Koiraihmisen tuskageeni

"En enää koskaan ota toista koiraa."

Totta kai otat. Jos olet juuria myöten koiraihminen, sinulla ei ole vaihtoehtoa.

"Koiran elämä on lyhyt ja meidän joukossamme on tuskin ketään, joka ei kerran olisi murehtinut menettämäänsä ystävää. Kun on laskenut toverinsa viimeiseen lepoon puiston puun varjoon ajattelee varmana ettei koskaan enää ota toista koiraa: ei toinen koira voi korvata tuota milloinkaan, ei yksikään koira voi enää olla mitä tuo oli. Se on erehdys. Emme me rakasta vain jotain määrättyä yksityistä koiraa vaan koiraa yleensä. Ne ovat kaikki jokseenkin samanlaisia, ne ovat valmiit rakastamaan sinua ja ottamaan sinun rakkautesi omakseen. Kaikki ne edustavat Jumalan rakastettavinta ja moraalisessa mielessä täydellisintä luomusta. Jos sinä rakastit ystävääsi oikealla tavalla niin et saa rauhaa ennen kuin olet hankkinut uuden. Tästäkin sinun on erottava, sillä se jota jumalat rakastavat kuolee nuorena."
Axel Munthe: The Story of San Michele 

Kaverini Sari tuumasi jokin aika sitten facebookin puolella erään koiraystävänsä poismenon yhteydessä, että koiraihmisillä on jokin oma geeni, joka aina uudestaan saa kestämään nuo toistuvat menetykset. Mietin, että se oli fiksusti sanottu.


Ei sitä tuskallista luopumisen hetkeä ajattele silloin kun pentulaatikossa seuraa siellä mönkiviä ja parkuvia, ensin marsuja ja hetken päästä sianporsaita muistuttavia otuksia. Vähän kerrassaan ne alkavat olla koiran näköisiä ja saavat yhä enemmän omaa persoonaa. Sillä hetkellä luopuminen on ajatuksista kaukana, niin kaukana, ettei edellistä enää muista ja tulevaa ei vielä ole.

Se, joka päättää luopumisen tuskan hetkellä ja seuraavaa tuskaa pelätessään olla ottamatta uutta koiraa, luulee nostavansa Sen Yhden Koiran jalustalle, vaikka oikeasti ripustaa sinne itsensä, pakoon kaikkia koiria sen yhden mukana. Liian pelokkaana olemaan ottamatta vastaan seuraavan koiran rakkautta ja uskollisuutta ja tarjoamaan saman takaisin.

Tuskageenillä varustettu koiraihminen tekee sen kerta toisensa jälkeen ja niin sen pitääkin olla. Eron hetken kirvelevästä, sielua repivästä ikävästä huolimatta. Rakkaus koiriin voittaa tuskan, koska aika parantaa haavat, mutta ei himmennä muistoja.

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiraa luulin pyytäneeni, mutta mitä sainkaan

Ykkönen, kakkonen, hevosmies Makkonen...

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla