perjantai 19. heinäkuuta 2013

Ylämäki alamäki, ylämäki alamäki, yhdessä kulkien...

Eivätkä nuo Gösta Sundqvistin riimittelyt meinaa pelkästään Hirvolanvaaran vaihtelevia jälkimaastoja. Hipan koulutuksessa ei tasaista tunneta, vaan vuoroin on tullut potkua mahaan ja vuoroin ylävitosta hurraahuutojen säestyksellä. Jos erehdyt iloitsemaan jostain onnistumisesta niin eikö seuraavana hetkenä ryykälletä turpeessa turvallaan otsalohko Karjalan mäntyä kolistellen. Mutta eipä ole tylsää!

Tottiksessa ollaan edetty hyvin, kiitos Maikin johtaman ryhmän tuen. 
Kaikki muu on mennyt niin sujuvasti eteen päin, että pitihän se viimeksi kokeilla että missä tulee stoppi. Se tuli pyssyn suusta.

Hippa on keksinyt, että 6-millinen on kauhistus ja työskentelyn voi lopettaa jos hänen herkkiä rumpukalvojaan sillä kiusataan. Pärnällä ovat ampumahiihtäjät paukutelleet taulujaan, mutta se ääni ei aiheuta ylimääräistä stressiä. Seuraava operaatio on kokeilla, saako koiran tottumaan starttipistoolin paukkuihin vai teenkö siitä palveluskoiran sijaan sohvatyynyn. Aika näyttää.

Mutta metsässä se maalaisjuntti mehtäläinen on omiaan.
Eilen tehtiin Miimin kanssa jäljet Hipalle ja Viialle edellä mainittuun kumpuilevaan kangasmaastoon. 

Miimi tallasi Hipalle suunnilleen alokasluokan jäljen, jana vain oli lyhyt kun se on vielä vaiheessa. Sen sijaan jäljeltä löytyi normaalin maaston lisäksi Hirvolanvaarantien ylitys, kuivurintien kovapohjaisen pientareen ajamista ja sankkaa saniaispöheikköä.

Hippa on niitä koiria, jotka ajavat toisen tekemää jälkeä paremmin kuin minun tekemää. Se meni järjetöntä vauhtia, mutta pysyi sievästi jäljellä, teki kulmat kunnolla ja oli selkeä luettava. Kaikki kepitkin ilmaisi täydellisesti. 

Juuri ennen tien ylitystä oli kulma, jonka se oikaisi suoraksi ja jäljelle palatessaan yritti ajaa takaperin, mutta oikaisin oikeaan ja tien ylitys meni tosi mallikkaasti. 
Tienvartta ei kokeessa ajeta, mutta Miimi oli viisaana tehnyt jotain källiä, että normaali jälki tuntuu helpommalta ja hyvä näin. Hippa poikkesi välillä saniaispuskien sekaan, mutta palasi jäljelle kun uskoi että kyllä se siinä näköjään menee. On se kone kun sille päälle osuu.

Viia oli toista maata. Hyvä ihme että meinasi välillä naurattaa kun se jäi kuuntelemaan linnunlaulua eikä pitänyt kiirettä muutenkaan. Silti se aikansa iitrailtuaan jatkoi työskentelyä ja hyvin työskenteli! Sattuu vaan olemaan vähän rauhallisempaa sorttia.

Jatsillekin tein pienen jäljen, koska ei sen mulkoilua ja valitusta jaksa kuunnella koko iltaa jos sen jättää kotiin. Mummeli oli ihan liekeissä.
Varsinkin jana oli varsinaista silmänruokaa, se oli niin luotisuora kuin voi vaan olla ja jäljen poimiminen meni täydellisesti.

Jokin aika sitten teimme Miimin kanssa Hipalle esineruututreenin melko saniaisvoittoiseen maastoon ja kaksi esinettä nostatin. Ruutu oli kohtalaisen syvä, mutta ei täyttä leveä. Hippa liikkui tosi hyvin ruudussa ja käytti tehokkaasti nenäänsä. Esinehommakin alkaa olla kohta paketissa.

Ei kommentteja: