maanantai 6. helmikuuta 2017

Café con leche, por favor!

Niin sitä vanhakin koira oppii uusia temppuja ja vakaumuksellinen teeskentelijä kahvinjuojaksi kun pakko on.

Minähän join lapsena kahvia, tai pikemminkin söin sitä. Maitokahvia pullamössöllä. Harvoin, mutta silloin tällöin. Myöhemmin join kahvia, en kovin mielellään, mutta kun en kehdannut kieltäytyä jos kyläpaikassa tarjottiin. Lomitusuran alkaessa kahvia oli aina joka talossa tarjolla aamulypsyn jälkeen ja muutaman kuukauden sitä jaksoin, kunnes päätin, että nyt riittää. Ei ole niin hyvää, että viitsisin sitä epämääräistä huonoa oloa kuunnella. Siirryin kokonaan teenjuojaksi.

Kymmenen vuotta sitten metalliopinnoissa ollessani kokeilin kahvinjuontia uudelleen. Ei sekään kokeilu kovin pitkään kestänyt.

Kahvinkeitintä en omista, vaan keitän vanhanajan pannukahvit. Kaikki meillä käyvät ovat kehuneet, miten hyvää se on ja miten harvassa paikassa saa pannukahvia. Tervetuloa käymään vaan, en aio hankkiutua eroon tuosta pienestä, mutta niin hyvää kahvia tuottavasta masiinasta.

Nyt on kulunut muutamia vuosia kun olen juonut kahvia joko seuran vuoksi tai muuten vaan on tehnyt mieli, ja kärsinyt uskomattomia tuskia sen mieliteon takia. Miten voi koskea joka paikkaan niin tasaisesti, ettei osaa edes lähteä valittamaan mitään tiettyä kohtaa? Paras pysyä erossa mokomasta nautintoaineesta.

No, nykyinen työni on yhdeltä osalta minulle erittäin epäsopiva. En pysy pitkiä matkoja ratissa hereillä. Vapaa-ajan reissuille lähtiessä olen ottanut pikkupullon cocista mukaan ja äärettömän kofeiiniherkkänä  pysynyt virkeänä sen voimalla.

Leipälenkki on siitä hyvä, että ajomatkat ovat lyhyitä ja leipiä nakellessa virkistyy taas ajamaan seuraavan pätkän. Mikäli jotain muuta hommaa tulee, ajan tietenkin mielellään, mutta nykyään ei kolajuoma enää riitä. En haluaisikaan kyllästää itseäni sokerilitkuilla, joten oli hyvä syy siirtyä vahvempaan dopingiin.

Jokin aika sitten tuli leipälenkin päälle keikka Heinävedelle ja nukutti ihan armottomasti. Vaikka tie on mäkinen ja mutkainen sekä pinnaltaan jäässä, ei sekään jännitys saanut pysymään skarppina. Koko menomatkan taistelin vaanivaa mikrounta vastaan ja se oli pelottavaa.
Perillä kävin hakemassa Nesteeltä kahvikupposen ja kas kummaa, paluumatkalla ei nukuttanut yhtään. Tämä ei ollut mikään ihme, mutta se oli, ettei entisiä krapulaoireita tullut ollenkaan.

Kirjastopäivinä matkanteko kestää myös reilun aikaa, joten en enää arastele siemaista kahvia, mikäli olo sitä vaatii. Kiteen Teboililla on hyvää kahvia, ihan vain vinkkinä.

Jännäksi tämän asian tekee se, että itse kahvin ostaminen jostain huoltsikalta ei ole (ainakaan vielä) mitä tahansa arkipäiväistä ja normaalia toimintaa, vaan tunnen olevani lähinnä pahanteossa. Ihan kuin oma äkkinäisyyteni loistaisi minusta kauas. Jos ei osaa, ei pitäisi tehdä ollenkaan. Koskee laulamista, soittamista ja kahvinjuontia.

Joskus kauan sitten Alkossa käyminen aiheutti saman fiiliksen, mutta ei enää. Ei siksi, että kävisin siellä yhtään sen useammin, vaan ehkä päänsisäinen pikkupiru on ottanut järjen käteen. Jään odottamaan, että kahvin kanssa käy samoin.

Ei kommentteja: