maanantai 6. maaliskuuta 2017

Uusia kujeita ja vanhoja sattumuksia

Tuulista tämä kuljetusala. Tuulen suunta ja voimakkuus muuttuvat silmänräpäyksessä, eikä auta kuin sopeutua.

Noin kuukausi sitten Savon äärettömän viisas logistiikkapäällikkö viuhautteli suuria linjojaan niin leveällä siveltimellä ja paksulla maalilla, että pienet jäivät sutimaan paikoilleen. Käytännön tasolla tämä tarkoitti sitä, että minun leipälenkkini tempaistiin pois ja kuun vaihteessa yksi kuski jäi ilman kuskattavaa.

Olin viimeisenä taloon tullut ja sääntöjen mukaan ensimmäisenä pois potkittava, mutta pomo ei halunnut minusta luopua. Säästökampanja oli kuitenkin armotta edessä. Niinpä kiersimme tätä sääntöä niin, että en ole enää alainen vaan alihankkija. Minullahan on toiminimi ollut jo vuosia, mutta sattuneesta syystä sillä saralla on viime aikoina vietetty hiljaiseloa. Onneksi ei ole iso homma elvyttää tilanne potkimaan eteen päin, joten nyt jatkan töitä firman piikkiin. Samalla voin viritellä uudestaan omia hommiani.

Verottaja on nääs keksinyt säännön, ettei yrittäjällä saa olla vain yhtä asiakasta. Ihme juttu, luulisi olevan ihan sama miten ihmiset itseään työllistävät. Pääasia että hommia on ja verot tulee maksettua. Mutta mitäpä jarruttavia sääntöjä Suomessa ei olisi.

Viime viikolla hyppäsin Tuiren mukaan opiskelemaan Ilomantsin lääkelenkkiä ja tänään olin Heinin kanssa jakamassa Matkahuollon paketteja. Heinin mies oli tilannut ulkomailta renkaita, joten viimeisenä pudotin kyydistä sekä paketin että sen kuittaajan. Melko harvinainen tilanne.

Tässä hommassa sattuu ja tapahtuu melkein jatkuvasti, joskus enemmän, joskus vähemmän. Viime kuussa kun ajoin vielä Rääkkylän lenkkiä, eräs päivä jäi lähtemättömästi mieleen.

Lastasin Vaasat ja Fazerit ihan normaalisti ja menin Mäkisen montulle hakemaan Porokylät ja Pielispakarit kyytiin. Ripe tuli sinne ottamaan oman lenkkinsä leivät ja lastasimme ne yhteistyönä mukavasti ja rivakasti.

Olin lossilla menossa Rääkkylään kun Liperin S-marketista soitettiin, että heillä on Polvijärven Porokylät. Sanoin, että no voi harmin paikka. Minäpä käyn mutkan naapurikunnassa ja otan ne paluumatkalla kyytiin niin vaihdetaan. Soitin Ripelle, että hänellä on kyydissä jotain mitä ei pitäisi olla. Ajeltiin toisiamme vastaan ja vaihdettiin leivät Sotkumassa. Älytön määrä ylimääräisiä kilometrejä mokoman tunaroinnin takia. Siinä sitä ihmeteltiin kun kaksin silmin leivät lastatessa katsottiin ja silti osattiin sotkea ne!

Kun palautin leivät Liperiin, ajattelin, että jokohan tämä päivä olisi tässä. Seuraavana päivänä oli kirjastolenkki eli pituutta päivään tulisi ihan kiitettävästi, joten muina päivinä voisi ottaa vähän rennommin. Ei onnistunut. Saman tien Ripe soitti ja sanoi, että Tuiren auto oli hajonnut, mene hakemaan heidät Ilomantsista. Termiksellä oli uusi liina hinausta varten. No hupsista. Menipä mielenkiintoiseksi.

