torstai 17. heinäkuuta 2014

Rankemmanpuoleinen auttamisreissu

Facebook, tuo tietotulvan bittiytymä, toi verkkokalvoilleni kuvan verenluovutuksen tarpeellisuudesta. Oma veriryhmäni A- oli kuvan pisarassa pohjillaan ja surunaamainen, joten päätin lähteä luovuttamaan. Veripalveluahan Joensuussa ei enää ole, mutta pääkirjaston eräässä salissa on pari kertaa kuussa luovutustilaisuus ja sinne suuntasin eilen. Joku pienen pieni järjen ääni yritti kuiskailla, että onkohan tällä helteellä järkeä lähteä moiseen touhuun, mutta kun suunnitelma oli omassa päässäni lyöty lukkoon, järjen äänellä ei ollut suunvuoroa sen enempää.

Alkuhaastattelu oli tavanomaista perusteellisempi, johtuen reilun kahden vuoden takaisesta sairaalareissusta. Hoitsu joutui soittamaan Helsinkiin vastaavalla lääkärille, joka kyseli tarkkaan sairastamani ruusun ja sen kylkiäisenä tulleen maksatulehduksen tilanteen. Lopullinen tuomio oli, että aikaa oli kulunut riittävästi ja että tulehdus ei ollut virusperäinen, joten estettä luovutukselle ei ollut.

Vuoroa odotellessa ajatus juoksi ja mielen sopukoissa paniikki valtasi alaa. Sairaalareissu toi tullessaan pakenevat suonet ja piikkikammon. Äärimmäisen alhainen kipukynnys oli jo valmiiksi. En juossut karkuun, vaikka hetken verran järjen ääni sitäkin houkutteli tekemään.

Neulan pisto sattui, mutta kestin kuin mies ja muuten olo oli ookoo. Veripussin täytyttyä tuli tunne, että vajoan laverille pelkkänä nahkana, korvissa suhisi ja silmissä pimeni. Hoitsu kysyi, että onko kaikki kunnossa ja jouduin tunnustamaan, ettei oikeastaan ollut. Hän toi mehua ja vissyä, laski pään alas ja jalat ylös ja kehotti lepäämään niin pitkään kuin oli tarvetta. Jonkin aikaa levättyäni nousin istumaan ja lähdin kahvilaan hakemaan leipää ja mehua. Minun luovutuksen hoitaneet hoitsut istuivat naapuripöydässä ja kysyivät vointia.
- Loivasti kun liikkuu niin mikäs tässä, vastasin.
Eivät olleet huijattavissa, tarkkasilmäiset asiantuntijat. Ampaisivat pöydästä ylös ja sanoivat, että nyt pitkälleen ennen kuin pyörryt ja tapahtuu isompi vaurio. Taluttivat kuin humalaisen takaisin laverille.

Siinä olin enkä muuta voinut. Pääsin lähtemään kun väri palasi kasvoille ja äly silmiin. Ilmeisesti helle, muutenkin alhainen verenpaine, kipu ja piikkikammon tuoma jännitys vei kanttuvei. Lokakuussa saan luovuttaa seuraavan kerran ja jos sitten käy samalla tavalla, saatan harkita auttamishaluani. Ainakin seuraavaan kertaan, jos kolmas kerta vaikka toden sanoisi.

Ei kommentteja: