sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Hyvä tyyppi, mukava luonne

Hippa kävi pitkästä aikaa näyttelyssä. Perinteisen Suvi-Karelian tilalle tullut Winter-Karelia pidettiin Joensuun areenassa ja aussiet arvosteli alankomaalainen Mouchart-Kleingeld Loes. Veteraanikehässä kaksistaan siskonsa Kirin kanssa pyörähtänyt Hippa sai hienon arvostelun:

"8 years. Nice type. One ear standing up. Eyes can be more almond shaped. Good stop and bite. Nice bone. Good coat and tail. Move most ok. Little loose in front. Nice temperature."

"8-vuotias. Hyvä tyyppi. Toinen korva pystyssä. Silmät voisivat olla enemmän mantelin muotoiset. Hyvä kallo ja purenta. Hyvä luusto. Hyvä turkki ja häntä. Liikkeet enimmäkseen ok. Vähän löysä edestä. Mukava luonne."

Hippa sai EH:n ja kilpailuluokassa kiilasi Kirin edelle. Tämän lisäksi menimme kasvattajaluokkaan, jossa oli meidän lisäksi Petja, Kiri ja Arra. Kokomusta setti siis. Tuomari antoi Miimille kunniapalkinnon ja totesi, että koirien samankaltaisuus on selvästi nähtävissä. Toinen erityisesti ilahduttanut seikka oli maininta koirien hyvistä luonteista.

Tuo arvosteluissa usein toistuva "type" jaksaa aina vaan ihmetyttää, mutta kaipa se näissä kuvioissa kuuluu mainita kun kokonaisuutta kuvataan. Samoin "nice" ja "good" ovat enimmäkseen samaa tarkoittavia, joten en voinut olla tälläämättä otsikkoon pientä kaksoismerkityksellisyyttä.

Hipan epämantelinmuotoisista silmistä on mainittu aiemminkin, mikä myös ihmetyttää allekirjoittanutta. Jatsi kävi muutamassa näyttelyssä, mutta sen silmistä ei koskaan sanottu mitään, ja kaikki sen tunteneet tietävät edesmenneen mummelin isot ja pyöreät silmät. Ei ihan niin ympäripyöreät kuin Marin Lilyllä, mutta melkein. Lily painiikin kokonaan omassa silmäsarjassaan.

Hippa oli valoisalla mielellä ja liikkui hyvin, ja niissä on ilonaihetta jo sellaisenaan. Nuo seikat todistavat kahta asiaa; selkä ei ole ihmeemmin viime aikoina vaivannut ja koska sitä ei ole tarvinnut lääkitä, pääsi koiran huoletta viemään näyttelyyn. Toinen on se, että koiran näyttelyttäminen ei ole minulle kovinkaan tärkeä juttu, joten en jännitä kehässä olemista. Siispä Hippa voi ottaa löysin rantein kun ei tarvitse olla huolissaan minun henkisestä tasapainosta tai -painottomuudesta. Sen rentouden kun löytäisi kokeissakin, mutta tämä koiran kohdalla sitä ei tapahdu. Jatsin kanssa en jännittänyt kokeita, koska se teki töitä ja piti lystiä täysillä. Näyttelyssä se ei sen sijaan viihtynyt pätkääkään ja kertoi sen erittäin selvästi.

Minäkö muka pyöreäsilmäinen puolipystykorva? Ei pidä paikkaansa. Tai no ehkä vähän.




sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Aika näyttää

Niin paljon kaikenlaista tapahtumaa on jäänyt tänne naputtelematta, että en enää tiedä mistä lähteä sumaa purkamaan. Kun päivät istuu auton ratissa, ahteri ei enää ilta-aikaan halua tulla litistetyksi minun ja tuolin väliin. Siinä sitten jää vähemmälle nämä henkiset harrastukset, sähköpostin selaus ja poikien wilma-viesteihin vastaaminen. Kaksi viimeistä ovat tärkeitä asioita ja pitäisi tehdä ajallaan mutta kun... niiden tekeminen onnistuu toki kännykälläkin, mutta liian vaivalloista on minusta se miniruudun näpyttely.

Mainitsemisen arvoinen juttu on se, että viime syksynä siirryin koulunpenkille. Aloitin kalevalaisen jäsenkorjauksen opiskelun, joka tarkoittaa matkustusta Suolahteen aina muutaman kuukauden välein. Nyt on takana kaksi lähiopiskeluviikonloppua ja helmikuussa odottaa seuraava. Jokaista lähikoulutusta varten pitää tehdä vähintään 15 harjoitushoitoa ja oikein mukavasti olen saanut asiakkaita penkkiin, kiitos siitä heille myös tätä kautta. Vaikka koko kroppaa en vielä pysty käsittelemään, monet ovat saaneet apua kireyksiin jo nyt. Se ilahduttaa ja kannustaa jatkamaan. Vanhat asiakkaat ovat toistaiseksi tulleet mielellään uudestaan ja uusiakin olen saanut hankittua.

Aika on välillä kortilla tuon päätyön takia, mutta niin se on kurssikavereillakin. Meillä on WhatsApp-ryhmä, josta saa tarvittaessa apua, kokemuksia ja vertaistukea.
Sain myös edullisesti piirtäjille tarkoitetun anatomian kirjan, jossa on erinomaiset piirrokset lihaksista ja luista. Paras juttu on se, että siinä on myös eläinten anatomiaa, koska ihmisten lisäksi minua kiinnostaa myös koirien ja hevosten hoitaminen.

Jo ensimmäisellä kurssikokoontumisella keskustelua aiheutti harjoitushoitojen maksullisuus. Opettajamme ei ottanut kantaa asiaan, vaan antoi kaikille vapauden tehdä kuten haluavat. Osa ottaa korvauksen, osa tekee ilmaiseksi. Minä päätin ottaa 15 euron korvauksen nyt peruskoulutusjakson ajalta ja nostan hintaa sitten jonkin verran seuraavan vuoden osalta kun taitoa ja kokemusta on enemmän.
Omasta mielestäni rahan pyytäminen harjoitteluajalta ei ole väärin. Maksaahan opiskelijatyönä tehty hiustenleikkaus tai hierontakin jonkin verran.
Näyttökokeeseen asti rämpiminen kestää vähimmilläänkin kolme vuotta, joten minunlaiseni hätäinen ihminen saa nostaa itselleen hattua, jos saa homman vedettyä loppuun. Olen päättänyt saada, koska juttu on mielenkiintoinen ja kaikenlaisista vaivoista kärsiviä on paljon eli töitä riittää.
En suotta toista jo valmista tekstiä, joten tästä linkistä voi lukaista, mikäli kokee tarvetta syventyä aiheeseen tarkemmin.





sunnuntai 2. joulukuuta 2018

Lehmät talvipeltoon

Black friday on ollut todella black week, mutta meidän kohdalla eri tarkoituksessa kuin mainoksissa. Sitä Matkahuollon kautta kulkevan tavaran määrää ei kukaan kuolevainen osaa kuvitella! Alennusprosenttikiimassa kirppuilevan kansan pakettihimon tyydyttäminen vie kaiken ajan pimeästä pimeään ja kaiken tämän keskelle iski vielä flunssanpoikanen. En ole yli kahteen vuoteen ollut kipeänä ja taas muistui mieleen, miten kamalaa se on, mutta onneksi tauti ei yltynyt pahaksi. Buranan voimalla painettiin kaasua.

Eilen pilkahti aurinko ja olo alkoi olla melkein normaali. Heti aamun lääkelenkin jälkeen ampaisin koirien kanssa ulos ja otin pitkästä aikaa kameran mukaan. Vanha palvelijani Canon 7D simahti jo jokin aika sitten eikä ole ollut varaa hankkia uutta. Onneksi isäntä on canonisti myös, joten lainasin hänen pikkurunkoaan. Sillä pärjää hyvässä valossa hyvällä putkella vallan mainiosti ja tuloksena oli kelpo otoksia.

Mukava naapurini tuskin pahastuu ruokohelpipeltonsa verottamisesta, joten suuntasimme pellolle lähinnä sen värin vuoksi. Nomsa ainakin maastoutuu mukavasti aamun lämpimässä valossa korsien sekaan.

 "Minullako muka isot korvat? Phh, kateellisten panettelua!"





Hipan nuoruudenaikainen "onks karvat hyvin, näkyykö korvat" -asenne on mennyttä kalua. Nykyään se suhtautuu kuvaukseen epäluuloisesti, lähinnä jatsimaisella "voitko heivata kamerasi vaikka Viinijärveen" -asenteella.


Nomsa sen sijaan jatkaa edesmenneen ilveilijän ilmeikkyyttä.

"Tuo heinä näyttää hyvältä."



 "Hmm, onpa tiukassa!"



"Ja äärettömän sitkeää! Hyvää silti, syön."



Onnea on mennä yhtä jalkaa parhaan kaverin kanssa.


perjantai 19. lokakuuta 2018

Meillä painitaan taas!

Hippa on kärsinyt selän jäykkyydestä ja epämääräisistä kivuista jo pitemmän aikaa. Toissa talvena, kun harrastimme rallya aktiivisemmin, käytin koiran hierojalla ja se paransi tilannetta huomattavasti. Sittemmin olen välillä lääkinnyt, välillä hieronut itse ja vointi on ollut vaihtelevaa. Kivun huomasi myös siitä, että takajalan nostaminen esimerkiksi kynnenleikkuun yhteydessä eli vain toisella takasella seisominen on ollut vaikeaa.

Kuluneena kesänä sattui jotain ja Hipan kunto kertakaikkiaan romahti. Autosta hypättyään Hippa jäi istumaan ja siitä kun pääsi liikkeelle, ontui takajalkaansa. Aikansa meni ja toipui, mutta jäykkyys jatkui eikä se enää halunnut hypätä itse autoon eikä sieltä alas. Onneksi on köykäinen nosteltava.

Vein sen Soile Sormuselle akupunktiohoitoon, ja koska Soile on myös eläinlääkäri, hän osasi katsoa kipukohdat tarkkaan. Toisessa takajalassa oli huomattavasti heikommat lihakset kuin toisessa. Siinä selitys em. toispuoleisuudelle.

Neulat ja kipulääke helpottivat oloa, mutta en osannut lääkitä tarpeeksi tehokkaasti ja homma jäi ikään kuin puolitiehen. Pahin tapaus sattui erään kerran lenkillä, kun Hipalta meni lähes jalat alta. Se hoippui kuin halvaustilassa, perä heittäen sinne tänne. Tätä ei kestänyt kauan, mutta kamalaa katsottavaa se oli. Kohtauksen jälkeen Hippa juoksenteli taas ihan normaalisti. Ilmeisesti joku hermo oli hetkellisesti melko pinteessä.

Kiire on huono syy jättää eläimet hoitamatta, mutta lopulta 21. syyskuuta pääsin viemään Hipan Martinalle kuvattavaksi. Johan alkoi valjeta.

Selässä T12-T13 välissä on selkeä spondyloosimuutos, mikä ei ole kipujen syy vaan varsinaisen vian seuraus. Martinan diagnoosi oli välilevyrappeuma, jonka takia keho on alkanut rakentaa suojaavaa siltaa nikamaväliin.

 (Klikkaa kuvaa, näkyy isompana)

Tuommoiset luupiikit eivät kasva hetkessä, joten jo aikaa sitten on jotain mahdollisesti sattunut ja kivuliaisuus vähitellen lisääntynyt. Hippa on kärsinyt hiljaa kuten koirilla on tapana tehdä. Valitettavasti. Mitäpäs sitä mammalle vaivojaan valittamaan.

Mutta ei niin huonoa, ettei jotain hyvääkin. Tuota yhtä kohtaa lukuunottamatta koira on niin priima kuin vain voi olla. Kaula- ja lanneranka sekä lonkat ovat supersiistit eikä LTV-muutoksista ole tietoakaan.

Hoito-ohjeeksi saimme kipulääkettä, fysioterapiaa ja lepoa. Parisen viikkoa lääkitsin ja jätin tropit tauolle, jota on nyt kestänyt ainakin viikon verran. Hippa on ollut iloinen ja virkeä, sekä lääkityksen aikana että sen jälkeen. Vauhtia on piisannut Nomsan kanssa kaahatessa.

Kaiken hyvän lisäksi Miimi alkoi houkutella meitä rallykisoihin tämän kuun loppupuolelle ja mitäs hullu muuta tekee kuin on yllytettävänä. Aloitimme Nomsan kanssa agilityn alkeiskurssin ja viikko sitten otin Hipan mukaan. Jos kerta kisoihin aiotaan, kannattaa vähän tsekata, mitä osataan. Typy oli aivan liekeissä! Vaikka rally on lajina sieltä keveimmästä päästä, pieni huoli oli kipeytymisestä eikä se ollut aiheeton. Seuraavana päivänä Hippa ärtsyili Nomsalle syyttä suotta, kuten se tekee jos selkä vihoittelee. Hieroin sen heti, ja vaikka en ekspertti olekaan, se riitti. Vointi palasi heti hyväksi.

Myös eilisiin treeneihin otin Hipan mukaan ja hieroin sen heti kotiin palattua. Yön levon ja työpäivän aikaisen makailun jälkeen Hippis on taas virkeä ja Nomsa iloinen kun isosisko on kunnossa. Kiva katsoa, kun ne jytältävät tuossa lattialla keskenään. Leikki käy kun kivut ovat poissa.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Kohtaaminen vanhan ystävän kanssa

Pääsimme Nomsan kanssa agilityn alkeiskurssille, ja nyt on takana kaksi iltaa sen lajin treenejä.

Miimi soitti eilen ennen hallille lähtöä. Rupattelimme niitä näitä ja hän houkutteli minua ilmoittamaan Hipan rally-tokokisoihin parin viikon päähän. Lupasin harkita asiaa.

Harkinta tarkoitti treenitauon vaivihkaista päättämistä (siitä tarkemmin myöhemmin). Otin siis Hipan mukaan, koska oli lämmin ja hyvin tarkeni autossa odotella.

Nomsan vuoron jälkeen oli hyvää aikaa puuhata Hipan kanssa pihalla. Voi hyvänen aika, että se oli innoissaan! Seuraaminen oli huippukivaa, paikalla kääntymiset ja sivuaskeleet ja...

Jatsi oli siinä.

Silmänräpäyksen verran, melkein neljäntoista vuoden ajalta tuttu ele, äännähdys, katse. Varsinkin se katse. Näin Jatsin silmät Hipan päässä.



Ilo läikähti sisälläni. Ihan kuin mummeli olisi käynyt sanomassa, että ilmoita vain tuo otus kisaan.

Kotimatka meni kyynelehtiessä. Yhtä paljon yhteisten aikojen ikävästä kuin jälleennäkemisen riemusta.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Sydämen asioita

Radiossa oli eräänä päivänä juttua siitä, että on tehty tutkimus, jonka mukaan avioliitossa elävillä on vähemmän sydän- ja verisuonitauteja kuin sinkkulajitovereilla. Tutkimuksen mukaan yksineläjät eivät kiinnitä mahdollisiin vaivoihinsa kovin suurta huomiota ja jos kiinnittävät, eivät välttämättä mene lääkäriin ennen kuin on lähestulkoon myöhäistä. Ai miksikö? No jos elää pelkästään itselleen, mitä väliä.

Naimisissa olevien tilanne on siinä mielessä parempi, että heillä on enemmän pelissä. Ei olekaan pelkästään minä, vaan me. Jos sairastuu, aiheuttaa huolta myös toiselle ja sen ennaltaehkäisy patistaa menemään tutkimuksiin. Saattaa patistaa se toinen osapuolikin, mikä omalta osaltaan kaunistaa tilastoja kun asioihin puututaan ajoissa.

Uutista kuunnellessa omaan korvaani särähti tuo vastakkainasettelu sinkkujen ja naineiden kesken. Eihän asia ole nykyään niin mustavalkoinen, joten avioliiton tilalle olisi aivan hyvin voinut ujuttaa käsitteen parisuhde. Ei tarvitse olla naimisissa ollakseen toisesta välittävä ja huolissaan, mikäli tämä ei voi hyvin.

Entä jos tulee ero? Se jos mikä stressaa ja periaatteessa kumoaa avioliiton hyvää tekevän vaikutuksen. Särkyneen sydämen oireyhtymä on jopa tieteellisesti todettu asia.

