tiistai 10. lokakuuta 2017

Koiraihmisen tuskageeni

"En enää koskaan ota toista koiraa."

Totta kai otat. Jos olet juuria myöten koiraihminen, sinulla ei ole vaihtoehtoa.

"Koiran elämä on lyhyt ja meidän joukossamme on tuskin ketään, joka ei kerran olisi murehtinut menettämäänsä ystävää. Kun on laskenut toverinsa viimeiseen lepoon puiston puun varjoon ajattelee varmana ettei koskaan enää ota toista koiraa: ei toinen koira voi korvata tuota milloinkaan, ei yksikään koira voi enää olla mitä tuo oli. Se on erehdys. Emme me rakasta vain jotain määrättyä yksityistä koiraa vaan koiraa yleensä. Ne ovat kaikki jokseenkin samanlaisia, ne ovat valmiit rakastamaan sinua ja ottamaan sinun rakkautesi omakseen. Kaikki ne edustavat Jumalan rakastettavinta ja moraalisessa mielessä täydellisintä luomusta. Jos sinä rakastit ystävääsi oikealla tavalla niin et saa rauhaa ennen kuin olet hankkinut uuden. Tästäkin sinun on erottava, sillä se jota jumalat rakastavat kuolee nuorena."
Axel Munthe: The Story of San Michele 

Kaverini Sari tuumasi jokin aika sitten facebookin puolella erään koiraystävänsä poismenon yhteydessä, että koiraihmisillä on jokin oma geeni, joka aina uudestaan saa kestämään nuo toistuvat menetykset. Mietin, että se oli fiksusti sanottu.


Ei sitä tuskallista luopumisen hetkeä ajattele silloin kun pentulaatikossa seuraa siellä mönkiviä ja parkuvia, ensin marsuja ja hetken päästä sianporsaita muistuttavia otuksia. Vähän kerrassaan ne alkavat olla koiran näköisiä ja saavat yhä enemmän omaa persoonaa. Sillä hetkellä luopuminen on ajatuksista kaukana, niin kaukana, ettei edellistä enää muista ja tulevaa ei vielä ole.

Se, joka päättää luopumisen tuskan hetkellä ja seuraavaa tuskaa pelätessään olla ottamatta uutta koiraa, luulee nostavansa Sen Yhden Koiran jalustalle, vaikka oikeasti ripustaa sinne itsensä, pakoon kaikkia koiria sen yhden mukana. Liian pelokkaana olemaan ottamatta vastaan seuraavan koiran rakkautta ja uskollisuutta ja tarjoamaan saman takaisin.

Tuskageenillä varustettu koiraihminen tekee sen kerta toisensa jälkeen ja niin sen pitääkin olla. Eron hetken kirvelevästä, sielua repivästä ikävästä huolimatta. Rakkaus koiriin voittaa tuskan, koska aika parantaa haavat, mutta ei himmennä muistoja.

tiistai 3. lokakuuta 2017

Yksi ääni vähemmän

En yleensä sure kuolleita julkisuuden henkilöitä. Miksi pitäisi, koska heitä ei ole henkilökohtaisesti tuntenut. Sunnuntaina vain viisikymppisenä tuonpuoleiseen siirtynyt Antti Majanlahti tekee poikkeuksen tähän sääntöön. Hänen poismenonsa riipaisi vähän sen pienen mutta merkityksellisen henkilökohtaisen kontaktin olemassaolon takia.

Olin viisi vuotta sitten Heilin toimituksessa kesätöissä kun päähäni pälkähti lapsuuden jännittävä televisiosarja Seikkailu Olavinlinnassa. Halusin katsoa sen ja yritin etsiä sitä Ylen arkistosta ja vähän joka paikasta, mutta ei löytynyt kuin pieniä pätkiä sieltä täältä. Antti Majanlahti esitti toista pääosaa ja kun en muuta keksinyt, kaivoin esiin hänen sähköpostiosoitteensa ja lähetin hätähuutoni sitä kautta. Jos vaikka sarjassa esiintyneillä olisi tallenne itsellään lainattavissa tai ostettavissa.
Vastausta ei kuulunut ja unohdin koko homman.

Kuinka ollakaan, eräänä päivänä Mr. Majanlahti soitti minulle! Pahoitteli kun oli ollut mökillä kaikkien härpäkkeitten kuulumattomissa ja samalla pahoitteli sitä kun ei voinut auttaa pulmassani. Onneksi olin selvittänyt varsinaisen asian vahvemmalla kommunikointitavallani jo edeltä käsin, joten en häkeltynyt kovin pahasti yllättävästä puhelusta, sekoillut sanoissani ja tehnyt itsestäni totaalista ääliötä. Juttelimme niitä näitä kuin vanhat tutut konsanaan ja totesin hänet äärettömän mukavaksi ihmiseksi. Kerta kaikkiaan ihana tyyppi.
Ja se ääni! Se on korviahivelevä ja niin persoonallinen, että sen tunnistaa missä ikinä sattuu kuulemaan. Sanoinkin Antille, että on aika hassua ihan noin vaan kuulla ääni, joka on niin tuttu telkkarista kuin vain joku voi olla.

Merkityksellistä tässä oli se, että ääni ei kuulunut telkkarista, radiosta tai mistään muustakaan kaikille tarkoitetusta tuutista vaan omasta puhelimestani ja vain minulle tarkoitettuna. Tämän keskustelun minä arkistoin mieleni mappiin, jonka selkään on kirjoitettu "elämykset".
Pelkkä Antin ääni menee "miellyttävät ihmisäänet" -mappiin. Samaan kuin Jarmo Heikkinen ja Jukka Pitkänen (lähes identtiset äänet dokkareitten lukijoina), Timo Torikka ainoana oikeana Nuuskamuikkusena ja Elina Salo missä tahansa roolissa ja eritoten Pikku Myynä.

Katsoin äsken kaikki pätkät, mitä tuosta sarjasta on nähtävillä ja täytyy myöntää, että aikako lie ajanut ohi vai mitä on tapahtunut, mutta melko pitkäveteinen se oli. Eikä siinä ollut sitä jotain, mitä etsin.
Muistelin nimittäin Olavinlinnaseikkailuun liittyvän 80-luvun alun elektroniikkapelit, pelikaanitarra ja niiden kanssa jonkun sortin vehkeilyt. Päänvaivaa aiheutti se, että Olavinlinnajuttu nähtiin vuonna 1978 ja silloin ei vielä Donkey Kong jr. piipittänyt joka toisen ala-asteelaisen käsissä.

Taas googlaamaan. Pitkällinen sitkeys palkittiin ja oikea sarja löytyi. Kuka uskoo haikaraa esitettiin vuonna 1984 ja se oli se, mitä silloin penskana vahdattiin ja kyllä oli jännä. Ja kukapa muu kuin ihana Antti esiintyy siinäkin. Ilmanko muisti sotki asiat kun pelikaanikin oli haikara. Tämän sarjan kun saisi kokonaisuudessaan nähtäväksi niin a vot. Taas tulisi yhdelle ihmiselle hyvä mieli.

sunnuntai 10. syyskuuta 2017

Nomsa kasvaa ja harrastaa

Meidän pikku tirriäinen on jo aika iso. Jalkoja, kaulaa ja korvia oli neljän kuukauden iässä niin runsain mitoin, että Nomsa sai lempinimekseen mangusti.




Kyttäsin neidin hampaita usein ja hartaasti, mutta niissä ei tuntunut tapahtuvan mitään. Kun lopulta havaitsin yhden kulmahampaan heiluvan, saman tien se oli poissa. Ja hetken päästä kaikki muutkin. Ilmeisesti tyypillä on niin kova vauhti, että hampaat menivät sen siliän tien mikä minnekin ilman, että yhtäkään sain arkistoitua talteen.

Hälläkö väli kun vauhtia riittää myös asiallisiin asioihin. Tein niin sanotun come backin viestin pariin. On siitä aikaa kun Jatsin kanssa sitä harrastettiin. Pojat olivat ihan pieniä tappeja, mutta nyt katselen molempia ylös päin. Mokomatkin teinit kun jättivät äitiinsä mahdottoman korkeuseron.
Ripe lähti mielellään apuohjaajaksi ja nyt on kahdet treenit takana.

Ensimmäisellä kerralla Jamiksella oli vain Hilkka ja Pekka koirineen. Jama toimi veturina Nomsalle ja Nomsa toimi kuin junan vessa. Matkaa oli vajaa sata metriä, olisiko ollut 75 m tai jotain siihen suuntaan. Ripe lähti metsäpäähän. Vauhdilla mallia näyttämään lähtenut Jama sai kunnon kydön Nomsaan ja se juoksi ihan kahelina meidän väliä.

Pari viikkoa jäi välistä kun ensin olin kipeänä ja sitten töissä meni niin myöhään, etten millään jaksanut lähteä metsään.

Kuluneella viikolla pääsimme treeneihin, jotka pidettiin sillä kertaa Siprissä. Nyt oli myös Koistiset paikalla ja suunniteltiin treeni siten, että Valo juoksee Nomsan kanssa lyhyttä matkaa ja muut koirat sitten meidän jälkeen. Matkaa oli suunnilleen sata metriä ja maasto edelleen helppoa mäntykangasta, mutta näköyhteys puuttui lähes tyystin. Näinhän minä apuohjaajat, mutta koira ei välttämättä nähnyt minua kun olin aloillani.

Nomsa oli taas ihan elementissään. Kaiken huippu oli se kun viimeiselle taipaleelle Hilkka ja Ripe juonivat homman niin, että Nomsa lähtikin ensimmäisenä. Vähän sitä kuulemma joutui käskyttämään, mutta lähti silti ilman minun kutsuhuutoja. Miten olisinkaan voinut kutsua, kun en tiennyt koko jutusta mitään. Ällistys oli sitäkin suurempi kun huomasimme, kumpi sieltä tulee niin että mättäikkö lentää rullalla perästä.

Tuon innon kun saa pysymään ja asian menemään jakeluun, on ensi kesänä hyvä jatkaa. Silloin saattaa mörköikä haitata menoa, mutta sen näkee sitten.

sunnuntai 6. elokuuta 2017

Nimiuudistus

Kun aika jätti Jatsista, tuli aika sovittaa otsikko ja vähän sisältöäkin uusiksi. Mennään höpinöillä tästä eteen päin eli kovin filosofisia pohdintoja on edelleenkään turha odottaa. Lähinnä oman muistivääristymän välttämiseksi naputan asioita talteen.

lauantai 5. elokuuta 2017

Stand by me

Tässä kirjoituksessa tanssahdellaan Jatsin tahtien loppukiemurat. Jo aikaisin keväällä minulla oli tunne, että tänä vuonna käääntyy mummelin kalenterissa viimeinen kesä ja niin kävi. Viikko sitten lähetimme Jatsin pilvenreunalle.

Onhan se ollut välillä väsynyt ja kivulias jo pidemmän aikaa, mutta kipulääkityksellä pysyi kohtalaisen toimintakuntoisena ja mielen iloisuus hämää pitkälle. Kaksi viikkoa sitten Jatsi kulki lenkillä hyvin mukana ja kaikki vaikutti olevan ennallaan, mutta alkoi yskiä todella rajusti ja pari päivää kakoi limaa kurkustaan. Ensimmäinen ajatus oli kennelyskä, vaikka se ajankohtaan nähden tuntuikin käsittämättömältä. Myös nenä vuoti vähän, joten ajattelin että mikä lie flunssa iskenyt yhtäkkiä. Koko koira romahti ihan tyystin, ei jaksanut mitään. Välillä sai nukuttua yskältään, välillä valvottiin koko porukka sen takia. Cindyllä oli aikoikaan sydämen vajaatoiminta, joka ilmeni yskänä, mutta se yskä kuulosti ihan erilaiselta.

Yskä ei hellittänyt ja vointi jatkui alavireisenä. Soitin 28. päivä perjantaina parille eläinlääkärille, mutta aikoja ei ollut ja jätin asian hautumaan. Se hautui vain seuraavaan aamuun, kun Jatsin ilme kertoi minulle, että "mamma hei, nyt on tosi paha olo. Tee jotain."
Soitin Kivuttomalle, jossa oli päivystys ja sain ajan puolenpäivän jälkeen. Ripe tuli juuri sopivasti töistä ja lähti mukaan.

Kuuntelemalla keuhkoista ja sydämestä ei saanut mitään tietoa, joten otettiin röntgenkuvat. Ne puhuivat karua kieltään. Sydän oli hieman laajentunut, mutta jokin sydämen yläpuolella painoi keuhkoputken ylöspäin mutkalle, kun se kuuluisi olla suora. Keuhkoissa oli ilmaa, mutta siellä näkyvä outo seittimäinen härmä oli jotain asiaan kuulumatonta. Ylemmässä kuvassa näkyy myös rintarankaan levinnyt spondyloosi. Jatsillahan diagnosoitiin spondyloosi lanne-ristiluuliitoksessa jo kuusivuotiaana, mutta se on näköjään vallannut alaa muuallakin. Ei ihme, että koira kipuili.
(Klikkaa kuvaa, näet isompana.)




Lääkäri Mia-Liisa Ahola oli oikein mukava ja empaattinen. Hän yritti varovasti esittää nesteenpoistolääkitystä, päätös oli tehty heti kun näin kuvat. Mikään lääkitys ei olisi kohentanut Jatsin elämää.
Mummeli nukahti viimeiseen uneensa kaikessa rauhassa. Tosin sisunsa ja huumorintajunsa se näytti vielä viimeisillä hetkillään; kun rauhoitus alkoi vaikuttaa ja jalat pettää alta, Jatsi nojasi pöytään ettei kaatuisi. Siinä meni itkut ja naurut suloisesti sekaisin.

Miimille valtavan iso kiitos tästä upeasta koirasta. Sain elää sen kanssa kahta viikkoa vaille 14 vuotta ja opin Jatsin kautta paljon elämästä ja itsestäni.

Hyvää matkaa, rakas nelijalkainen sielunsiskoni. En osaa kuvitella uskollisempaa ja persoonallisempaa koiraa. Kävelit suoraan sieluun ja painoit tassunjälkesi niin syvälle sydämeeni, että ne pysyvät siellä ikuisesti.


Jatsi
JK3 VK1 TK2 TK1 BH Patchcoat Palmyra 10.8.2003 - 29.7.2017

tiistai 25. heinäkuuta 2017

Lyriikkatehtaasta päivää

Nyt on alun toista viikkoa mennyt Ilomantsin reitin leivänajossa ihanalla Mustalla Möröllä. Eikä siinä kaikki, useana päivänä kuormurin laitettuani päiväunille olen ampaissut omalla Passatillani toisen kerran samaan paikkaan ja vielä paljon syrjemmälle. Pampalon kaivokselle Hattuun menee pikapaketteja ja sopimuksen mukaan ne on toimitettava perille samoin tein, joten sitten toimitetaan.

Passatissa ei kuulu radio kuin kaupunkialueella eli viihtymisestä huolehtii levyvarasto. Tänään laitoin vuosien tauon jälkeen Turo's Hevi Geen soimaan ja siellähän oli tarjolla aiheeseen liittyvää lyriikkaa. Riemuissani kuuntelin Lokalinjaa ja väkisin aivo alkoi vääntää sanoja vielä paremmin tilanteeseen sopiviksi.

Kyseessä on tämä biisi: Lokalinjalla (by Hara)

Mä auton starttaan sitten keula tielle päin,
joka aamu hommat aloitan mä näin.
On mulla raskas työ
mut leiville se lyö
kun ajan vain
loka-autollain.

Saan työssä nähdä monenlaista maisemaa,
on niille yhteistä myös saavut haisemaan.
Kun poikkeen kahville,
saan istuu pahville
kun ajan vain
haalareissain.

On kuonaa mukanani aina tonneittain
ja tiukka vastuu painaa vaikka lustostain.
Tyhjennys myöhästyy,
se imurin on syy,
kun ajan vain
tankkiautollain.

Mä oon kakkamies
tikkailla alas.
Vaikka naaman rähmäiseks saa helpommalla.

On varmaa etten työttämäksi koskaan jää
kun kakkakaivot minut hyvin elättää.
Koukulla aukaisen
mä kannen limaisen
ja kokkareet
pois imaisen.

Meen oluelle illalla paikalliseen
mut sitä ennen vannaan vanhan malliseen
on kylpy pikainen
jää rengas likainen
mun ammeeseen
kun mä poistan veen.
Leipälinjalla (by Hanna)

Mä auton starttaan sitten Ilomantsiin päin,
joka aamu hommat aloitan mä näin.
On mulla raskas työ
mut leiville se lyö
kun ajan vain
kuorma-autollain.

Saan työssä nähdä monenlaista maisemaa
kun monet kauppiaat nää leipää odottaa.
Myös lennot Hattuun vien,
jo tunnen hyvin tien
kun ajan vain
hupparissain.

On leipää mukanani aina tonneittain
joskus pinkat kaatuu kohelluksestain.
Lastaus myöhästyy,
se Vaasojen on syy
kun ajan vain
leipäautollain.

Mä oon kuski vaan
penkillä pysyn
vaikka pyllyn paksummaks saa helpommalla.

 
On varmaa etten työttömäksi koskaan jää
kun Savon Kuljetus mut hyvin elättää.
Koukulla vetäisen
nyt pinkan sinisen,
taas Fazerit
pois tempaisen.

 
Menen nukkumaan mä hyvin aikaiseen
mut sitä ennen kuumaan suihkuun kipaisen.
On olo puhtoinen,
jää vana jauhoinen,
mun varpaaseen
kun mä suljen veen.


lauantai 24. kesäkuuta 2017

Minkä tehokkuudessa voittaa, sen nostalgiassa menettää

Pari päivää sitten lenkillä käydessä seurasin hetken aikaa ajankohtaista aihetta eli rehuntekoa. Valtavan kokoinen, puimuria muistuttava härveli nieli niitetyt ja karholle ajetut ruohot sisuksiinsa ja puhalsi ne vierellä ajavan traktrorin kärryyn. Se oli kuin paritanssia ja kaikessa tehokkuudessaan viehättävää.

Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa.

Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa.

Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma purettiin torniin. Siellä alkoi polkijaporukka hämmentää massaa talikolla ilmavaksi ja polkea ilmat pois ihanassa muurahaishappohumalassa. Kuski siirtyi silppurin äärelle täyttämään seuraavaa kärryllistä. Ihannetapauksessa kärryn toinen traktori toi vaihtokärryn, jolloin silppuroija pääsi jatkamaan työtään ilman odottelua.

Naapurin pellolla seuraamani korjuutapahtuma katkesi vain sen hetken ajaksi kun täyttyneen kärryn kuski irtosi viemään kuormaa aumalle ja toinen siirtyi puimurin rinnalle. Mikäli mistään mitään tiedän, kolmas traktori suoritti polkemisen.

Tekipä homman niin tai näin, laatu on tärkeintä. Huonolla rehulla ei saa hyvää maitoa.

1990-luvun alussa lomittajanurani aikana ällisteltiin maatalouden koneellistumisen nopeutta. Karjanhoito muuttui yhä helpommaksi kun keksittiin erilaisia ruokinta- ja muita laitteita. Vähän jopa siunailevalla sävyllä sitä tuumattiin ja samaan hengenvetoon sanottiin, että lehmät sentään pitää vielä lypsää ihmiskäden kosketuksella. Isoäidit kääntyisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, ettei sekään enää päde.

Alkuaikana ensimmäistä kertaa taloon mennessä sai pohtia, että onko siellä kannu- vai putkilypsy. Parhaimmassa tapauksessa nykylomittajat eivät enää kysele, onko talossa lypsyrobotti, vaan että kuinka monta niitä on.

Onneksi ihmistä vielä tarvitaan lehmien käsittelyyn monessakin asiassa. Vaikka kuinka tuotantoeläin on kyseessä, inhimillinen ote on se, mikä auttaa vasikan maailmaan ja elämään hyvän elämän.