perjantai 12. lokakuuta 2018

Kohtaaminen vanhan ystävän kanssa

Pääsimme Nomsan kanssa agilityn alkeiskurssille, ja nyt on takana kaksi iltaa sen lajin treenejä.

Miimi soitti eilen ennen hallille lähtöä. Rupattelimme niitä näitä ja hän houkutteli minua ilmoittamaan Hipan rally-tokokisoihin parin viikon päähän. Lupasin harkita asiaa.

Harkinta tarkoitti treenitauon vaivihkaista päättämistä (siitä tarkemmin myöhemmin). Otin siis Hipan mukaan, koska oli lämmin ja hyvin tarkeni autossa odotella.

Nomsan vuoron jälkeen oli hyvää aikaa puuhata Hipan kanssa pihalla. Voi hyvänen aika, että se oli innoissaan! Seuraaminen oli huippukivaa, paikalla kääntymiset ja sivuaskeleet ja...

Jatsi oli siinä.

Silmänräpäyksen verran, melkein neljäntoista vuoden ajalta tuttu ele, äännähdys, katse. Varsinkin se katse. Näin Jatsin silmät Hipan päässä.



Ilo läikähti sisälläni. Ihan kuin mummeli olisi käynyt sanomassa, että ilmoita vain tuo otus kisaan.

Kotimatka meni kyynelehtiessä. Yhtä paljon yhteisten aikojen ikävästä kuin jälleennäkemisen riemusta.

perjantai 6. heinäkuuta 2018

Sydämen asioita

Radiossa oli eräänä päivänä juttua siitä, että on tehty tutkimus, jonka mukaan avioliitossa elävillä on vähemmän sydän- ja verisuonitauteja kuin sinkkulajitovereilla. Tutkimuksen mukaan yksineläjät eivät kiinnitä mahdollisiin vaivoihinsa kovin suurta huomiota ja jos kiinnittävät, eivät välttämättä mene lääkäriin ennen kuin on lähestulkoon myöhäistä. Ai miksikö? No jos elää pelkästään itselleen, mitä väliä.

Naimisissa olevien tilanne on siinä mielessä parempi, että heillä on enemmän pelissä. Ei olekaan pelkästään minä, vaan me. Jos sairastuu, aiheuttaa huolta myös toiselle ja sen ennaltaehkäisy patistaa menemään tutkimuksiin. Saattaa patistaa se toinen osapuolikin, mikä omalta osaltaan kaunistaa tilastoja kun asioihin puututaan ajoissa.

Uutista kuunnellessa omaan korvaani särähti tuo vastakkainasettelu sinkkujen ja naineiden kesken. Eihän asia ole nykyään niin mustavalkoinen, joten avioliiton tilalle olisi aivan hyvin voinut ujuttaa käsitteen parisuhde. Ei tarvitse olla naimisissa ollakseen toisesta välittävä ja huolissaan, mikäli tämä ei voi hyvin.

Entä jos tulee ero? Se jos mikä stressaa ja periaatteessa kumoaa avioliiton hyvää tekevän vaikutuksen. Särkyneen sydämen oireyhtymä on jopa tieteellisesti todettu asia.

Edellinen meni vähän sivuraiteelle, mutta alkuperäinen uutinen sai pohtimaan omaa elämäntilannettani. Mikä minun parisuhdestatus oikein on? Emme ole Ripen kanssa naimisissa, emme kihloissa, emme edes asu samassa osoitteessa kuin aina välillä lyhyitä aikoja. Näin ollen avoliitto kuulostaa himpun verran liian isolta sanalta. 
Olemme kuitenkin toisillemme ainoat ja yhteen hiileen on puhallettu sentään jo reilut puolitoista vuotta sekä siviili- että työelämän puolella, joten pelkkä seurustelusuhde kuulostaa liian pieneltä ilmaisulta.
Kuka keksisi noille jonkin välimuodon? Etäläheisyysliitto? Pariskunta vai pariskumppanit?

Emäntiä ja isäntiä me olemme puhekielessä. Kyllä minua herran taholta rouvitellaankin, enkä siitä pahastu. Äiti sanoi jo ajat sitten, että naitu neiti on rouva vaikka ei olisi naimisissakaan.


sunnuntai 1. heinäkuuta 2018

Samaa sukua, eri luonnetta

Että voi olla iso ero saman rodun eri yksilöissä. Siinä missä Hippa miettii ja varmistelee, Nomsa menee päätäpahkaa ja toteaa vasta sitten, kannattiko.

Minähän ajan työajot kohtalaisen kookkaalla pakettiautolla ja koska työ- ja siviilielämä on sulautunut mukavasti yhteen, se työhärveli viettää aikaansa myös meillä kotona.
Jos koirat ovat pihalla kun tulen töistä, saapumiseni aiheuttama riemu ilmenee yksilöstä riippuen eri tavalla.
Kun avaan oven, Hippa jää maan tasolle komentamaan minua pois kopista. Nomsa sen sijaan punkee väkisin sisälle. Konttiin ne loikkaavat molemmat heti kun ovi on sen verran raollaan, että mahtuu menemään.

Ripe tuli kerran kuormurilla meille. Koirat olivat ulkona ja oven avattuaan ei ehtinyt kissaa sanoa kun Nomsa oli juossut ne melkein pystysuorat tikkaat ylös, tehnyt kierroksen kopissa ja kipaissut takaisin alas. Siitä tulisi hyvä rekkamiehen seuralainen pitkille matkoille.

Juhannuksena testasimme vesijettiä, joka koeajossa osoittautui vähän epätasaisesti käyväksi. Siinä rantavedessä asiaa ihmetellessä Nomsa kahlasi luokse ja hyppäsi kyytiin ihan muitta mutkitta. Hippa haukkui kiukkuräksytystä vieressä ja jäi vähän epäselväksi, komensiko se pikkusiskoa pois pelottavasta laitteesta vai oliko tälle kateellinen kun ei itse uskaltanut samaa temppua.

Enkä nyt suinkaan tarkoita sitä, että Hippa ihan nössö olisi. Sillä on sentään kahdeksan elettyä vuotta takanaan ja monenlaisia tilanteita koettuna. Se vain tarvitsee paljon enemmän rohkaisua semmoisissa asioissa, missä Nomsa pärjää omillaan. Herkkis kuin emäntänsä.

Nomsa on "isin tyttö" sekä luonteeltaan että muuten. Erään kerran lähdettiin meiltä kohti Kinahmoa kahdella autolla, Ripe lähti menemään edellä. Minä huusin Nomsaa naama sinisenä ja huolesta sairaana, että ei kai se vaan lähtenyt perään juoksemaan. Sitten isäntä soittaa, että "Nomsa on täällä miun kanssa, hyppäsi kyytiin ennen kuin ehdin sanoa mitään." Olisi pitänyt arvata.

Erilainen on koirien suhtautuminen komentamiseenkin. Se oli juhannusaikaa myös kun Ripe istui tietokoneen ääressä ja minä siinä lähellä toisella tuolilla. Koirilla on ihme tapa nuolla jalkoja, vaikka siitä on huomautettu. Sillä kertaa ärähdin ihan kunnolla, että nyt riittää. Hippa meni Ripen jalkoihin kertomaan, että "tuo sanoi pahasti, tee jotain", mutta Nomsa jäi tuijottamaan vihaisen näköisenä tyyliin "voi v***n ämmä kun äkseeraa! Mitähän tässä pitäisi tehdä?"

Kumpikin niin ihania ja huvittavia omalla tavallaan.

torstai 28. kesäkuuta 2018

Juhannus maalla

Maallahan tässä on asuttu jo hoi kotvanen, mutta tämän juhannuksen asuin vielä vähän maallempana. Pojat lähtivät omille teilleen keskiviikkona, joten me tyttöjen kanssa pakkasimme kamat ja muutimme kambodiaan. Siellä jos ei saa olla omassa rauhassa niin ei missään.

Torstai oli vielä ajopäivä, mutta perjantaina sai nukkua rauhassa. Ja lauantaina. Ja sunnuntaina. Se on meidän vinkkelistä ajateltuna jo kohtuullisen pituinen loma. Nukuttukin olisi aamulla pitkään, jos olisi nukuttanut.