Edellinen meni vähän sivuraiteelle, mutta alkuperäinen uutinen sai pohtimaan omaa elämäntilannettani. Mikä minun parisuhdestatus oikein on? Emme ole Ripen kanssa naimisissa, emme kihloissa, emme edes asu samassa osoitteessa kuin aina välillä lyhyitä aikoja. Näin ollen avoliitto kuulostaa himpun verran liian isolta sanalta. 
Olemme kuitenkin toisillemme ainoat ja yhteen hiileen on puhallettu sentään jo reilut puolitoista vuotta sekä siviili- että työelämän puolella, joten pelkkä seurustelusuhde kuulostaa liian pieneltä ilmaisulta.
Kuka keksisi noille jonkin välimuodon? Etäläheisyysliitto? Pariskunta vai pariskumppanit?

Emäntiä ja isäntiä me olemme puhekielessä. Kyllä minua herran taholta rouvitellaankin, enkä siitä pahastu. Äiti sanoi jo ajat sitten, että naitu neiti on rouva vaikka ei olisi naimisissakaan.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Samaa sukua, eri luonnetta

Että voi olla iso ero saman rodun eri yksilöissä. Siinä missä Hippa miettii ja varmistelee, Nomsa menee päätäpahkaa ja toteaa vasta sitten, kannattiko.

Minähän ajan työajot kohtalaisen kookkaalla pakettiautolla ja koska työ- ja siviilielämä on sulautunut mukavasti yhteen, se työhärveli viettää aikaansa myös meillä kotona.
Jos koirat ovat pihalla kun tulen töistä, saapumiseni aiheuttama riemu ilmenee yksilöstä riippuen eri tavalla.
Kun avaan oven, Hippa jää maan tasolle komentamaan minua pois kopista. Nomsa sen sijaan punkee väkisin sisälle. Konttiin ne loikkaavat molemmat heti kun ovi on sen verran raollaan, että mahtuu menemään.

Ripe tuli kerran kuormurilla meille. Koirat olivat ulkona ja oven avattuaan ei ehtinyt kissaa sanoa kun Nomsa oli juossut ne melkein pystysuorat tikkaat ylös, tehnyt kierroksen kopissa ja kipaissut takaisin alas. Siitä tulisi hyvä rekkamiehen seuralainen pitkille matkoille.

Juhannuksena testasimme vesijettiä, joka koeajossa osoittautui vähän epätasaisesti käyväksi. Siinä rantavedessä asiaa ihmetellessä Nomsa kahlasi luokse ja hyppäsi kyytiin ihan muitta mutkitta. Hippa haukkui kiukkuräksytystä vieressä ja jäi vähän epäselväksi, komensiko se pikkusiskoa pois pelottavasta laitteesta vai oliko tälle kateellinen kun ei itse uskaltanut samaa temppua.

Enkä nyt suinkaan tarkoita sitä, että Hippa ihan nössö olisi. Sillä on sentään kahdeksan elettyä vuotta takanaan ja monenlaisia tilanteita koettuna. Se vain tarvitsee paljon enemmän rohkaisua semmoisissa asioissa, missä Nomsa pärjää omillaan. Herkkis kuin emäntänsä.

Nomsa on "isin tyttö" sekä luonteeltaan että muuten. Erään kerran lähdettiin meiltä kohti Kinahmoa kahdella autolla, Ripe lähti menemään edellä. Minä huusin Nomsaa naama sinisenä ja huolesta sairaana, että ei kai se vaan lähtenyt perään juoksemaan. Sitten isäntä soittaa, että "Nomsa on täällä miun kanssa, hyppäsi kyytiin ennen kuin ehdin sanoa mitään." Olisi pitänyt arvata.

Erilainen on koirien suhtautuminen komentamiseenkin. Se oli juhannusaikaa myös kun Ripe istui tietokoneen ääressä ja minä siinä lähellä toisella tuolilla. Koirilla on ihme tapa nuolla jalkoja, vaikka siitä on huomautettu. Sillä kertaa ärähdin ihan kunnolla, että nyt riittää. Hippa meni Ripen jalkoihin kertomaan, että "tuo sanoi pahasti, tee jotain", mutta Nomsa jäi tuijottamaan vihaisen näköisenä tyyliin "voi v***n ämmä kun äkseeraa! Mitähän tässä pitäisi tehdä?"

Kumpikin niin ihania ja huvittavia omalla tavallaan.