia ja reittejä. Sain totuttuun tyyliin sisäreidet niin kipeiksi, että teki mieli amputoida jalat nivusista. Pitäisi harrastaa hieman useammin, mutta minkä voit kun tilanne on nyt mitä on.

Lomalla ehdin käydä Pian paimennusopissa ensimmäisen ja toistaisekai ainoan kerran tänä kesänä. Nomsalla oli mielenkiinto ihan jossain muualla, mutta Hipan asenne oli kohdallaan: NO NIIN PÄKÄPÄÄT! TÄTI NÄYTTÄÄ NYT VÄHÄN PAIMENNUKSEN MALLIA!
Ja sen se teki. Hyvä ihme, että tuo koira osaa kun vaan itse osaisi olla oikeassa paikassa ja ohjata. Kerta toisensa perään karkuutin lampaat ja Hippa se vaan nöyrästi käy hakemassa ne minulle. Se on kova veto omaa ihmistä ja muuta laumaa kohti. Kun sain kentän kierrettyä ja porteistakin lampaat hienosti paimennettua, alkoi rynniminen kohti aitauksia. En osannut näyttää lampaille, että koira on edelleen täällä, älkääpä menkö mihinkään.

Vapaaviikon päätti kolmen päivän rokkailu Ilosaaressa. Rokin taika murtui tänä vuonna sen verran, että oli kylmä ja välillä jopa tosi kylmä. Emme sentään kastuneet kuin ihan vähän. Se täytyy tunnustaa, että vanhuusko painanee, koska kolmas päivä oli ehkä liikaa.

Kattauksesta löytyi Ellips, J. Karjalainen, Sunrise Avenue, Ville Valo & Agents...  mutta täydet pojot kotiin vei Chisu. Uusin tuotanto ei napannut ollenkaan, mutta hitit ovat hittejä ja artisti osaa hommansa. Edes topin olkaimen irtoaminen ei saanut Chisun pasmoja sekaisin. Hän pyysi bändikaveripuolisoaan kiinnittämään olkaimen, mutta se oli helpommin pyydetty kuin tehty. Siinäpä sitten viihdytettiin yleisöä muilla keinoilla ja hyvin luontevasti kävi. Chisu kertoi juttuja ja improvisoi laulua olkaimen kiinnityksestä "...tää on vähän hankalampi toppii...". Lopulta solki oli paikoillaan ja artisti jatkoi raportointiaan.
"Mä juon vielä."
"Okei, nyt oon valmis."
Ja keikka jatkui. Ihastuttava nainen!

Ville oli valoisa Agentsin keulilla, sanoisinpa että todella hyväntuulisena siellä veti vanhoja biisejä uudella, omalla tyylillään. Humppahommia oli kuulemassa yllättävän paljon nuorisoa. HIM ei kuulunut omiin suosikkeihini, mutta tämä keikka nappasi kivasti.



Rokkiin oli panostettu tänä vuonna melkoisesti. Metelli-teltan luona olevalla anniskelualueella oli valtava katos penkkeineen ja pöytineen kansan syödä ja juoda sateelta piilossa.



Iloliemi oli etiketin mukaan rakkaudella pantu, mutta maku oli kuulemma karmaiseva. En maistanut. Tyydyin vetiseen sidukkaan ja yskänlääkeshotteihin. Vain lämmikkeeksi tietenkin.