Eikä sitä suinkaan ihan vapaalle voi noin vain heittää. Perjantaina tajunnantason jollain tavalla päivälukemat saavutettua aloimme viritellä kameravehkeitä lähetyskuntoon. Liveverkko eli meidät oli tilattu Poro-Pekan juhannusjuhlille striimaamaan maailmalle Pontus J. Backin eli rockpastorin keikkaa. Kuten esiintyjän tittelistä voi päätellä, tapahtuma oli uskonnollissävytteinen, mutta ei siinä mitään. Kaveri soitti ja lauloi hyvin ja kertoi elämästään siinä kappaleitten sivussa. Poro-Pekalle kiitokset, saimme taas äärettömän paljon kokemusta ja oppia.

Välillä satoi, mutta suhteellisen vähän siihen järkyttävään tuulentuiverrukseen verrattuna. Höytiäinen tyrskysi vaahtopäänä niin, ettei olisi ollut puhettakaan lähteä vesille. Siikalahti on pitkälle matala ja tuuli sekoitti veden niin, että järvi paistoi ruskeana kauas.
Pysäytetystä kuvasta ei saa kunnon kuvaa myrskyn todellisesta tasosta, mutta olkoon suuntaa-antavana kuvituksena. Videoeditorin käyttö on minun kohdalla vielä niin opetteluasteella, että lisään videonpätkän kun saan sen käsiteltyä jotenkin katsottavaan kuntoon.
Seitsemäs aalto. Sitä kannattaa odottaa. Papillonkin malttoi ja selvisi Pirunsaarelta.



Kotiin palattua päättyi kahden hengen AA-kerhon eli Ainaisesti Absolutistien kuiva kausi. Juhlistimme keskikesää skumppapullollisella ja samaa tietä meni toinenkin. Vanha kunnon viinapää on kokenut jonkun sortin herkistymisen kun eto annos ampaisi hattuun kuin korkki toisesta pullosta kattoon. Oli muuten sihti kohdillaan kun korkki palatessaan osui pöydällä vieressä olleeseen muovituoppiin ja katto keikkuu sentään kuuden metrin korkeudella. Teepäs sama tarkoituksella ja selvinpäin.

Nälkähän siinä aikanaan tuli, joten siirryimme kokkaamaan. Jollain ihmeen konstilla saimme hoiperreltua itsemme kahvihuoneen puolelle ja tehtyä tylleröitä eli pekoni-herkkusienihässäköitä. Voe elämä sitä kikatuksen määrää!
Seuraavasta päivästä ei sitten jäänytkään lapsenlapsille kerrottavaa. Täysin kansanterveydelle meni se.

Sunnuntai valkeni tyynenä sekä kropansisäisen aallokon että järven puolesta, joten aloimme suunnitella venosen eli  jetin vesille siirtoa. Zetorilla kulki hienosti ja lähti käyntiin, mutta pieni koeajo todisti Ripellekin sen minkä minä jo tiesin. Koiria ei voi jättää rannalle jos itse meinaa lähteä ajelemaan järven päälle. Hipan huumorintaju ei kestä mokomaa pelleilyä ja Nomsa totesi saman eli lähtivät uimaan perään. Siirsimme likat sisälle ja palasimme asiaan. Jetti kyllä kulki, mutta meno oli vähän pätkivää. Tehot putosivat vähän väliä ja kone kävi epätasaisesti. Vähän samaan tyyliin kuin minun Erkki, mutta saman merkkisiähän nuo härvelit ovat. Täytyy tutkia asiaa.



Tuli siinä samalla talviturkki heitettyä. Se jäi viime kesänä kokonaan tekemättä. Toissa kesästä en muista.

Kahden kodin talous tietää sitä, että siellä toisessa paikassa pitää välillä käydä tsekkaamassa tilanne ja vähintään kukat kastelemassa. Kiskoimme ajovehkeet päälle ja hyppäsimme bläkkärin satulaan. Kiva oli olla välillä kyydissä. Koukkasimme Kuoringan baariin jäätelölle ja sen jälkeen poikkesimme kaupunkiin vanhuksia moikkaamaan. Se oli pikavisiitti, koska ajovehkeistä ei lystikseen kuoriudu ja se päällä pukkaa hikeä, mutta ajatus oli ehkä tärkein.

Kartanolle mennessä nelikaistaisella Ripe oli juuri ohittanut rekan kun tuli pikainen kaistanvaihto. Poliisiauto humautti pillit huutaen takaa ohi niin, että itsekin säikähdin. En ole vielä itse rohjennut ajamaan isompia teitä sankemmassa liikenteessä, mutta jonain päivänä sekin pitää opiskella.

