sunnuntai 22. syyskuuta 2019

Ramm! Stein!

Männä kesän oikea keikkojen keikka oli elokuun 9. päivä kun menimme Tampereelle Rammsteinin spektaakkelia ihmettelemään. Minä olen bändin nähnyt vuosia sitten Helsingissä, mutta Ripelle tämä oli neitsytmatka. Eikä jättänyt kylmäksi, mikäli oikein käsitin. Ei jättänyt yleensä koko Ratinan stadionia ihan kirjaimellisestikaan, koska pyrotekniikka oli jälleen ihan omaa luokkaansa.

Pääkeikka oli lauantaina, mutta se myytiin loppuun 10 minuutissa. Niinpä järjestivät perjantaille lisäkeikan ja sinne saimme liput. Saimme myös rammstein-lisällä hinnoitellun hotellihuoneen Pyynikiltä. No, kerranhan sitä vain eletään. Tästä opimme jälleen, että pitää olla aikanaan asialla ja muutkin majoitusvaihtoehdot kannattaa ottaa huomioon.

Oman haasteen työtöitten kannalta toi se, että olimme perjantaiaamuna lähdössä eli kaksi kuskia pois kuvioista. Onneksi työntekijöitä on sen verran, että luotimme heidän selviävän hommista. Lisävarmistus tälle tuli kun perille asetuttuamme kyselimme kuulumisia ja kävi ilmi, että paketteja oli tuskin nimeksi. Ei meillä olisi mitään virkaa ollutkaan, pelkästään jaloissa olisimme pyörineet.

Juna kuljetti perille eli loma alkoi heti asemalta kun ei tarvinnut itse ajaa. Perillä iloitsimme valinnasta, nimittäin pitkä pätkä Hämeenkatua oli myllätty ylösalaisin tulevan ratikkasysteemin takia eli liikenne oli poikkeuksellinen. Sinne ei kahta maalaista kaivattu sotkemaan yhtään enempää.
Nostan hattua bussikuskeille, miten he sukkuloivat isoilla autoillaan siellä kaiken katuremppahässäkän keskellä. Enpä haluaisi ajella jakeluautolla Tampereella. Eipä silti, en halua meidän pienessä ja selkeässä Joensuussakaan.



Päivän ihmettelimme paikkoja joko kuvaten tai muuten vaan ja illan tullen aloimme siirtyä kohti Ratinaa. Säätiedotus ennusti, että sateen mahdollisuus oli 10 % luokkaa. Meillä oli sadeviitat, mutta keikka-alueelle tuntui olevan lupa viedä kovin minimaalinen määrä varustetta. Otin vain pienen kassin, mihin mahtui lompsat ja kännykät, ja päätimme pärjätä sillä. Onneksi olimme katon alla sillä hetkellä kun se kymmenen prosentin sade tuli. Pieni ja tehokas kuuro ja sen jälkeen silkkaa aurinkoa kuulasta tyyneyttä loppuilta.

Kunnes tärähti.





Ei sitä voi sanoin kuvailla. Rammstein ei välispiikkejä harrasta, eikä niitä kukaan edes kaipaa. Lopuksi vain "Kiitos, thank you, danke schön" ja that's it.
Saksaa en ymmärrä kuten ei moni muukaan, joten musiikki puhukoon puolestaan. Sen kuulee, näkee ja tuntee. Kappaleitten taustat joutuu opiskelemaan muita reittejä ja niin kannattaakin tehdä, ihan vaan ymmärryksen takia. Rammstein ottaa kantaa monenlaisiin, traagisiinkin asioihin ja haluaa shokeerata. Se kuuluu lyriikoissa ja näkyy tehosteissa.

Huumori on myös vahvasti läsnä bändin keikoilla. Kosketinsoittaja paistettiin jälleen padassa ja sen lisäksi Till kärvensi hänet valtaisalla liekinheittimellä.
Keikalla oli kuvauskielto, mutta tiedättehän nykyajan. Kyllä on saanut jälkikäteen youtubessa fiilistellä tunnelmia. Se on sitä paitsi ihan yksi ja sama kuvaako joku vai ei. Videot ovat vain kalpea aavistus aidosta tunnelmasta ja se oli joka sentin arvoinen. Menisin uudestaan ihan koska vaan.

Porukan purkautuessa stadionilta alkoi nälkä kaivella. En muista sen pienen kuppilan nimeä, mutta kadulla oli mainoskyltti Rammburgerista ja se naula veti. Osuimme paikalle hyvään aikaan, koska väkeä pursui meidän jälkeen sisälle niin että seinät pullistelivat. En moiti heitä. Rammburger hiveli makunystyröitä karusta ulkonäöstään huolimatta. Se oli nimittäin musta! Joo-o, musta hampurilaissämpylä, millä lie värjätty. Verellä vissiin.

Lauantain vietimme turisteina. Kävimme Finlaysonin alueella olevassa vakoilumuseossa ihmettelemässä kaikenmaailman vempeleitä omin nokkineen ja myöhemmin Lenin-museossa, jossa oli opastettu kierros.
Vakoilumuseota etsiessämme tulimme samaan tulokseen kuin edellisenä iltana Ratinalla oikeaa lipuntarkastuspistettä etsiessä: tamperelaiset eivät osaa opastuksen jaloa taitoa. Piste.
Yksinkertainen asia osataan siellä tehdä äärimmäisen vaikeaksi. Kysyvä ei yleensä tieltä eksy, mutta sekään ei aina pelasta. Ratinalla suullisetkin opastukset olivat ylimalkaisia. Lenin-museoon löysimme helposti kun heti eteisaulassa oli herra kysymässä, miten voisi olla avuksi ja osasi neuvoa oikeaan paikkaan ensi yrittämällä.

Pitkästä aikaa oli mukava ulkoiluttaa kameraa ihan vaan räpsimisen ilosta. Sain jopa yhden tosi hyvän kuvan kun pari naista tutki lukkosiltaa.



Ihan kuin jotain olisi jäänyt kesken?


Iltapäivällä saimme harvoin nähtyjen tuttujen kanssa aikataulut osumaan yksiin. Kati, Kimmo ja Anu olivat Ratikkakahvilassa ja vaikka kaksi ensin mainittua asuvat alle 20 kilometrin päässä meiltä, ei vierailuja puolin ja toisin kovin usein ole. Mikäpäs siinä, mennään sitten muutaman sadan kilometrin päähän juttelemaan kavereitten kanssa.

Tampereelle sanoimme heipat sunnuntaina aamupalan jälkeen. Hyppäsimme Helsingin-junaan ja katselimme pääkaupunkia muutaman tunnin. Maailmanpyörästä näki paikkoja ihan eri kantilta. Pyörän kopeissa on ärsyttävät siniset pleksit, mutta photoshopin kautta kierrätettynä kuvista sai ihan inhimillisen näköisiä.







Meidän vanha hesalainen sanoo, että torilla pitää käydä kahvilla. Sen teimme. Lokkeja ja niiden poikasia oli paljon.


"Niin, tiedättehän, että allani on Audi."


Torin kulmalla päätimme kokeilla sähköpotkulautoja. Semmoisen vuokraaminen oli helppoa, mutta sadesäässä märällä kadulla ajaminen ei niinkään. Kätevä kapine, mutta ehdottomasti kuivan kelin ajopeli.

Pyörimme Stockmannilla hetken aikaa ja totesin, ettei ole shoppailuelämä ja kahviloissa notkuminen minua varten. Seuraavaksi suunnistimme Oodiin, uuteen kirjastoon, joka on oikeasti melkoinen monitoimitalo. Keskikerroksessa on ompelukoneita käytettävissä, tarratulostin leikkureineen, 3D-tulostimia, äänitysstudioita ja jopa soittimia lainattavaksi. Porukka luki, teki läppäreillä töitä tai mitä tahansa viihtyisässä ympäristössä.


Ylläkerrassa on itse kirjaosasto, joka ei ainakaan minuun tehnyt kovin suurta vaikutusta. Joensuun pääkirjastossa on rutkasti enemmän kirjoja kuin tuolla. Toki Oodissa on lapsille leikkialue ja yleensä kaikelle kansalle vaikka mitä muuta tekemistä, joten ehkä kirjasto ei ole enää entisensä.




Tein tämän kokemuksen perusteella karkean rajanvedon; jupit hengailevat Stockalla ja hipit (ynnä muu tavan kansa) Oodissa. 


Hieno reissu ja paljon kokemuksia. Jäi vielä koettavaa seuraavillekin reissuille.

Loma!

Ikimuistoinen oli se viikko, jonka olin ajohommista kokonaan vapaalla. Olin vain ja nautiskelin pelkästä olemisesta ja tein kaikkia kivoja juttuja. Se oli nimittäin heinäkuun puolivälissä se vapaa eli kirjoittaja on tässä parisen kuukautta tehnyt kaikkea muuta kuin istunut näppiksen ääressä.

Viikon ensimmäinen kohokohta oli keskiviikko, jolloin pääsin pitkästä aikaa ratsastamaan. Edellisestä kerrasta taitaa olla jopa puolitoista vuotta, joten korkea aika oli.
Naapuriin muutti uusia ihmisiä ja heidän mukana kaksi suokkia. Tiialla oli ollut hevonen jo vuosia ja nyt omaan talliin sille piti saada kaveri, joten semmoinen tuli.

Mukavaa oli käydä kopottelemassa Metkalla ja näyttämässä Tiialle maisemia ja reittejä. Sain totuttuun tyyliin sisäreidet niin kipeiksi, että teki mieli amputoida jalat nivusista. Pitäisi harrastaa hieman useammin, mutta minkä voit kun tilanne on nyt mitä on.

Lomalla ehdin käydä Pian paimennusopissa ensimmäisen ja toistaisekai ainoan kerran tänä kesänä. Nomsalla oli mielenkiinto ihan jossain muualla, mutta Hipan asenne oli kohdallaan: NO NIIN PÄKÄPÄÄT! TÄTI NÄYTTÄÄ NYT VÄHÄN PAIMENNUKSEN MALLIA!
Ja sen se teki. Hyvä ihme, että tuo koira osaa kun vaan itse osaisi olla oikeassa paikassa ja ohjata. Kerta toisensa perään karkuutin lampaat ja Hippa se vaan nöyrästi käy hakemassa ne minulle. Se on kova veto omaa ihmistä ja muuta laumaa kohti. Kun sain kentän kierrettyä ja porteistakin lampaat hienosti paimennettua, alkoi rynniminen kohti aitauksia. En osannut näyttää lampaille, että koira on edelleen täällä, älkääpä menkö mihinkään.

Vapaaviikon päätti kolmen päivän rokkailu Ilosaaressa. Rokin taika murtui tänä vuonna sen verran, että oli kylmä ja välillä jopa tosi kylmä. Emme sentään kastuneet kuin ihan vähän. Se täytyy tunnustaa, että vanhuusko painanee, koska kolmas päivä oli ehkä liikaa.

Kattauksesta löytyi Ellips, J. Karjalainen, Sunrise Avenue, Ville Valo & Agents...  mutta täydet pojot kotiin vei Chisu. Uusin tuotanto ei napannut ollenkaan, mutta hitit ovat hittejä ja artisti osaa hommansa. Edes topin olkaimen irtoaminen ei saanut Chisun pasmoja sekaisin. Hän pyysi bändikaveripuolisoaan kiinnittämään olkaimen, mutta se oli helpommin pyydetty kuin tehty. Siinäpä sitten viihdytettiin yleisöä muilla keinoilla ja hyvin luontevasti kävi. Chisu kertoi juttuja ja improvisoi laulua olkaimen kiinnityksestä "...tää on vähän hankalampi toppii...". Lopulta solki oli paikoillaan ja artisti jatkoi raportointiaan.
"Mä juon vielä."
"Okei, nyt oon valmis."
Ja keikka jatkui. Ihastuttava nainen!

Ville oli valoisa Agentsin keulilla, sanoisinpa että todella hyväntuulisena siellä veti vanhoja biisejä uudella, omalla tyylillään. Humppahommia oli kuulemassa yllättävän paljon nuorisoa. HIM ei kuulunut omiin suosikkeihini, mutta tämä keikka nappasi kivasti.



Rokkiin oli panostettu tänä vuonna melkoisesti. Metelli-teltan luona olevalla anniskelualueella oli valtava katos penkkeineen ja pöytineen kansan syödä ja juoda sateelta piilossa.



Iloliemi oli etiketin mukaan rakkaudella pantu, mutta maku oli kuulemma karmaiseva. En maistanut. Tyydyin vetiseen sidukkaan ja yskänlääkeshotteihin. Vain lämmikkeeksi tietenkin.

sunnuntai 26. toukokuuta 2019

Opettamista ja oppimista

Nyt tulee tarinaa siitä, kuinka palveluskoiraihmisestä kasvoi agilityihminen. Aikaakaan siihen ei vierähtänyt kuin parisen vuotta.

Vuosien saatossa pitkin koirahistoriaani olen kokeillut useita lajeja. Joitakin vain muutamia kertoja hupimielessä, toisista on tullut tavoitteellisia harrastuksia. Agility on kuulunut ensin mainittuihin enkä positiivisista kokeiluista huolimatta ole koskaan syttynyt siihen lajiin. En tiedä miksi.

Nyt tilanne on aivan toinen, ja se on Nomsan syy tai ansio, miten sen haluaa tulkita.

Siinä on nimittäin eriskummallinen olento. Valloittava luonne, kiltti ja vaikka mitä, mutta koko pentu- ja nuoruusaika tuntui kuluvan yhteistä säveltä hakiessa.

Aloin opettaa sille niitä tavanomaisia juttuja; istu,maahan, perusasentoa seuraamisineen ja niin edelleen, mutta vaikeaa oli. Maahanmenon sain kuukausien jauhannalla todella ripeäksi, istumista se ei vieläkään kovin vauhdilla tee, mutta osaa kuitenkin käskystä istahtaa.

Mikä minussa oikein on vialla? Jatsin ja Hipan osasin kuitenkin kouluttaa kohtalaiselle tasolle, mutta tämä epeli ei meinaa tajuta millään, mitä haluan siltä. Nomsa ei nimittäin halua olla minun lähellä silloin kun tehdään töitä. Seuraamista hienoine katsekontakteineen se tarjoaa lenkillä, mutta jos aloite tulee minulta, homma menee mutkikkaaksi. Kyllä se jollain tavalla tekee, muttei lähellekään siten, että mitään tottelevaisuuteen liittyvistä kokeista haaveilisin.

Tulin siihen tulokseen, että se on niin karvanjuuria myöten paimenkoira, että edes oman ihmisensä lähellä oleminen ei ole sille luonnollista. Eri juttu on sohva. Harva koira on niin läheisyydenkipeä kuin Nomsa silloin kun vain ollaan ja relataan.

Isoin oppimisen paikka minulle oli se, että Nomsa ei leiki. En ole vielä toistaiseksi saanut sitä vetämään mitään riepua kanssani eikä se säntää pallon perään. Korkeintaan katsoo lievästi kiinnostuneena. Taisteluhalu on siis lähes olematon. Se ei sinänsä ole yllätys, onhan Hali-emälläkin luonnetestin siinä sarakkeessa -1 eli pieni.
En myöskään ole saanut sitä kantamaan esineitä. Kyllä se niitä kantaa, mutta itselleen eli varastaa jonkin purkin ja syö sisällön. Muttei tuo purkkia tai mitään muutakaan minulle, ei sitten millään ilveellä.

Onneksi koira on ahne, koska se pelastaa minut täydelliseltä katastrofilta koulutuksen suhteen. Toissa kesänä, kun Nomsa oli 4-5 kuukauden ikäinen, kävimme muutaman kerran viestitreeneissä ja siinä se osoitti käsittämätöntä lahjakkuutta ikäisekseen. Halu juosta lujaa ja vahva laumavietti toimivat hyvin yksiin. Valitettavasti viime kesänä ei ollut aikaa tähän lajiin, joka vaati kaksi ihmistä. Tavoitteellisuus siitä kärsii, kun koiralla ei ole tottiksen ja esineruudun vaatimia ominaisuuksia.

Niinpä kysyin Nomsalta, mitä se haluaisi paimennuksen lisäksi harrastaa. "No, tuo agility vaikuttaisi aika kivalta", se vastasi.
Oh, nice.

Tuumasta toimeen. Käänsin aivoni kokonaan uuteen asentoon ja osallistuin Joensuun Agilityurheilijoiden alkeisagilitykurssille männä syksynä. Uskokaa tai älkää, siellä oli kivaa. Eikä vähiten siksi, että aloimme Nomparellin kanssa päästä yhteisen elämämme käsikirjoituksessa samalle sivulle.

Olisimme menneet myös alkeisjatkokurssille, joka on suositeltava jos aikoo jatkaa harrastusta. Sitä ei vähäisen osallistujamäärän takia tullut, joten se siitä. Meille järjestyi kuitenkin pienryhmäpaikka, johon pääsimme tammikuun lopulla kun minut oli hyväksytty JoA:n jäseneksi. Ryhmän vetäjänä oli talvikaudella kuten myös nyt kesäkaudella Sonja, jonka koulutustyyliin tykästyin kovasti. Hän osaa todella hyvin ottaa kokemattoman koiran ja yhtä kokemattoman ihmisen huomioon treenejä suunnitellessaan.

Kuvassa Nomsa 2-vuotissynttäripäivänään 23.4. hallin pihalla tyytyväisenä treenien jälkeen.


Jos tottistelu ei ole meinannut luistaa millään, niin sitäkin nopeammin tuo pikkuneiti etenee agissa. Ja kun Nomsa nauttii, minäkin nautin. Nomsan vahvuuksia on kykeneväisyys itsenäiseen työskentelyyn ja nyt se saa sitä tehdä sen lisäksi, että pääsee juoksemaan lujaa. Eikä se ole mikään päätön rynnistelijä, vaan pikemminkin suorittaa esteet järkevästi itseään säästellen.

Keppejä ollaan menty toistaiseksi puolikkaina ohjureitten kanssa, mutta ällistyttävän nopeasti se on hoksannut idean. Nomsa ymmärtää, mitä "kepit" tarkoittaa ja osaa hakeutua oikeaan väliin. Myös putken se tajuaa. Pimeää putkea testattiin pari viikkoa sitten ja senkin se haki ilman mitään ongelmaa.

Jännä on nähdä, miten lamppu syttyy pään päällä kun se hoksaa jonkun asian. Toinen mikä on kahden edellisen koiran jälkeen todella jännä, on Nomsan hiljaisuus. Jatsi pursui kaikenlaista ääntä innostuksesta ja Hippa haukkui turhautumisesta tai hermostumisesta, mutta Nomsa ei sano treeneissä mitään. Katsoo vain silmät pyöreinä ja hymy naamassa valmiina hommiin. Pitkiä aikoja se ei jaksa keskittyä ja onneksi Nomsasta näkee helposti, milloin väsy iskee ja on parempi pitää tauko.

Radanlukutaito kehittyy koko ajan ja nopeus on sitä luokkaa, että minun osuus on suunniteltava tarkoin. En tule ehtimään Nomsan tahtiin millään, joten Sonja tekee parhaansa opastaessaan, miten pääsen ohjaamaan Nomsaa mahdollisimman kaukaa ja rataa oikomalla.

Suurin ongelma on toispuoleisuus. Sain aiemmin taottua Nomsan kalloon sen verran, että minun vasemman jalan vieressä on hyvä olla, ja nyt se pitäisi vieroittaa siitä pois. Ohjaaminen on välillä tosi hankalaa, kun Nomsa hakeutuu vasemmalle puolelle. Perusasentoa otan mahdollisimman paljon molemmille puolille enkä seuruuta sitä enää ollenkaan. Riittää, että maalaiseläjinä kuljemme tien vasenta laitaa ja bojoingg, jälleen jousi kampeaa sinne luontevammalle puolelle. Ole tässä sitten.

Vielä hieman Nomsan luonteesta. Tämä video kuvaa Nomsan hermorakennetta aika hyvin. Haki oli meillä hoidossa Jennan ollessa reissussa ja koirathan osallistuivat aussiemaiseen tyyliin kaikkeen, mitä pihalla teimme. Ripe rassasi zetorilla eestaas pihaa tasaten ja vähitellen koirat alkoivat väsyä valvontahommiin. Niinpä Nomsa asettui varjoon huilaamaan. Välillä Haki oli sen vieressä, mutta traktorin lähestyessä sillä petti kantti ja hiippaili kauemmas. Nomsa katsoi perään ja ilme kertoi:
"Nössö. Minun isi ei aja minun päälle, mutta sinun päälle se saattaa vaikka ajaakin. Että ehkä oli ihan hyvä kun poistuit!"
(Ei todellakaan aja kenenkään päälle, ei edes vahingossa. Toim. huom.)


sunnuntai 5. toukokuuta 2019

Vähän lisää synttäreitä

Perjantaina Hipan 9-vuotissynttäriaamu valkeni... no, kirjaimellisesti valkeni. Lunta tuli vallan reippaasti ja ensimmäistä kertaa meidänkin ruokinnalla oli lintuja enemmän kuin muutama hassu. Koko talvi meni siementen puolesta tosi vähällä kulutuksella, mutta nyt ressukoilla nälkä yllätti ja varsinkin kesälinnut olivat hätää kärsimässä. Eri juttu sitten, mitä heille osaa tarjota ja mitä huolivat. Koirat olivat kuvanottohetkellä ulkona, joten todisteena ovat vain rohkeimmat yksilöt.


 Toma-veli tuli poikansa Hakin ja emäntänsä Jennan kanssa meille juhlistamaan päivää. Ärreet oli kinkerit kun herrasväki oli jo alkuillasta ihan nakit silmillä.


Saimme suostuteltua heidät myös vähän perinteisempään synttäriposeeraukseen.


Tomasta ei ikääntymistä huomaa millään tavalla. Hippa on vähän kuonosta harmaantunut ja selän vaiva tekee oman osan olemukseen. Välillä on kipeä, mutta enimmäkseen tosi liikkuvainen ja iloinen.

Nomsan toisiin koiriin kohdistuvaa epäluuloa yritimme hälventää lavastetulla kohtaamisella. Menimme Nomsan kanssa olevinaan kävelylle ja Jenna tuli Hakin kanssa vastaan. Nomsa murrasi vähän, mutta ei ollut suin päin syöksymässä muukalaisen naamalle. Kohtaamisen jälkeen päästimme koirat moikkaamaan toisiaan. Toistimme saman Toman kanssa. Todennäköisesti Nomsa tunnisti kaverinsa ja arvasi muutenkin, että tässä on nyt koira haudattuna.

Jatkamme harjoituksia vieraampien koirien kanssa. Onhan Nomsalla jo yksi uusi kaveri, vuoden ikäinen shelttiuros Merlin agiryhmästä. Se yritti viime treenien jälkeen yhteislenkillä saada Nomsaa leikkimään ja melkein saikin, mutta pidättyväisyys puuttui peliin. Kyllä se vielä lämpenee.


sunnuntai 28. huhtikuuta 2019

Synttäriviikon hulinoita

Nomsa Nomparelli, ihastuttava sijoituskoiramme Patchcoat Animosha, täytti 23.4. tiistaina kaksi vuotta! Ihme juttu, miten aika vierii. Vastahan se oli pörröinen käärö ja nyt simpsakka neitokainen, lähes aikuinen.

Juhlistimme synttäriä pari päivää myöhässä käymällä torstaina Pilkon Cittarin Mustissa ja Mirrissä. Se on koirallisen kannalta mukava paikka käydä, koska marketin käytävää saa kävellä hyvän matkaa, että pääsee varsinaiseen kohteeseen. Koira kaupassa herättää aina mielenkiintoista huomiota. Me saimme vain positiivista huomiota, mutta muunlaistakin on kuultu saatavan.

On jo pitkään ollut mielessä lähteä Nomsan kanssa kahdestaan kaupunkikävelylle ja lopultakin siihen lohkesi sopiva aika. Hippa osaa käyttäytyä esimerkillisesti missä tahansa, mutta se ei tykkää hulinasta. Ilmeisesti sen kuuppa kuumenee sen verran, että hermostuneisuus tarttuu Nomsaan ja se taas alkaa vouhottaa ihan joutavia. Nyt kun se oli ilman Hippaa liikkeellä, koira oli aivan rento ja todella sivistynyt.

Kysyin kaupassa Nomsalta, että mitä se haluaisi lahjaksi. Taka-ajatuksena oli, että se rakastuisi päättömästi johonkin leluolentoon ja kuin taikaiskusta saisin sen kiinnostumaan leikkimisestä. Mutta ei. Olen jo hyväksynyt oman kyvyttömyyteni leikkikaverin roolissa ja nyt vielä vahvistui se, että ruoka se on tämän koiran motivaattori. Semmoinen kuivattujen nakkipötköjen näköiset systeemit valikoitui neidin suosikiksi.

Yllätys oli suuri kun kaupassa oli tuttu myyjä. Niinpä rohkenin pyytää Sariannaa ottamaan meistä yhteiskuvan kun nyt kaupungin kaupassa oltiin. Nomsa keskittyi nuolemaan naamaani, mutta kuvaaja sai houkuteltua siitä vähän hymyä esiin.

 Kuva: Sarianna Saarenheimo

Kuinka ollakaan, vaaleansiniset silmät kiinnittivät jälleen muiden kansalaisten huomiota. Se oli tosi hyvä reissu ja pitää tehdä pikimmiten uudestaan.

Lauantaina maalaiskoiran sivistäminen jatkui Outokummussa. Miimi ilmoitti Nomsan näyttelyyn kun aussieihminen Päivi Eerola oli tuomaroimassa. Viimeksi olimme kehässä vajaa vuosi sitten, joten johan tuo oli muutenkin päivityksen paikka. Tällä kertaa Nomsalle heltisi vain H, mutta sitäkin mukavampi arvostelu:
"Keskikokoinen, keskivahva. Selvä sukupuolileima. Ilmeikäs pää. Tarpeeksi runkoa. Tasapainoiset kulmaukset. Kevyet liikkeet. Tänään lyhyt karvapeite. Antaa tarkistaa itsensä, mutta räyhää tarpeettomasti toisille koirille. Hyvä kiinteä kunto. Erinomainen red merle -väritys."

Sitä se valitettavasti tekee, nimittäin kokee muut koirat oletusarvoisesti vihollisina. Menimme paikalle hyvissä ajoin, että ehdin totuttaa Nomsaa tilanteeseen. Kehään pääsyä sai odotella pitkään ja hartaasti, joten lieköhän jo väsymys alkanut vaivata kun varsinaisen toiminnan alkaessa meni kuppi nurin. Tätä joutuu vielä työstämään.

Nomsa on kyllä opettanut minulle monenlaisia asioita. Leikkimättömyyden lisäksi se on ensimmäinen koirani, joka ei ole automaattisesti täysin koirasosiaalinen. Eri juttu ovat tutut kaverit, mutta tutustuminenkin ottaa näköjään uskomattoman paljon aikaa.

Huvitti tuo maininta lyhyestä turkista. Nomsalla on ihan kaikki karvat, mitä se on kaksivuotisen elämänsä aikana kasvattanut. Minusta ainakin on vain hyvä, että turkki on tuommoinen kompakti.

Velipoika Mysti pyörähti myös kehässä. Minna oli ensikertalainen, mutta esitti Mystin tosi hienosti. Yritimme lopuksi ottaa porukkaposeerauksen, mutta porukka oli jo ihan väsähtänyttä kauraa. Hyvä etteivät laonneet niille sijoilleen. Kuva on kännykän laajakulman vääristämä, mutta siskon ja veljen kokoero ainakin näkyy hyvin.

Kuva: Joose Eskola

Paikalla oli myös toissapäivänä nähty Sarianna ja entinen treenikaveri Anni collieidensa kanssa. Mukava oli nähdä pitkästä aikaa.

Muurikkalettu kuuluu näyttelyssä käyntiin eli kojulle mars. Sain oman evääni ensin, mutta syömiseen soveltuvaa pöytää ei ollut. Toimikoon omat polvet pöytänä, joten kyykistyin syöntiyritykseen. Nomsa uskoi kertakomennolla, ettei sillä ollut lautaselleni mitään asiaa ja niinpä se kiersi selän puolelle ja istuutui partioimaan. Minna tuli paikalle ja alkoi hysteerisenä nauraa, että siinä se istuu koiransa päällä. Minulla oli lärvi täynnä lettua ja pelkäsin tukehtuvani kun alkoi naurattaa mukana. En ollenkaan aavistanut joutuneeni linssiin ja tuloksena oli vallan mainio tilannekuva. Molemmat siinä omissa aatoksissaan, pyllyt vastatusten.

Kuva: Minna Eskola

Se oli kiva päivä. Nomsa oli skarppina monta tuntia ja väsähti niin tyystin, ettei kotiin palattua olisi jaksanut autosta siirtyä mihinkään. Eipä silti, käyvät nuo kinkerit allekirjoittaneenkin henkiselle olemukselle niin, että ei tarvinnut loppupäivänä tehdä sen ihmeempiä. Onneksi palvelusväki oli paikalla laittamassa ruokaa.

Ensi viikolla juhlitaan Hipan 9-vuotissynttäreitä. Saa nähdä mitä mummelin pään menoksi keksitään. Jos siltä kysytään, makkaransyöntikilpailu voisi olla kova sana.

sunnuntai 3. maaliskuuta 2019

Hyvä tyyppi, mukava luonne

Hippa kävi pitkästä aikaa näyttelyssä. Perinteisen Suvi-Karelian tilalle tullut Winter-Karelia pidettiin Joensuun areenassa ja aussiet arvosteli alankomaalainen Mouchart-Kleingeld Loes. Veteraanikehässä kaksistaan siskonsa Kirin kanssa pyörähtänyt Hippa sai hienon arvostelun:

"8 years. Nice type. One ear standing up. Eyes can be more almond shaped. Good stop and bite. Nice bone. Good coat and tail. Move most ok. Little loose in front. Nice temperature."

"8-vuotias. Hyvä tyyppi. Toinen korva pystyssä. Silmät voisivat olla enemmän mantelin muotoiset. Hyvä kallo ja purenta. Hyvä luusto. Hyvä turkki ja häntä. Liikkeet enimmäkseen ok. Vähän löysä edestä. Mukava luonne."

Hippa sai EH:n ja kilpailuluokassa kiilasi Kirin edelle. Tämän lisäksi menimme kasvattajaluokkaan, jossa oli meidän lisäksi Petja, Kiri ja Arra. Kokomusta setti siis. Tuomari antoi Miimille kunniapalkinnon ja totesi, että koirien samankaltaisuus on selvästi nähtävissä. Toinen erityisesti ilahduttanut seikka oli maininta koirien hyvistä luonteista.

Tuo arvosteluissa usein toistuva "type" jaksaa aina vaan ihmetyttää, mutta kaipa se näissä kuvioissa kuuluu mainita kun kokonaisuutta kuvataan. Samoin "nice" ja "good" ovat enimmäkseen samaa tarkoittavia, joten en voinut olla tälläämättä otsikkoon pientä kaksoismerkityksellisyyttä.

Hipan epämantelinmuotoisista silmistä on mainittu aiemminkin, mikä myös ihmetyttää allekirjoittanutta. Jatsi kävi muutamassa näyttelyssä, mutta sen silmistä ei koskaan sanottu mitään, ja kaikki sen tunteneet tietävät edesmenneen mummelin isot ja pyöreät silmät. Ei ihan niin ympäripyöreät kuin Marin Lilyllä, mutta melkein. Lily painiikin kokonaan omassa silmäsarjassaan.

Hippa oli valoisalla mielellä ja liikkui hyvin, ja niissä on ilonaihetta jo sellaisenaan. Nuo seikat todistavat kahta asiaa; selkä ei ole ihmeemmin viime aikoina vaivannut ja koska sitä ei ole tarvinnut lääkitä, pääsi koiran huoletta viemään näyttelyyn. Toinen on se, että koiran näyttelyttäminen ei ole minulle kovinkaan tärkeä juttu, joten en jännitä kehässä olemista. Siispä Hippa voi ottaa löysin rantein kun ei tarvitse olla huolissaan minun henkisestä tasapainosta tai -painottomuudesta. Sen rentouden kun löytäisi kokeissakin, mutta tämä koiran kohdalla sitä ei tapahdu. Jatsin kanssa en jännittänyt kokeita, koska se teki töitä ja piti lystiä täysillä. Näyttelyssä se ei sen sijaan viihtynyt pätkääkään ja kertoi sen erittäin selvästi.

Minäkö muka pyöreäsilmäinen puolipystykorva? Ei pidä paikkaansa. Tai no ehkä vähän.




sunnuntai 13. tammikuuta 2019

Aika näyttää

Niin paljon kaikenlaista tapahtumaa on jäänyt tänne naputtelematta, että en enää tiedä mistä lähteä sumaa purkamaan. Kun päivät istuu auton ratissa, ahteri ei enää ilta-aikaan halua tulla litistetyksi minun ja tuolin väliin. Siinä sitten jää vähemmälle nämä henkiset harrastukset, sähköpostin selaus ja poikien wilma-viesteihin vastaaminen. Kaksi viimeistä ovat tärkeitä asioita ja pitäisi tehdä ajallaan mutta kun... niiden tekeminen onnistuu toki kännykälläkin, mutta liian vaivalloista on minusta se miniruudun näpyttely.

Mainitsemisen arvoinen juttu on se, että viime syksynä siirryin koulunpenkille. Aloitin kalevalaisen jäsenkorjauksen opiskelun, joka tarkoittaa matkustusta Suolahteen aina muutaman kuukauden välein. Nyt on takana kaksi lähiopiskeluviikonloppua ja helmikuussa odottaa seuraava. Jokaista lähikoulutusta varten pitää tehdä vähintään 15 harjoitushoitoa ja oikein mukavasti olen saanut asiakkaita penkkiin, kiitos siitä heille myös tätä kautta. Vaikka koko kroppaa en vielä pysty käsittelemään, monet ovat saaneet apua kireyksiin jo nyt. Se ilahduttaa ja kannustaa jatkamaan. Vanhat asiakkaat ovat toistaiseksi tulleet mielellään uudestaan ja uusiakin olen saanut hankittua.

Aika on välillä kortilla tuon päätyön takia, mutta niin se on kurssikavereillakin. Meillä on WhatsApp-ryhmä, josta saa tarvittaessa apua, kokemuksia ja vertaistukea.
Sain myös edullisesti piirtäjille tarkoitetun anatomian kirjan, jossa on erinomaiset piirrokset lihaksista ja luista. Paras juttu on se, että siinä on myös eläinten anatomiaa, koska ihmisten lisäksi minua kiinnostaa myös koirien ja hevosten hoitaminen.

Jo ensimmäisellä kurssikokoontumisella keskustelua aiheutti harjoitushoitojen maksullisuus. Opettajamme ei ottanut kantaa asiaan, vaan antoi kaikille vapauden tehdä kuten haluavat. Osa ottaa korvauksen, osa tekee ilmaiseksi. Minä päätin ottaa 15 euron korvauksen nyt peruskoulutusjakson ajalta ja nostan hintaa sitten jonkin verran seuraavan vuoden osalta kun taitoa ja kokemusta on enemmän.
Omasta mielestäni rahan pyytäminen harjoitteluajalta ei ole väärin. Maksaahan opiskelijatyönä tehty hiustenleikkaus tai hierontakin jonkin verran.
Näyttökokeeseen asti rämpiminen kestää vähimmilläänkin kolme vuotta, joten minunlaiseni hätäinen ihminen saa nostaa itselleen hattua, jos saa homman vedettyä loppuun. Olen päättänyt saada, koska juttu on mielenkiintoinen ja kaikenlaisista vaivoista kärsiviä on paljon eli töitä riittää.
En suotta toista jo valmista tekstiä, joten tästä linkistä voi lukaista, mikäli kokee tarvetta syventyä aiheeseen tarkemmin.