Sähkölankaa ja rautalankaa
Lauantaiaamuna iski semmoinen miehenpuute, että piti ampaista naapurinpojan pakeille. Uuttera mies oli viettänyt yön kuormurinratissa ja eikun vaan heti aamupäivästä ylös ja palvelemaan.
No nyt siellä muutamalla mielikuvitus laukkaa kuin varsa kevätlaitumella.
Väärin!
Kävin aamulla kaupassa ja eräs kyläläinen ilmoitti, että sulla roikkuu jotain auton alustassa. Vilkaisin sinne ja tuumasin, että niinpä näköjään tekee ja kannattaa varmaan tehdä asialle jotain.
Jannella on kylällä talli, jossa kavereineen ropeltaa autoja ja siellä on tarvittavat vehkeet päästä Passatin matalan maavaran sisuksiin. Kuten epäilin, pohjapanssarin palanen siellä vaan lepatti. Ruuvi oli avautunut, mutta oli sentään vielä tallella. Lisäkiinnitystä mekaanikko olisi halunnut laittaa nippusiteellä, mutta kumma kyllä niitä tallissa ei ollut. Pinkiksi haalistunut punainen sähkölanka ajoi saman asian. Kiitos ja kumarrus, taas passaa körötellä.
Olen muuten sitä mieltä, että autoilla on sielu ja sukupuoli. Passatti on ihan selvästi feminiininen olento, koska se on viime aikoina vaatinut uskomattoman paljon huomiota osakseen. Vastalahjaksi se on kyllä rehellinen ja kertoo aikanaan, mikä vaivaa eikä jätä tielle ja pyttyile sitten että olisit hoitanut aikanaan.
Illalla odotti Kerubissa rautalankaosuus eli Viikatteen keikka, jonne olin ostanut ennakkoliput itselleni ja Marialle, joka jälleen kerran lähti seurakseni illan hämyyn.
Sain kyydin Marian luokse, jossa syötiin että jaksaa. Tähdättiin 20.20 kulkevaan linja-autoon, joka pysähtyy ihan siinä kulmilla.
Matkaa pihasta pysäkille ei ole kuin muutama kymmenen metriä, mutta sekin meinasi käydä liian pitkäksi. Auto kurvasi pysäkille hyvissä ajoin ja me jo ajateltiin, että se siitä tällä erää. Pysäkillä ihmiset menivät autoon, mutta se ei lähtenytkään mihinkään ja meillä askel kiihtyi.
"Kyllä se taitaa oottaa!" Maria sanoi ja sitten juostiin jo täyttä vauhtia.
Naurettiin, että ihmiset varmaan ajattelee hirviä olevan liikkeellä kun kaksi pitkäsääristä olentoa loikkii korkkareissaan että kopina käy.
"Vähänkö oot reilu", huohotin kuskille.
"Enkä oo kun ootin aikataulua", kuului vastaus.
No kiitti vaan tylystä kommentista. Onko elämäänkyllästyneisyys bussikuskien ammattitauti vai edellytys työhön pääsyyn? Jos homma ei kiinnosta niin vaihtaa toiseen. Ihan sama, pääasia että ehdittiin.
Hypättiin kyydistä Jokelan nurkilla ja painuttiin sisään. Pyysin baarimikolta lakushotin ja jäin kuuntelemaan huuli pyöreänä:
"Ei meillä oo sitä."
"Varmaan on kun täällähän mie siihen muutama vuos sitten tutustuin ja oon tilannu monta kertaa sen jälkeenkin!"
"Oon ollu täällä töissä (blaablaa en muista montako vuotta, toim.huom.) eikä koko aikana ole ollu valikoimassa. Fisu ja salmari löytyy."
Johan nyt oli markkinat. Ei se poika uskonut millään, että heillä on lakua hyllyssään. Kumpi meistä on tyhmä, minä joka olen hyvillä mielin napannut lakua naamaani kyseisessä kuppilassa vai sen baarimikko, jolta ei kenties kukaan ole tätä ennen kysynyt mokomaa juomaa? Välikö hällä, en jäänyt enempää riitelemään. Katsellaanpa mikä on tilanne seuraavalla kerralla kun kysyn joltain toiselta.
Hiippailtiin Kerubiin, jossa oli väkeä kiitettävästi. Sain myös lakuni ja tiedoksi vaan, että hinta oli tasan kolme euroa eli ylivoimaisesti halvin Joensuun kuppiloista.
Siirryttiin saliin odottamaan.
En ole fanittanut Viikatetta kovinkaan kauaa, joten ensimmäiset biisit olivat melko tuntemattomia. Se ei suinkaan vähentänyt kulturellia nautintoa, bändi kuulosti ihan järjettömän hyvältä!
Edessämme oli mies, joka kohteliaasti viittoili meitä siirtymään eteensä paremman näkymän saavuttamiseksi. Hän ei ollut kovin paljoa meitä pitempi, ja jäimme aloillemme.
"Ootte varmaan siskokset?" tyyppi huusi korvaani.
"Itse asiassa ei olla edes läheistäkään sukua", huusin takaisin.
Se oli ties kuinka mones kerta kun meitä luullaan siskoiksi, joten kyllä tämä alkaa olla jo virallista.
Miekkonen oli tosi mukava ja viihtyi meidän seurassa enemmänkin, ilman mitään sen kummempaa. Ei siis tehnyt eikä sanonut mitään epäsopivaa. Mutta kun vaimo huomasi tämän, liimautui ukkoonsa kiinni ja huomautti vielä, että "muistakin että olet minun."
Herranpieksut! Tuo pieni ja pyylevä koki meidät pitkät ja hoikat varmaan kauheaksi uhaksi. Enpä haluaisi elää moisessa talutusnuorassa.
Tunnelma oli katossa kun Kuu kaakon yllä, Viina, terva ja hauta, Sysiässä ja muut tutut soivat, mutta keikka eteni ilman Tanssia ja sitä odotti varmaan moni muukin kuin minä. Lopulta, encoren kolmantena se tuli. Taidan ostaa levyn.
Keikan jälkeen ihmeteltiin, miten nuorta porukkaa oli liikkeellä joka paikassa. Vai ollaanko me jo niin vanhoja? Onko kaikki minun ikäiset ihmiset kotona reinot jalassa uutisia katsomassa vai missä ne luuraa? Mitäpä tuosta, keikka oli joka tapauksessa mahtava. Lähdin suunnistamaan tolpalle ja tuumasin, että seuraavan reissun teen omalla autolla. Maalaiselämä ei vaan yksinkertaisesti kannata muita kuin taksikuskeja.
No nyt siellä muutamalla mielikuvitus laukkaa kuin varsa kevätlaitumella.
Väärin!
Kävin aamulla kaupassa ja eräs kyläläinen ilmoitti, että sulla roikkuu jotain auton alustassa. Vilkaisin sinne ja tuumasin, että niinpä näköjään tekee ja kannattaa varmaan tehdä asialle jotain.
Jannella on kylällä talli, jossa kavereineen ropeltaa autoja ja siellä on tarvittavat vehkeet päästä Passatin matalan maavaran sisuksiin. Kuten epäilin, pohjapanssarin palanen siellä vaan lepatti. Ruuvi oli avautunut, mutta oli sentään vielä tallella. Lisäkiinnitystä mekaanikko olisi halunnut laittaa nippusiteellä, mutta kumma kyllä niitä tallissa ei ollut. Pinkiksi haalistunut punainen sähkölanka ajoi saman asian. Kiitos ja kumarrus, taas passaa körötellä.
Olen muuten sitä mieltä, että autoilla on sielu ja sukupuoli. Passatti on ihan selvästi feminiininen olento, koska se on viime aikoina vaatinut uskomattoman paljon huomiota osakseen. Vastalahjaksi se on kyllä rehellinen ja kertoo aikanaan, mikä vaivaa eikä jätä tielle ja pyttyile sitten että olisit hoitanut aikanaan.
Illalla odotti Kerubissa rautalankaosuus eli Viikatteen keikka, jonne olin ostanut ennakkoliput itselleni ja Marialle, joka jälleen kerran lähti seurakseni illan hämyyn.
Sain kyydin Marian luokse, jossa syötiin että jaksaa. Tähdättiin 20.20 kulkevaan linja-autoon, joka pysähtyy ihan siinä kulmilla.
Matkaa pihasta pysäkille ei ole kuin muutama kymmenen metriä, mutta sekin meinasi käydä liian pitkäksi. Auto kurvasi pysäkille hyvissä ajoin ja me jo ajateltiin, että se siitä tällä erää. Pysäkillä ihmiset menivät autoon, mutta se ei lähtenytkään mihinkään ja meillä askel kiihtyi.
