lauantai 1. marraskuuta 2014

Pitkästä aikaa Rodoksella

Tosin tällä kertaa yhden yön pikamatkalla.

Lentokoneeseen piti mennä autolla ja reitti oli niin ahdas ja sokkeloinen, että annoin kuskin (taisi olla Marko, tai sitten joku muu) sompailla ja näytin ohjeita.
Minua työnnettiin pyörätuolissa, mutta kesken kaiken piti kiivetä paksua köyttä pitkin kattoon. Ihmiset ihmettelivät, että miksi se ei voi kävellä, mutta kykenee kiipeämään.

Lopulta selvisin matkustamoon, mutta sekin oli sokkeloinen ja niin epälooginen, etten löytänyt paikkaani.
"Turvavyöt kiinni, kone lähtee", sanoi lentoemäntä.
"Ei vielä, en ole omalla paikallani!"

Löysin paikkani ja liput tarkistettiin vasta tässä vaiheessa. Lompakkoni oli täynnä pientä sälää, lippua ja lappua jos jonkinmoista. Yritin seuloa tärkeät vähemmän tärkeistä, mutta sormet eivät totelleet. Lopulta löysin lentoliput, jotka sekoittuivat kahvilakuitin näköisiin lappuihin, jotka taas olivat pääsylippuja jonnekin muualle ja siksi tärkeitä säilyttää.

Perillä olivat pojatkin mukana. Rantaan oli matkaa kolme kilometriä ja he ihmettelivät, että miksi niin pitkä matka. Selitin, että mitä lähempää rantaa haluaa hotellin, sen kalliimpi se on.
Hotellikin oli sokkeloinen ja sieltä ulospääsy tuotti hankaluuksia. Juuri kun navigoin itselleni selkeän reitin, huomasin että säärikarvoitukseni oli harvinaisen miehekäs eikä trimmausvehkeet tietenkään olleet mukana. Tarkemmin tutkittuna koko täyden matkalaukun sisältö oli enimmäkseen kaikkea turhaa. Tuskailin, että mitä oikein olin ajatellut pakatessani.

Onneksi heräsin siinä vaiheessa.

Aamulla väsytti, vaikka olin nukkunut hyvin siitä päätellen, että sentään näin noin pitkän ja seikkaperäisen unen.

Mikä näitten unien tarkoitus on? Masentaa toteamalla, että kaikki menee joka tapauksessa päin helvettiä, mitä ikinä teetkin. Vai piristää ajatuksella, että "kaikki" koostuu loppujen lopuksi monista pienistä yksityiskohdista, jotka menevät hyvin, muttei niitä huomaa.
Metsä ja sen puut, tiedättehän.

Ei kommentteja: