Minkä tehokkuudessa voittaa, sen nostalgiassa menettää
Pari päivää sitten lenkillä käydessä seurasin hetken aikaa ajankohtaista aihetta eli rehuntekoa. Valtavan kokoinen, puimuria muistuttava härveli nieli niitetyt ja karholle ajetut ruohot sisuksiinsa ja puhalsi ne vierellä ajavan traktrorin kärryyn. Se oli kuin paritanssia ja kaikessa tehokkuudessaan viehättävää.
Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa.
Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa.
Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma purettiin torniin. Siellä alkoi polkijaporukka hämmentää massaa talikolla ilmavaksi ja polkea ilmat pois ihanassa muurahaishappohumalassa. Kuski siirtyi silppurin äärelle täyttämään seuraavaa kärryllistä. Ihannetapauksessa kärryn toinen traktori toi vaihtokärryn, jolloin silppuroija pääsi jatkamaan työtään ilman odottelua.
Naapurin pellolla seuraamani korjuutapahtuma katkesi vain sen hetken ajaksi kun täyttyneen kärryn kuski irtosi viemään kuormaa aumalle ja toinen siirtyi puimurin rinnalle. Mikäli mistään mitään tiedän, kolmas traktori suoritti polkemisen.
Tekipä homman niin tai näin, laatu on tärkeintä. Huonolla rehulla ei saa hyvää maitoa.
1990-luvun alussa lomittajanurani aikana ällisteltiin maatalouden koneellistumisen nopeutta. Karjanhoito muuttui yhä helpommaksi kun keksittiin erilaisia ruokinta- ja muita laitteita. Vähän jopa siunailevalla sävyllä sitä tuumattiin ja samaan hengenvetoon sanottiin, että lehmät sentään pitää vielä lypsää ihmiskäden kosketuksella. Isoäidit kääntyisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, ettei sekään enää päde.
Alkuaikana ensimmäistä kertaa taloon mennessä sai pohtia, että onko siellä kannu- vai putkilypsy. Parhaimmassa tapauksessa nykylomittajat eivät enää kysele, onko talossa lypsyrobotti, vaan että kuinka monta niitä on.
Onneksi ihmistä vielä tarvitaan lehmien käsittelyyn monessakin asiassa. Vaikka kuinka tuotantoeläin on kyseessä, inhimillinen ote on se, mikä auttaa vasikan maailmaan ja elämään hyvän elämän.
Kaukana ovat ne ajat, kun isäntä ajoi ja emäntä seisoi astinlaudalla - otollisella paikalla putoamaan ja tekemään itsestään salaattia - ohjaamassa vaijeritoimisista vivuista kelasilppurin torven ja lipan suuntaa.
Siihen nähden minun perehtyminen maatalouskoulussa tämän työn saloihin tapahtui tekniikan riemuvoiton aikaan kun peräti sähköisellä ohjaimella sai suunnata rehusuihkun sinne minne halusi. Tai opiskelun alkuvaiheessa sinne minne ei halunnut. Ellei äkkinäisyyttään niin kosketushäiriön takia, koska sähkö joko kulkee tai sitten ei. Vaijerisysteemi oli kohtalaisen toimintavarma kun vaan liikkuvat osat piti hyvässä rasvassa.
Kärryn täytyttyä silppuri irti ja rehukuorma purettiin torniin. Siellä alkoi polkijaporukka hämmentää massaa talikolla ilmavaksi ja polkea ilmat pois ihanassa muurahaishappohumalassa. Kuski siirtyi silppurin äärelle täyttämään seuraavaa kärryllistä. Ihannetapauksessa kärryn toinen traktori toi vaihtokärryn, jolloin silppuroija pääsi jatkamaan työtään ilman odottelua.
Naapurin pellolla seuraamani korjuutapahtuma katkesi vain sen hetken ajaksi kun täyttyneen kärryn kuski irtosi viemään kuormaa aumalle ja toinen siirtyi puimurin rinnalle. Mikäli mistään mitään tiedän, kolmas traktori suoritti polkemisen.
Tekipä homman niin tai näin, laatu on tärkeintä. Huonolla rehulla ei saa hyvää maitoa.
1990-luvun alussa lomittajanurani aikana ällisteltiin maatalouden koneellistumisen nopeutta. Karjanhoito muuttui yhä helpommaksi kun keksittiin erilaisia ruokinta- ja muita laitteita. Vähän jopa siunailevalla sävyllä sitä tuumattiin ja samaan hengenvetoon sanottiin, että lehmät sentään pitää vielä lypsää ihmiskäden kosketuksella. Isoäidit kääntyisivät haudoissaan, jos saisivat tietää, ettei sekään enää päde.
Alkuaikana ensimmäistä kertaa taloon mennessä sai pohtia, että onko siellä kannu- vai putkilypsy. Parhaimmassa tapauksessa nykylomittajat eivät enää kysele, onko talossa lypsyrobotti, vaan että kuinka monta niitä on.
Onneksi ihmistä vielä tarvitaan lehmien käsittelyyn monessakin asiassa. Vaikka kuinka tuotantoeläin on kyseessä, inhimillinen ote on se, mikä auttaa vasikan maailmaan ja elämään hyvän elämän.
Kommentit