Identiteettikriisi

Selvennyksen vuoksi täytyy aluksi palata lapsuuteen.

Olin ehkä 5-vuotias kun olimme menossa sukulaisiin joihinkin hienompiin juhliin. Se taas tarkoitti asianmukaista pukeutumista. Minä en siihen aikaan suostunut pitämään hametta ikinä enkä missään olosuhteissa. Ei. Käsittämätön vaatekappale ja aina tiellä, tekipä mitä tahansa. Varsinkin puissa kiipeilemistä haittasi ja helmat oli korvissa pyörällä kaahatessa.

Juhlien alla piti mennä vaatekauppaan ja äiti voitti taistelun. Jouduin pukemaan hameen ja - hyh - röyhelöpaidan! Voiko suurempaa kärsimystä enää olla olemassa?

Juhlissa koko suku oli liittoutunut minua vastaan.
"Voi kun tuo Hanna on niin nätti!"

Että minua hävetti. Ei muittenkaan poikien tarvinnut niin pukeutua!

Palataanpa nykyisyyteen. Kävin perjantaina kaverini Antin kanssa teatterissa. Pienellä näyttämöllä meni Olli-Kalle Heimon monologi Luolamies, jossa hän analysoi miehiä ja naisia. Ovatko miehet perseestä, kuten naiset väittävät? Eivät, he ovat vain erilaisia ja heillä on asioihin eri näkemys.

Peilasin tuota analyysiä itseeni ja tulin siihen tulokseen, että olen suunnilleen 90-prosenttisesti mies.

En tunne oloani vaivautuneeksi, vaikka en puhu koko ajan ollessani parhaan ystäväni kanssa. Kuka tahansa mies voi kaverinsa kanssa olla hiljaa puoli päivää esimerkiksi telkkarin ääressä. Kunhan on jotain tekemistä.

Tykkään ropeltaa varastossa ja porata. En tarkoita vollottamista, vaan sitä äijätyökalua jolla voi tehdä reikiä tai ruuvata ruuveja.
Myös talon sisällä minulla on reviiri, johon kellään muulla ei ole menemistä kuin äärimmäisessä hädässä. Se on komero, jossa on laatikosto täynnä kaikenlaista pikku roipetta. Ruuveja, muttereita, työkaluja ja jotain joista en edes tiedä mitä ne ovat, mutta niitä voi joskus tarvita. Varjelkoon sitä joka sen epäjärjestyksen sotkee, koska sittenhän sieltä ei löydä sitä mitä ei edes tiedä etsivänsä.

En harrasta sisustamista. Miten niin kesällä pitäisi olla eri verhot kuin talvella? Nuo samat kappaverhot ovat olleet samoilla sijoillaan viimeiset viisitoista vuotta. Tai enemmän.

En käy kaupoissa kuvittelemassa, että "tuo tapetti/päiväpeitto/astiasto/matto näyttäisi meillä hyvältä". Kuvitelmien toteuttaminen vaatii rahaa, jota ei ole, joten antaa olla.
Ostin muutama vuosi sitten sohvan, mutta vain siksi kun entinen oli jo niin linttaan istuttu, että runko tökki pyllyä.
No hyvä on, myönnetään että ostan vaatteita, vaikka entinen paita vielä pysyy päällä ja alushousuissa on kuminauha vetreänä.

Yöaikaan haluan nukkua. Halimisille ja muille pimeydentöille on oma aikansa, mutta joku raja silläkin. Hus omalle puolellesi siitä. Zzzz...

Vaatteita lojuu pitkin ja poikin lattioita. Onneksi tämänhetkiset kämppikseni ovat oikeita miehiä, pieniä tosin, mutta heitä ei häiritse lojuvat vaatteet. Harrastavat samaa nimittäin itsekin.

Komero, varasto ja autotalli ovat sisäisen mieheni reviiriä, mutta vessassa asuu onneksi nainen. Vaikka pullojen ja pakkelien määrä ei ole järjetön, se pitää minut jotakuinkin järjissäni edes ulkonäön suhteen.

Enimmän aikaa en ymmärrä itseäni ollenkaan, joten miten voisin vaatia muita ymmärtämään minua sitäkään vähää.

Juontaako kaikki juurensa lapsuuden traumoista? Sain ensimmäiset tyttökaverini vasta koulussa, joten jouduin opettelemaan barbeilla leikkimistä. Ihan ookoo, mutta jostain syystä muistissa on päällimmäisenä naapurin kakaroitten vakoilut, metsäpolkujen rallaaminen pyörillä ja piereskelykilpailut poikien kanssa.

Luolamies sai nauramaan naaman kipeäksi kun se samalla antoi ajattelun aihetta ja vei lähemmäs ratkaisua, siihen miten miehet ja naiset voisivat ymmärtää toisiaan paremmin ja tulla toimeen keskenään.

Mikä se ratkaisu oli? En kerro, menkää katsomaan. Kulttuuripläjäys, jota lämpimästi suosittelen.