maanantai 6. helmikuuta 2017

Café con leche, por favor!

Niin sitä vanhakin koira oppii uusia temppuja ja vakaumuksellinen teeskentelijä kahvinjuojaksi kun pakko on.

Minähän join lapsena kahvia, tai pikemminkin söin sitä. Maitokahvia pullamössöllä. Harvoin, mutta silloin tällöin. Myöhemmin join kahvia, en kovin mielellään, mutta kun en kehdannut kieltäytyä jos kyläpaikassa tarjottiin. Lomitusuran alkaessa kahvia oli aina joka talossa tarjolla aamulypsyn jälkeen ja muutaman kuukauden sitä jaksoin, kunnes päätin, että nyt riittää. Ei ole niin hyvää, että viitsisin sitä epämääräistä huonoa oloa kuunnella. Siirryin kokonaan teenjuojaksi.

Kymmenen vuotta sitten metalliopinnoissa ollessani kokeilin kahvinjuontia uudelleen. Ei sekään kokeilu kovin pitkään kestänyt.

Kahvinkeitintä en omista, vaan keitän vanhanajan pannukahvit. Kaikki meillä käyvät ovat kehuneet, miten hyvää se on ja miten harvassa paikassa saa pannukahvia. Tervetuloa käymään vaan, en aio hankkiutua eroon tuosta pienestä, mutta niin hyvää kahvia tuottavasta masiinasta.

Nyt on kulunut muutamia vuosia kun olen juonut kahvia joko seuran vuoksi tai muuten vaan on tehnyt mieli, ja kärsinyt uskomattomia tuskia sen mieliteon takia. Miten voi koskea joka paikkaan niin tasaisesti, ettei osaa edes lähteä valittamaan mitään tiettyä kohtaa? Paras pysyä erossa mokomasta nautintoaineesta.

No, nykyinen työni on yhdeltä osalta minulle erittäin epäsopiva. En pysy pitkiä matkoja ratissa hereillä. Vapaa-ajan reissuille lähtiessä olen ottanut pikkupullon cocista mukaan ja äärettömän kofeiiniherkkänä  pysynyt virkeänä sen voimalla.

Leipälenkki on siitä hyvä, että ajomatkat ovat lyhyitä ja leipiä nakellessa virkistyy taas ajamaan seuraavan pätkän. Mikäli jotain muuta hommaa tulee, ajan tietenkin mielellään, mutta nykyään ei kolajuoma enää riitä. En haluaisikaan kyllästää itseäni sokerilitkuilla, joten oli hyvä syy siirtyä vahvempaan dopingiin.

Jokin aika sitten tuli leipälenkin päälle keikka Heinävedelle ja nukutti ihan armottomasti. Vaikka tie on mäkinen ja mutkainen sekä pinnaltaan jäässä, ei sekään jännitys saanut pysymään skarppina. Koko menomatkan taistelin vaanivaa mikrounta vastaan ja se oli pelottavaa.
Perillä kävin hakemassa Nesteeltä kahvikupposen ja kas kummaa, paluumatkalla ei nukuttanut yhtään. Tämä ei ollut mikään ihme, mutta se oli, ettei entisiä krapulaoireita tullut ollenkaan.

Kirjastopäivinä matkanteko kestää myös reilun aikaa, joten en enää arastele siemaista kahvia, mikäli olo sitä vaatii. Kiteen Teboililla on hyvää kahvia, ihan vain vinkkinä.

Jännäksi tämän asian tekee se, että itse kahvin ostaminen jostain huoltsikalta ei ole (ainakaan vielä) mitä tahansa arkipäiväistä ja normaalia toimintaa, vaan tunnen olevani lähinnä pahanteossa. Ihan kuin oma äkkinäisyyteni loistaisi minusta kauas. Jos ei osaa, ei pitäisi tehdä ollenkaan. Koskee laulamista, soittamista ja kahvinjuontia.

Joskus kauan sitten Alkossa käyminen aiheutti saman fiiliksen, mutta ei enää. Ei siksi, että kävisin siellä yhtään sen useammin, vaan ehkä päänsisäinen pikkupiru on ottanut järjen käteen. Jään odottamaan, että kahvin kanssa käy samoin.

sunnuntai 29. tammikuuta 2017

45 ja 13

Yhdellä on viisikymppinen lähempänä kuin nelikymmen ja toinen on jo teini. Missä aika oikein menee? Miksi niin nopsaan? Kroppa rapistuu ja ähinä lisääntyy, mutta mieli ei onneksi vanhene. Tai liekö tuo aina niin onnikaan.

Pidimme tänään Aten kanssa yhteissynttärit. Minulla virallinen päivä oli muutama päivä sitten ja Atella se on vielä muutaman päivän päässä edessä, joten puoliväli sopii juhlintaan.

Kimmolla taas on riparin pääsyvaatimukset menossa, joten esikoisen kanssa aloitimme päivän juhlistamisen jumalanpalveluksella Liperin hienossa kirkossa.
"Mihin mennään istumaan?" kysyin kun menimme sisälle.
"Sie voit mennä ihan mihin vaan", Kimmo tokaisi ja livahti jo paikalle ehtineiden kavereidensa luokse.
Jaa. Tyhmempikin olisi tajunnut, että vanhan kalkkisäiteen seuraa ei siinä tilaisuudessa kaivattu.
Kirkossakäyntiä ei ole tullut juuri harrastettua muutamaan kymmeneen vuoteen, jos ei lasketa häitä ja hautajaisia ynnä muita erikoistilaisuuksia. Ei se vastenmielinen kokemus ollut, mutta jotenkin on semmoinen tunne, että ei minusta säännölliseksi kirkonpenkin kuluttajaksi ole. 

Ripen kanssa juhlistimme tilaisuutta jo eilen illalla pullollisella skumppaa. Se jäi tähteelle firman pikkujouluista ja nyt oli sopiva tilaisuus siemaista pois lasittumasta.

Tosin herra meni iltapäiväunille seitsemän kieppeillä ja nukkui kuin tukki puoli kymmeneen, jolloin minä kampesin viereen aikomuksena asettua yöpuulle. Eihän siitä mitään tullut kun virkistynyt mussukka kävi hakemassa pullon autosta ja sinnikkäästi työnsi lasia nenän alle, huokaillen syvästi menetettyä aikaa.
"Voi perrjantaipäivä! Mikset herättäny?"
"No en kehannu kun vetelit niin sikeitä unia."
"Hm. Tarkotus oli ottaa vaan tursin tinnat. Eikun tunnin tirsat."
"Muahhahhaa! Pari hörppyä ja sönköttää ihan sekavia!"
Siinä pullon ja lasien kanssa toheloidessa kaatui kuplivaista sänkyynkin, mutta missäpä hyvissä bileissä ei vähän läikkyisi.

Mummo ja ukki kävivät kahvittelemassa puolen päivän kieppeillä ja nyt on kavereitten vuoro. Vain kolme ylimääräistä tyyppiä talossa, mutta alakerrasta pelikonsolin äärestä kuuluva mekastus on sitä luokkaa, että voisin viihtyä tässä vielä pari tuntia etiäppäin ihan keskenäni. No, pääasia että toisellakin päivänsankarilla on hauskaa.

maanantai 16. tammikuuta 2017

Universumin pelinappula

Onko olemassa rakkautta ensi silmäyksellä? Kyllä on. Itse en ole kokenut moista, mutta osallisena olen parasta aikaa.

Kirjoittelin aiemmin työkuvioistani, mutta en vielä silloin aavistanut, mille mallille asiat muljahtavat siviilielämän puolella. Kävi nimittäin niin, että sillä siunaaman hetkellä kun astelin lastauslaiturille tulevan työnäntajani silmien eteen, häneltä lähti jalat alta ja järki päästä. Supliikkimiehenä Ripe alkoi härnätä minua ja sai kiedottua minut samaan hulluuteen.
Kumpikin yritti rimpuilla vastaan, mutta mikään ei auttanut. Tuntui kuin olisin ollut pelinappulana maailmankaikkeuden shakkilaudalla, jossa joku minua siirteli mahdollisimman järjettömästi ja nauroi räkäisesti siirtoja tehdessään.

Periaatteessa aika haastava tilanne. Voiko suhde toimia kun toinen on pomo ja toinen alainen? Minua hirvitti melkoisesti, mutta alusta lähtien oli selvää, että peli pelataan avoimin kortein. Ripe kertoi muille työntekijöille, jotka ottivat asian vastaan parhaalla mahdollisella tavalla - onnitellen ja kiusoitellen. Rakkaudesta se hevonenkin potkii, sanotaan (vaikka ei muuten oikeasti potki, vaan pelosta ja potutuksesta), eli hyvää mieltään purkivat ihanat työkaverini firman keulahahmoon.

Tällä alalla kollegoja näkee vain satunnaisesti ja ohimennen sen verran, että ehtii muutaman sanan vaihtaa. Ei siinä ole aikaa eikä kiinnostusta jäädä epäolennaisuuksia vatvomaan, mutta asia voisi olla eri jossain toisenlaisessa työyhteisössä. Semmoisessa, jossa ollaan neljän seinän sisällä tiiviissä porukassa mahdollisine kuppikuntineen ja juoruakkoineen. Pomon kanssa heilastelija saattaa hyvinkin joutua toisten syrjimäksi, vaikka mitään erikoiskohtelua ei olisi eikä tulisi. Selän takana on helppo olettaa asioita ja antaa mielikuvituksen lentää.

Ripe pitää itseään epäjohtajana ja on tuonut sen selkeästi julki. Asettuu siis mieluummin samalle tasolle työntekijöidensä kanssa eli on pomo vain nimellisesti. Tämä soveltuu ainakin minulle loistavasti. Toisin sanoen systeemi toimii ainakin toistaiseksi ja se riittää. Elämä on tällä hetkellä tosi hyvää. Sanoisinpa jopa ihanaa.

sunnuntai 25. joulukuuta 2016

Joulupäivää!

Tehdäänpä pieni comeback tällekin osastolle. Aina on syy ja jos ei syytä niin tekosyy olla tekemättä jotain. Nyt se tekosyy on huonossa hapessa ollut entinen tietokone. Se toimi huonosti pitkän aikaa ja lopulta kieltäytyi käynnistymästä kokonaan. Nykyisessä piisaa tehoa ja toimintakykyä kuin pienessä kylässä, joten päivitys onnistuu ilman hermojen menetystä ja tukan raastamista.

Jouluisia kuvia ei tällä kertaa ole (monestakin tekosyystä) julkistaa, joten pelkät sanalliset jouluntoivotukset vähille, mutta sitäkin arvoisammille lukijoille. Lähisuvun perinteinen aattoruokailu oli jälleen seuran ja sapuskoiden suhteen antoisa.
Joulupukki oli tänä vuonna sen verran kiireinen, ettemme ehtineen nähdä. Lahjavasun oli vain nakannut kuusen juurelle ja jatkanut matkaa.

Minulle sieltä lohkesi vain vähän, mutta sitäkin tarpeellisempia kapistuksia. Sain lautassetin ja prätkäkypärän. Viimeksi mainittu viittaa uuteen harrastukseeni, joka minulla kuulemma keväästä lähtien on. Se kerrottiin minulle tässä syksyn mittaan ikään kuin ilmoitusluontoisesti.

Työ- ja siviilirintamalla on ollut ja tulee olemaan niin monenlaista hulinaa, että pitää ensin selvitellä päätään että saa ajatukset näppikselle. Palataan asiaan!



lauantai 5. marraskuuta 2016

Toinen hyl tvä peräjälkeen

Johan nyt on markkinat. Viikko sitten JoA:n hallilla järjestetyssä kisassa en enää keksinyt uusia tapoja mokata rataa, joten tyydyin entisiin kikkoihin. Hylly tuli liian myöhäisestä uusimisesta kuten edellisellä kerralla Pieksämäelläkin. Enhän minä sitä sillä hetkellä tietenkään huomannut, mutta asian selvittyä otti raskaasti pattiin. Näin paljon ei ole vielä koiraharrastuksissa harmittanut, mutta tulipa nähtyä sekin päivä.


Krista Karhun laatima rata olisi ollut täysin suoritettavissa, mutta vireongelma oli jälleen läsnä. Hippa oli kohtalaisen hyvällä mielellä kun kävin hallissa lämmittelemässä, mutta radan alku meni nukkuessa. Koira ei ole JoA:n hallista ikinä tykännyt, mutta on sietänyt sitä kuitenkin. Ilmeisesti sietäminen on unohtunut kun ei olla pitkilleen käyty siellä. Lisäharmina oli katolta kuistin katolle tippuva vesi, jota Hippis jäi kuuntelemaan liikaa. Voi voi näitä herkkiksiä.

Tällä kertaa jopa douppasin itseäni. En suinkaan kuskia tarvinnut, mutta nappasin beetasalpaajaa ihan vain kokeillakseni, onko siitä jännitysoireisiin mitään apua. Kyllä oli. Henki kulki, pumppu ei hakannut itseään pihalle eivätkä jalat vapisseet. Oma olo siis helpottui, mutta eipä siitä suoritukseen mitään vaikutusta ollut. Minkähän tuo olisi koiralle tehnyt... No, jos nyt ei kuitenkaan.

Heti ensimmäisenä tuli -10 kun peruutuksen askelmitta oli vääränlainen. Sen siitä saa kun keskittyy laskemaan niin muut yksityiskohdat unohtuu.

Toisena oli puolenvaihto jalkojen välistä. Uusin sen kun Hippa nukkui eikä tajunnut selkeää asiaa. Siitä -3 ja kyltin kolinasta -1 lisää.

Neljäntenä oli käännös vasempaan (oikealla seuraten edelleen), jossa jo valmiiksi jätättävän koiran oli helppo koukata vasemmalle puolelle. Uusin, mutta tein sen liian myöhään eli tällä kyltillä tuli se ratkaisevin virhe.

Yhdeksäs tehtävä oli tuplasaksalaiset, josta ropisi -10 eriaikaisuudesta. Siitä voisin olla muutamaa mieltä, mutta aivan sama.

10. kyltti oli istu, käännös vasempaan, askel ja istu, josta väheni 1 piste vinoudesta.

14. oli pujottelu edestakaisin, josta väheni puutteellisesta yhteistyöstä ja asentovirheestä kumpaisestakin yksi pojo.

16. oli pyörähdys, josta lähti -10 ohjaajan pysähtymisestä. Mitä ihmettä oikein ajattelin? En ilmeisesti mitään.

17. kyltti oli molemmat oikeaan täyskäännös, josta lähti -3 epätarkkuudesta.

Käytösruutu oli vanha tuttu ja hyvin osattu istuminen edessä, mutta Hippa teki hipat ja nousi seisaalle hetkeä liian aikaisin. Ruutu oli pelottavasti rämisevän kuistin katon vieressä ja vaikka vähän väliä kannustin Hippaa pysymään aloillaan, ei se tällä kertaa riittänyt.

Käytösruudun valvojaa voisin kritisoida sen verran, etten missään vaiheessa kuullut hänen sanovan ajan täyttymisestä. Äänimaailma hallissa on kammottava, joten tuommoiset asiat pitää ilmoittaa riittävän kuuluvasti. En kaiken harmituksen keskellä muistanut mainita tästä paikan päällä, joten sinänsä sillä ei ole väliä. Treeniä vaan lisää, että koira tekee sen minkä pitää.

Kisan jälkeen porukalla lomakkeita tutkiskellessa uhkasin perustaa kennelin. "Vituiksmän" olisi oikein passeli nimi, mutta rotua en vielä osannut päättää. Kisakaverit yrittivät lohduttaa, mitä tietenkin arvostan kovasti, mutta fiilikset olivat silti kovin matalalla.

Nyt me asettaudutaan Hipan kanssa talviunille. Treeneissä käydään jos jaksetaan ja kisakalenteria vilkuilen vasta ensi vuonna.  Helmikuussa olisi oman seuran koe, joten elellään nyt sinne asti näillä eväillä.

maanantai 24. lokakuuta 2016

Hätävaranumero

Joskus aiemmin valitin, miten epäluotettava älypuhelimeni on herätyskellon virkaa toimittaessaan. Se ei soi jos äänet eivät ole päällä ja jos äänet pitää päällä, se rimputtaa minut hereille milloin mistäkin syystä. Kyllästyin mokomaan ja otin Kimmon vanhan peruskapulan herätyskelloksi. Ääntä piisaa ja vibrakin on niin tehokas, että kalistaa melkein molemmat paikat hampaista.

Nykyään unten maille meno tapahtuu sen verran varhain, että haluan myös varmistaa oman rauhani ja vaiennan virallisen luurin. Siinä on vain se ongelma, että jos minut pitää saada kiinni jostain syystä, en kuule soittoa. Herätykseen heräämättömyys ei ole suurin ongelmani, koska tähänkin asti isompi probleema on ollut nukahtaminen ja taju kankaalla pysyminen, mutta ihmeitähän tapahtuu. Jos soitto ei soi ja työt odottavat, olisi hyvä olla laite, jolla minut saa ampaisemaan liikkeelle. Niinpä sain idean hankkia herätyskellooni prepaid-liittymän.

Kävin lauantaina Prismassa ja lampsin DNA:n liikkeeseen ostamaan liittymää. Nuori mies alkoi tentata syytä prepaidin hankintaan.
"Noh, katsos kun minun pitää herätä tosi aikaisin ja oman puhelimen herätys on huono. Otin pojan entisen luurin siihen käyttöön, että voin säätää omani aina täysin hiljaiseksi etten herää mihinkään ylimääräiseen pilpatukseen. Sitten jos sattuu, että nukun pommiin niin olisi hyvä kun pomo voisi johonkin laitteeseen soittaa ja ajaa työmaalle. Oliko tarpeeksi perustelua?"
"Joo, kyllä tuo oli aika hyvin selitetty. Entäs liittymäjutut, onks sulla ne hoidettu meidän kautta?" myyjä kyseli ystävällisesti.
"Ei ole mutta kunnossa ovat, elä myy mulle mitään", vastasin toivottavasti yhtä ystävällisesti.
"Vai sillä tavalla, no mites sitten ylipäätään tulit tänne meille?" myyjä jatkoi kyselyään. (Kai heille on opetettu, että kaikkeen pitää löytyä syy.)
"No kun tulin tuolta ja tää kauppa oli lähinnä niin poikkesin sitten tähän", selitin kädellä huitoen tulosuuntaan.
Myyjä repesi nauramaan.
"No nyt tämä kyllä oli viimeseen asti suunniteltu!"
"Eikö?"
Kiittelin palvelusta ja lähdin liittymineni. Se oli puolin ja toisin mukava asiointi. Minä sain mitä halusin hyvällä palvelulla varustettuna, myyjä sai myytyä edes jotain ja vielä huvittavat selitykset päälle.

Toivottavasti uni maistuu entistä paremmin kun selusta on turvattu.

lauantai 22. lokakuuta 2016

Leipää, lääkkeitä ja varaosia

Pian kuskikurssin jälkeen sain hankittua itselleni työkokeilupaikan. Se meni mielenkiintoisia polkuja pitkin, kuten elämässä joskus tuppaa menemään. Yritin ensin soittaa Matkahuollon logistiikkapuolelle, mutta turhaan.

