Vanhaan harrastukseen uutta otetta

 Joensuun kansalaisopistossa oli kuluneena syksynä jotain, mikä veti allekirjoittanutta vahvasti puoleensa. Maria Taarin vetämä Intuitiivisen kirjoittamisen kurssi. Taari on kirjailija, näkijä, kanavoija ja kuka ties mitä muuta. Ihastuttava persoona ainakin.

Kurssin esittelyssä mainittiin luovuuden löytäminen omasta itsestään. Tämä blogi perustuu omiin kokemuksiin, joista kirjoittaminen on erittäin helppoa. Toimittajataustani taas tykkää suoraviivaisesta, faktoihin perustuvasta tekstintuottamisesta. Mitään ei kummassakaan edellä mainitussa tarvitse keksiä. 

Koulussa olin hyvä ainekirjoituksessa ja kummasti niihin teoksiin löytyi mielikuvitusta, mutta mihin se on elämän varsitietä kulkiessa kadonnut? Hyvä kysymys. Kompastuiko luovuus aikuisuuteen?

Siispä kurssille mars. Olikohan tapaamisia kuutena iltana. No, ainakin suunnilleen.

Ensinnäkin, käsin kirjoittaminen näiden näppisvehkeiden sijaan antoi jo ihan omanlaisensa ulottuvuuden. Sitä passaa jatkaa, vaikka oikean käden kynäjärjestelmä onkin hitaampaa kuin kymmensormijärjestelmä. 

Toiseksi, ei tarvitse luoda "valmista" tekstiä. Kaikenlainen kritiikki ja jäykkyys pois, kellosta 15 minuuttia aikaa ja antaa mennä vaan. Pelkkää tajunnanvirtaa, pääasia että kynä liikkuu koko vartin ajan. Kirjoitusvirheet kuuluvat asiaan samoin kuin täysin järjettömät sanayhdistelmät. Sivutuotteena saattaa hyvinkin tulla käyttökelpoista tavaraa varastoitavaksi.

Edellä mainituista päästään siihen, mitä suurin osa kurssilaisista lähti hakemaan eli omaa ääntä kirjoittamiseen. Oli huikeaa muiden tekstejä kuunnellessa huomata, miten taitavia ihmiset ovat. Tehtävät vaikeutuivat pikkuhiljaa kurssin edetessä. Huomasin itsekin osaavani luomistyötä.

Ei ole puhumatonta sanaa eikä ajattelematonta ajatusta, on vain lukemattomia kirjoituksia. Joten olkaapa hyvät, tässä on kaksi kotitehtävää virallisesti julkaistuna. 

 

Ketku

Kahvila oli viehättävän vanhaan tyyliin sisustettu. Sormipaneli ulottui 120 sentin korkeuteen ja tyylikäs lista hämärsi pystypinnan lempeän sävyiseen tapettiin. Pieniä pyöreitä pöytiä kannattelivat koukeroiset jalat.

Ovesta astui arviolta kolmekymppinen pariskunta. Nainen oli riehakkaan iloinen ja käveli päättäväisesti suoraan kassalle. Mies oli hiljaisempi, mutta olemus henki itsevarmuutta. Hän jäi hetkeksi katselemaan vitriinin värikkäitä kakkuja.

Kassaneidin nuttura oli työn touhussa hieman repsahtanut ja vaalea suortuva valui korvalliselta alas. Hän hämmästyi silmänräpäyksen ajaksi parin nähdessään, mutta puki saman tien kasvoilleen ammatillisen hymyn.

-         - Mitäs teille?

-         - Kahvi ja kakkupala, mies vastasi.

-         - Minulle ihan tavallinen kaakao, nainen ilmoitti.

”Sinussa ei ole mitään tavallista”, mies ajatteli ja hymyili naiselle lempeästi, joskin oudon surumielisesti.

-          - Pannaanko kermavaahtoa ja strösseleitä päälle? kassaneiti kysyi.

-          - Joo, ehdottomasti, nainen innostui.

Kassaneiti rahasti tilauksen ja ilmoitti:

-          - Tuon kaakaon sitten pöytään. Kiitos teille!

Mies otti tarjottimen ja kuljetti sen pöytään, istahtaen selkä seinää vasten. Nainen seurasi riisuen talvitakkinsa tuolin selkänojalle.

-          - On tämä jännää, nainen huudahti.

-          - Vasta viikko sitten tavattiin ja tuntuu kuin olisi tunnettu aina.

-          - Niinpä.

”Että on kuuma tapaus”, mies mietti itsekseen.

”Housuthan tässä kohta ratkeaa, mutta onneksi saa istuskella jonkin aikaa.”

-          - Uskotko sielunkumppanuuteen? nainen kysyi yllättäen.

-          - ...täh? Jaa, enpä ole miettinyt tuommoisia, mies havahtui ajatuksistaan.

-          - Minä kyllä uskon, että asiat on päätetty jossain korkeammilla tahoilla.

-          - Hm, voi olla. Haluatko maistaa kakkua?

Mies ojensi lusikkaa naista kohti.

-          - Mm, onpa hyvää. Ei liian makeaa. Kiitos!

Kassaneiti ilmestyi pöydän viereen.

-          - Tässäpä olisi tämä kaakao.

-          - Kiitos.

Ulkona alkoi sadella lunta isoina hiutaleina. Pakasti. Kahvi ja kaakao lämmittivät kehoa, seura mieltä. Nainen oli selvästi puheliaampi osapuoli. Mies vastaili ja kyseli jonkin verran, mutta tuntui jäävän alakynteen naisen jutteluissa.

-          - Joko lähdetään? Iltavuoro alkaa puskea päälle, mies sanoi.

-          - Mikäs siinä. Kiitos hei! nainen huikkasi kassaneidille, joka vastasi samoin sanoin.

Mies piti naiselle ovea auki, mutta heitti olkansa yli nopean hymyn kassaneidille.

”Pannaan vaan. Tuskin maltan odottaa.”

Rekkakuski

Porukka kulkee ruuhkassa. Reitit ovat aivan täynnä. Tie kapenee kapenemistaan.

-          - Hei kaverit, tää loppuu kohta.

-          - Varmana joku mökkitie.

-          - Mahtuukohan perillä kääntymään?

-          - Tietysti! Tule vaikka rekalla, niinhän ne aina sanoo. Jos se oma Nissan Micra pääsee pyörähtämään pihassa ympäri, pääsee kaikki muutkin.

Umpikuja. Osa porukasta meni toista haaraa ja umpikuja oli sielläkin. Pakko kääntyä takaisin.

-          - Voiskohan vastaantulijoille viestittää jotenkin, että ei kannata mennä?

-          - Ei voi. Niitten pitää käydä siellä, se kuuluu järjestelmään.

Onneksi tie levenee, mutta samalla liikenne lisääntyy.

-          - Taidetaan tulla rajalle. Onko tullattavaa, hehe!

-          - Aika aggressiivisia nuo rajavartijat. Täällä ei paljon pakaaseja tutkita. Läiskivät porteilla persuksille niin, että porukalla vauhti vaan kiihtyy.

-          - No niin pojat! Wooaaahh, nyt mentiin!!

-          - Huh, mikä kyyti!

-          - Katsokaas mitä edessä näkyy. Taidetaan joutua suht sankkaan sumuun.

Harmaa näkymättömyys verhoaa kulkijat itseensä. Tie on mäkinen ja mutkainen, kunnes sumu jää taakse.

-          - Olipa jännä paikka. Poikkesin matkalla valtavan maisemaikkunan äärellä, mutta se pimeni.

-          - Joo, tuolla käydessä ihan kuin olisi jotenkin viisastunut.

-          - Tietoahan tässä tavallaan kuljetetaan, että sikäli ihan hyvä jos niin on käynyt.

Mutkainen tie oikenee ja levenee. Kolonna on taas selvillä vesillä. Ei tarvitse kuin rallatella menemään.

-          - Hei! Tietyö. Kaista tukossa.

-          - Mahdutaan menemään. Vauhti vaan vähän hidastuu.

-          - Ja toinen heti perässä! Kavennukset molemmin puolin.

-          - Äh, nyt tekee tosi tiukkaa. Älkää puskeko, kun ei pääse niin ei!

Samassa koko maailman pimentävä valtaisa pallo lähestyy hurjaa vauhtia. Pakoon ei pääse, eikä porukka sitä edes yritä.

-          - Oh my fucking gooood! Mikä tuo on?!

-          - Heippa pojat. Tämä taisi olla tässä.

Pallo runnoo kaverukset erilleen ja hajalleen, henkihievereissä pientareille toipumaan.

Maisemaikkuna raottuu. Kirkas valo tärähtää tajuntaan.

-          - Johan siellä heräillään. Miltäs tuntuu? lempeä ääni kysyy.

-          - Ähhh… Yllättävän hyvältä. Mutta tuntuu kuin olisin tehnyt matkan itseeni.

-          - Saatoitpa tehdäkin, se oli aika tipalla. Kaksi isoa ahtaumaa saatiin rassattua auki. Lepäilehän nyt.

Parantava uni vetäisee verhon maisemaikkunan eteen. Happi kulkee taas.