"Kyllä se taitaa oottaa!" Maria sanoi ja sitten juostiin jo täyttä vauhtia.
Naurettiin, että ihmiset varmaan ajattelee hirviä olevan liikkeellä kun kaksi pitkäsääristä olentoa loikkii korkkareissaan että kopina käy.
"Vähänkö oot reilu", huohotin kuskille.
"Enkä oo kun ootin aikataulua", kuului vastaus.
No kiitti vaan tylystä kommentista. Onko elämäänkyllästyneisyys bussikuskien ammattitauti vai edellytys työhön pääsyyn? Jos homma ei kiinnosta niin vaihtaa toiseen. Ihan sama, pääasia että ehdittiin.
Hypättiin kyydistä Jokelan nurkilla ja painuttiin sisään. Pyysin baarimikolta lakushotin ja jäin kuuntelemaan huuli pyöreänä:
"Ei meillä oo sitä."
"Varmaan on kun täällähän mie siihen muutama vuos sitten tutustuin ja oon tilannu monta kertaa sen jälkeenkin!"
"Oon ollu täällä töissä (blaablaa en muista montako vuotta, toim.huom.) eikä koko aikana ole ollu valikoimassa. Fisu ja salmari löytyy."
Johan nyt oli markkinat. Ei se poika uskonut millään, että heillä on lakua hyllyssään. Kumpi meistä on tyhmä, minä joka olen hyvillä mielin napannut lakua naamaani kyseisessä kuppilassa vai sen baarimikko, jolta ei kenties kukaan ole tätä ennen kysynyt mokomaa juomaa? Välikö hällä, en jäänyt enempää riitelemään. Katsellaanpa mikä on tilanne seuraavalla kerralla kun kysyn joltain toiselta.
Hiippailtiin Kerubiin, jossa oli väkeä kiitettävästi. Sain myös lakuni ja tiedoksi vaan, että hinta oli tasan kolme euroa eli ylivoimaisesti halvin Joensuun kuppiloista.
Siirryttiin saliin odottamaan.
En ole fanittanut Viikatetta kovinkaan kauaa, joten ensimmäiset biisit olivat melko tuntemattomia. Se ei suinkaan vähentänyt kulturellia nautintoa, bändi kuulosti ihan järjettömän hyvältä!
Edessämme oli mies, joka kohteliaasti viittoili meitä siirtymään eteensä paremman näkymän saavuttamiseksi. Hän ei ollut kovin paljoa meitä pitempi, ja jäimme aloillemme.
"Ootte varmaan siskokset?" tyyppi huusi korvaani.
"Itse asiassa ei olla edes läheistäkään sukua", huusin takaisin.
Se oli ties kuinka mones kerta kun meitä luullaan siskoiksi, joten kyllä tämä alkaa olla jo virallista.
Miekkonen oli tosi mukava ja viihtyi meidän seurassa enemmänkin, ilman mitään sen kummempaa. Ei siis tehnyt eikä sanonut mitään epäsopivaa. Mutta kun vaimo huomasi tämän, liimautui ukkoonsa kiinni ja huomautti vielä, että "muistakin että olet minun."
Herranpieksut! Tuo pieni ja pyylevä koki meidät pitkät ja hoikat varmaan kauheaksi uhaksi. Enpä haluaisi elää moisessa talutusnuorassa.
Tunnelma oli katossa kun Kuu kaakon yllä, Viina, terva ja hauta, Sysiässä ja muut tutut soivat, mutta keikka eteni ilman Tanssia ja sitä odotti varmaan moni muukin kuin minä. Lopulta, encoren kolmantena se tuli. Taidan ostaa levyn.
Keikan jälkeen ihmeteltiin, miten nuorta porukkaa oli liikkeellä joka paikassa. Vai ollaanko me jo niin vanhoja? Onko kaikki minun ikäiset ihmiset kotona reinot jalassa uutisia katsomassa vai missä ne luuraa? Mitäpä tuosta, keikka oli joka tapauksessa mahtava. Lähdin suunnistamaan tolpalle ja tuumasin, että seuraavan reissun teen omalla autolla. Maalaiselämä ei vaan yksinkertaisesti kannata muita kuin taksikuskeja.
Kommentit