Kyllästyin muutaman yrityksen jälkeen ja muistin, että naapurissahan on kuljetusfirma myös. Kysyin Suonisen Ristolta, että mitenkäs olisi tämmöinen systeemi. Hän pyysi käymään Marjalassa sijaitsevalla terminaalilla, joten sinne sovittiin treffit seuraavaksi päiväksi.

Siellähän se isäntä pataroi, mutta kävi ilmi, että he ajavat tavaraa Jyväskylään ja muualle sen verran kauas, että työpäivät venyvät väkisin liian pitkiksi. Ei soveltunut minun tilanteeseen kun kotona on huollettavia.

Risto tuumasi, että onhan heillä yhteistyökumppaneita. Kysytäänpä tuolta mieheltä, joka laiturilla astelee. Siellä oli - kuinka ollakaan - toinen Risto eli RR Group oy:n piällysmies. Tämä harvinaisen rento kaveri ei tiennyt koko työkokeilupolitiikasta mitään, ja sen selitettyäni sanoi että okei, mikäpäs siinä. Mentiin tekemään paperit valmiiksi kahden kuukauden treeniä varten.

Nyt on kaksi mielenkiintoista viikkoa takana. Olen ajanut Riston opastamana pienellä kuormurilla leipää lähialueen kauppoihin ja Minnan kanssa pakulla sairaalan kuljetuksia Joensuun ympäristökuntiin ja Heinävedelle. Siihen reittiin kuuluu vielä varaosien kuskaus Outokummusta Polvijärvelle.

Pikkuhiljaa alan älytä kupletin juonta, mutta vielä on paljon opeteltavaa. Ajaminen ja lastauslaitureille peruuttelu on itse asiassa sieltä helpoimmasta päästä. Leipälaatikoiden ja varsinkin sairaalan kamojen selvittely konttiin semmoiseen järjestykseen, että ne löytyvät sieltä nopeasti jaettavaksi ei mene vielä läheskään heittämällä. Mikäpä uusi homma heti luonnistuisi.

Kivaa on kyllä ollut. Viideltä aamulla aloitetaan eli melko aikaisin joutuu asettumaan yöpuulle, että jaksaa neljältä ampaista ylös. Tulee ihan lomitusajat mieleen eikä riitäkään. Harvaan navettaa tarvitsi ennen kuutta itsensä kammeta.

Liperin ja Heinäveden välinen tie on niin mäkinen ja mutkainen, että hirvittäisi talviliukkailla siellä taiteilla. Minna kertoi, miten erään ylämäen alla pitää odottaa, että rekkakuskit saavat viriteltyä ketjut renkaisiin ja sama mäki tullaan alas melkoista haipakkaa kun jarrutella ei pahemmin voi, ettei auto lähde lapasesta.

Tie on kuulemma tehty savolaiseen tapaan: heille on annettu x määrä keltaista maalia ja se on pitänyt käyttää pisteitten A ja B välillä.

Eilen oli suunnitelmissa tehdä muita hommia, mutta jouduttiinkin sinkauttamaan muutama paketti Ilomantsiin ja Kiteelle. Näissä töissä tilanne elää enemmän tai vähemmän. Valitettavasti nykyään enemmän kun ei aina tiedä, mikä firma on saanut tai ottanut mitkäkin kuljetukset hoidettavakseen eli koko työtilanne on epävarmaa ja stressaavaa, sekä isännille että kuskeille.

Maanantaina pääsen todennäköisesti ajamaan taas Nupulla leipää Ylämyllylle, Liperiin, Outokumpuun ja Polvijärvelle. Riston autoilla on nimet ja pikku-Iveco eli Nuppu on minun suosikki niistä, joilla olen tähän mennessä ajanut.