Kukkien kastelun jälkeen otin oman ajokkini ja oli taas kiva lähteä ajamaan. Kovin montaa kertaa ei tänäkään kesänä ole ehditty tämän harrastuksen pariin, mutta alan päästä pikkuhiljaa Erkin kanssa kavereiksi. Mikäpäs kunnossa olevalla prätkällä on ajellessa. Jälkeen päin ajateltuna ihan kauhistuttaa se viimekesäinen tunarointi tuon kanssa. Ihmettelin, että miten tämä voi olla näin vaikeaa, eikä oikeasti olisi ollutkaan. Mutta kun ohjauslaakeri oli sökö ja etuiskarista vuoti öljyä niin mikä ihme, että ei meinannut pyörä pysyä lapasessa. Hullun hommaa.

Kyllä oli tosi mukava juhannusloma. Maanantaiaamuna töihin herättyä huomasimme sen, mitä sunnuntaita jo vähän uumoilimme. Nomsa aloitti juoksun, ensimmäisensä. Pikkuneiti ehti vuoden ja kahden kuukauden ikään ennen kuin tämä ihme tapahtui.

sunnuntai 3. kesäkuuta 2018

Patchcoat Animosha JUN EH

Nomparelli käväisi Suvikarelia-näyttelyssä norjalaisen Antonio Di Lorenzon arvioitavana. Vuoden ja kuukauden ikäisenä osallistumisoikeus oli junnuluokkaan ja tuloksena EH sekä oikein mukava arvostelu:
"Very good type, excellent coat. Very good proportion in body. Needs stronger bones. Well angulated in front. Needs more angulation in rear and better temperament. Shy."

And same in Finnish:

"Oikein hyvä yleiskuva, erinomainen turkki. Oikein hyvät mittasuhteet kehossa. Tarvitsee vahvemman luuston. Hyvin kulmautunut edestä. Tarvitsee enemmän kulmausta taakse, sekä paremman luonteen. Ujo." 




Hassua, että tämä whippetmäinen näädän ja silakan risteytys sai näin hyvän arvostelun kun toinen Miimin kasvatti edellisestä pentueesta joutui hylätyksi. Ei kuulemma tunnistanut aussieksi. Erikoinen tuomio ja siitä voi taas tuomarin kanssa olla montaa mieltä.

Keskenkasvuinen tarvitsee vahvempaa luustoa, se on selvä juttu. Enemmän ihmettelisin, jos tämän ikäinen olisi jo valmis luustonsa puolesta. Kaunis se on ja sporttimalli muutenkin minun mieleen.

Ujous taas lähti siitä, ettei Nomsa antanut tuomarin katsoa hampaitaan. Itseäni tilanne lähinnä huvitti; tuomarin tuodessa kättä lähelle Nomsa otti nopean peruutusaskeleen ja samassa tuomari vetäisi kättään taakse päin, ihan kuin koira olisi vähintään purrut.


Maalaistollo sai parin tunnin hulinassa pyöriskelystä omaan epävarmuuteensa kaivattua parannusta. Jos aluksi piti pöhistä 10 metrin päästä joka pikku tirriäisellekin, lopussa ei vierestä kävelevät jättiläisetkään hetkauttaneet. Vallitseva hellesää saattoi myös vaikuttaa levottoman mielen rauhoittumiseen.

Tulin myös siihen tulokseen, että näyttelykoira se vain on. En ilmeisesti osannut asetella hänen prinsessuutensa perskarvoja oikeaan järjestykseen, joten aussiekehän alkua odotellessamme Nomsa istahti vesikuppiinsa ja hoiti asian itse.
 
Virallisen osuuden jälkeen hain Hipan ja menimme muun porukan kanssa Jaamanlammintien tykkimontulle juoksuttamaan ja uittamaan koiria. Paikalla oli meidän lisäksi Pami, Petja, Arra, Jippu ja Tuisku ihmisineen. Unohdinko jonkun/jotkut? Ei liene vakavaa. Nomsa muuten ui sillä reissulla ihan oikeasti. Varmaan vahingossa meni Hipan perässä kun tämä oli ensimmäisena saalistamassa lammikkoon lentäviä keppejä.

torstai 10. toukokuuta 2018

Ei kai vaan... toivottavasti ei

Hippiksellä on hieman ongelmaa kropan kanssa. Iän puolesta se ei vielä vanha ole, mutta on vain alkanut jäykistyä puolelta jos toiseltakin. Muutama viikko sitten se alkoi ontua milloin etusta, milloin takasta. Lenkille lähtee mielellään ja vauhtia piisaa, mutta rasituksen jälkeisen levon jälkeen ei meinaa päästä ylös ja se on jo hälyttävää. Samoin kropan asento, joka muistuttaa Jatsin köykyssä kulkenutta olemusta.

Mari huomasi saman maanantai-illan treeneissä ja omien kokemusten perusteella suositteli akupunktiota. Onneksi asia järjestyi nopeasti ja tänä aamuna vein Hipan Sormusen Soilen käsittelyyn.

Rintarangassa on kireyttä ja lannerangassa selkeää kipua. Etureidet ovat pahasti jumissa, koska selän notkistaminen sattuu ja venyttely on jäänyt vähälle.

Selkää ei ole kuvattu vuoden 2011 jälkeen, jolloin se oli kunnossa. Nyt uuteen kuvaukseen on syytä, ettei tarvitse arvailla vian laatua sen enempää. Spondyloosi jo pelkkänä sanana heiluu kuin irvistelevä peikko mielen takamailla muistuttamassa menneestä. 

Kuvaamisen lisäksi Soile suositteli kunnon kipulääkityskuuria akupunktion rinnalle, ettei kipu pääse kroonistumaan ja koira alkaa taas liikkua paremmin.

Hippa suhtautui Soileen aluksi varautuneesti, mutta hyväksyi tilanteen pian ja niin päästiin itse asiaan. Hippa vastasi hoitoon tosi hyvin. Neulojen pisto ei näyttänyt tuntuvan yhtään ja kun ne olivat paikoillaan, silmä alkoi luppasta. Ihan uneen asti ei passannut itseään päästää. Hyvänen aika sentään, mammahan saattaa vaikka kadota sinä aikana ja se olisi katastrofi.

Neulat pois ja koira ylös. Silmä oli kirkastunut ja kivut poissa! Nyt seuraillaan miltä olo ja elo tuntuu, ja sitten uusi käsittely parin-kolmen viikon kuluttua.

Vuosi Nomsaa ja kahdeksan Hippaa

Neiti 234 eli Nomsa täytti vuoden huhtikuun 23. päivä ja Hippa mahtavat kahdeksan vuotta 3. toukokuuta, joten molempien synttärit voi hyvin käsitellä yhdessä julkaisussa.

Kuopus on virkeä ja iloinen, hieman jääräpäinen mutta ihastuttava persoona. Se on äärettömän laumavetoinen yksilö. Vieraita kohtaan Nomsa on aluksi varautunut, mutta kun ystävystyy, tekee sen täysillä. Ihan kuin kaiken muunkin.

Nuoren koiran epävarmuus näyttäytyy koira- ja ihmiskohtaamisissa melko samanlaisena hyökkäys on paras puolustus -tyylinä, mutta rauhoittuu saman tien kun huomaa, ettei tilanne ole niin vakava kuin miltä ensisilmäyksellä äkkinäinen maalaistollo luulisi. Onneksi olemme törmäilleet mukaviin koiriin, jotka ovat ottaneet hulluttelut rennolla asenteella. Lisää vaan niin hyvä tulee.

Treenirintamalla olen repinyt haivenia päästä, kun ei homma etene. En vain osaa palkata oikealla tavalla ja siinä turhautuu sekä koira että ohjaaja. Muutama päivä sitten Mari kysyi treenaamaan läheiselle ruohokentälle ja siellä valaistuin. Ehkä saan opetettua Nomsalle minun kanssa tekemisen iloa ja sen myötä muitakin järkeviä asioita. Ei ole ainakaan burn out vaivannut, pikemminkin luonnonlapsena on elänyt hän.



Hippa juhli synttäreitään etuajassa Josepan Vappumätsärissä. Ei me loppukisaan selvitty, mutta leluja ja nameja tuli ja se oli ainakin Hipan mielestä pääasia.


Hipan elämä menee tasaista tahtia. Se nauttii äärettömän paljon Nomsan seurasta ja leikit ovat melko rajuja ja kulku vauhdikasta.

Valitettavasti terveysongelmaa on ilmaantunut Hippiksen osalle. Kerron siitä tarkemmin seuraavassa postauksessa.