Matkalla syynäsin piirturia ja totesin, että ajoaika loppuu piakkoin. Sitä se ylimääräinen säätäminen leipien kanssa teetti. Tiesin Heinin olevan Hatun reissulla, joten soitin äkkiä hänelle:
"Moi, ootko missä menossa?"
"No kohta takasin Ilomantsissa. Miten niin?"
"Miun pitää hinata Tuire ja Vanha Rouva pois sieltä, mutta ajoaika loppuu ihan kohta. Ota Tuire terkkarilta kyytiin ja tuo vastaan niin pääsee ajamaan Nupun takaisin ja sie voit ajaa Tuiren lenkin loppuun."
Henkka oli ihmeissään, mutta homma toimi hyvin. Pääsin sopivasti Koveron Teboilille lakisääteiselle ja tytöt tulivat aikanaan sinne.

Seuraavaksi pääsimme ihmettelemään vetolenkin asennusta. Ripe konsultoi puhelimessa, miten liinat pitää sitoa, että pysyy ja hinaus onnistuu. Väliä autoille tuli noin seitsemän metriä ja se kuulemma riitti.
"Laittakaa siihen puoliväliin joku lippu."
"Ei oo lippua missään."
"No keksikää jotain", kuului kannustava vastaus.
Sanoin Tuirelle, että harmi kun osui mustat rintsikat päälle. Punaiset jos olisi ollut, ne voisi ripustaa lipuksi. Olisi aika hieno.

Rouvan keulassa oleva sisäkierre oli niin ruosteinen, ettei vetotappia saanut siihen menemään. Kävin ostamassa CRC:tä, jolla liuottaa ruostetta pois ja samalla sain idean lippuun. Menin tutkimaan Tokmannin vaateosastoa, ja sieltä löytyi alelaarista pinkit rintsikat. Ostin vielä punaiset alushousut, ettei kukaan pääse sanomaan, etteikö asiaan olisi paneuduttu. Alennusliivien koko oli mikä oli, mutta pöksyt otin varmuuden vuoksi omaa kokoani. Jos varsinaista käyttöä ei tämän jälkeen ole, ne pääsevät peittämään omaa rotuahteriani.

Tuire repesi nauruun nähtyään ostokseni.
"Ei oo totta! Ostit sitten ne rintsikat!"
"Joo joo, tyyli ennen kaikkea!"

Saimme konsultin ohjeiden ja oman luovuuden avulla liinat ja liput viritettyä hinauskuntoon. Sitten vain matkaan.
Nuppu veti nätisti ja Rouva tuli Tuiren ohjaamana nöyrästi perässä. Minulla oli peruutuskamera koko ajan päällä, että näin heti jos jotain outoa tapahtui. Tuire ei nähnyt muuta kuin Nupun perälaudan heti lähietäisyydellä. Soitin Tuirelle:
"Ajan hissukseen ja toivotaan ettei mitään yllättävää tule eteen. Jos jarruvalot alkaa pahasti vilkkua niin ohjaa penkkaan, että säästytään isommilta vaurioilta. Kyllä se sieltä pois saadaan kun hinausköysikin on jo valmiina."

Ripen ohjeistuksen mukaan sain ajaa maksimissaan kuuttakymppiä ja vetoliina oli pidettävä tiukalla. Jokainen, joka on Ilomantsintietä joskus ajanut, tietää sen olevan kaikkea muuta kuin tasamaata. Alamäissä oli pakko painaa kaasua, koska ei Tuire saanut jarrupolkimen päällä seisomallakaan liinaa pidettyä kireällä.

Tilanne osui sopivasti työmatkaliikenteen sekaan. Välillä Nuppu veti toistakymmentä autoa pitkää letkaa perässään. Onneksi ihmiset eivät lähteneet epätoivoisiin ohitusyrityksiin. Ehkä heillä oli sen verran järkeä päässään, että tajusivat jonkun erikoiskuljetuksen olevan kyseessä. Sitähän se nimenomaan oli.
Liikennevaloissa ei tarvinnut pahasti pysähdellä ja Rouva pääsi Rekkahuoltoon korjattavaksi. Kyllä me vaan naisenergialla hoidettiin homma näpsäkästi kotiin!

Ei kommentteja: