Hyvästit Hipalle

 RTK2 RTK1 BH Patchcoat Tabitha

Hippa

3.5.2010 - 5.4.2022

 

Keväällä koitti se hetki, johon olin mielessäni valmistautunut jo pitkän aikaa. Hipan terveydentilasta voi lukea tästä blogista aiemmista postauksista, joten siihen en sen enempää puutu. Naputtelen tähän Hipan viimeiset vaiheet. 

Mummelihan söi selkävaivansa takia Trocoxilia pitkän aikaa. Välillä pidettiin taukoa, mutta tauot jäivät liian lyhyiksi, koska koira alkoi kipuilla. Lopulta Väisäsen Kirsi talvella sanoi, että nyt joudutaan pitämään se puolen vuoden tauko ja valikoi Galliprantin tilalle. Se oli lottovoitto Hipan voinnissa. Se ei ole kuin nuorena koirana ollut niin iloinen, virkeä, jaksoi vetää rallia Nomsan kanssa ja liikkui kaikin tavoin hyvin. 

Nautin jokaisesta päivästä Hipan kanssa, koska syvällä sisimmässäni tiesin lopullisen lähtölaskennan alkaneen. Ei mitään näin hyvää kestä ikuisesti, koska koira oli sentään puolet elämästään kulkenut kipulääkkeiden varassa. 

Keskinäinen luottamuksemme oli jo sillä tasolla, että Hippa uskalsi näyttää minulle kipunsa silloin kun sitä oli. Sain hieromalla tilan asettumaan. Astetta huonompi juttu oli se, että Nomsa tietenkin huomasi myös Hipan heikot hetket. Hippa oli johtaja loppuun asti, mutta viimeisillä hetkillä Nomsa alkoi vaivihkaa kokeilla arvoasteikossa kiipeämistä. Mitään tappeluja ei ollut, mutta huomasin kyllä nuo tilanteet.

Kevättalvella aloin ihmetellä Hipan mahaa, joka oli kumman pömpöllään. Kunnon latinki ruokaakaan ei selittänyt ilmiötä, joka oli sama ympäri vuorokauden. Varasin ajan Kirsille maaliskuun lopulle, mutta meillä osui auton vienti Kuopioon samalle päivälle. Miimillä oli aikaa ja hän lähti käyttämään Hippaa lääkärissä, jolloin koiran maha ultrattiin. Kirsi epäili pernakasvainta, joka pitäisi kuvata diagnoosin varmistamiseksi. Hyvä puoli tämänlaisessa kasvaimessa on se, ettei se tee kipuja. Huono puoli taas se, ettei se ole koskaan hyvänlaatuinen.

Varasin uuden käynnin parin viikon päähän, että pääsen itse toteamaan tilanteen. Hippa oli vastaanotolla oma itsensä, mahdottoman iloinen ja namien perään. Erään hyllyssä olevan rasian päälle oli jäänyt raksuja ja nehän se veteli kyselemättä parempiin suihin. Kirsi ihasteli jälleen sen olemusta, ja päättäväistä kyselyä, että "etkä todellakaan aio antaa enemmän nameja" ja kyllähän se niitä sai. Tietenkin.

Hippa osasi olla röntgenissä ihan hipihiljaa ilman mitään rauhoitusta. Kuvassa paljastui tilanteen koko karmeus. Perna on mustilla pisteillä erotettu alue ja normitilassa se olisi vain murto-osan kokoinen tuosta. Nyt se oli täyttänyt melkein koko mahaontelon, joten ei ihme, että maha pullotti.

Eipä siinä jäänyt jäljelle kuin yksi hoitokeino. Onko olemassa parempaa hetkeä luopua koirasta kuin se, että se on iloinen ja liikkuvainen? Olisihan se voinut mennä jonkin aikaa näillä eväillä, mutta kasvain olisi silti jatkanut kasvamistaan. Entä sitten kun se räjähtäisi hajalle? En osaa kuvitella tuskallisempaa tilannetta ja sitä en rakkaalle ystävälle soisi mistään hinnasta. Hippa nukahti rauhallisesti ja pääsi Jatsia moikkaamaan.

Tässä kuvassa Hippa viettää 11-vuotissynttäreitä. Ei ihan ehtinyt kahtatoista täyttää.

Kun tulin tuona huhtikuisena aamupäivänä lehtilenkiltä, otin kameran ja aloin kuvata Hippaa. Kuvia käsitellessä näin palloa kantavan koiran silmien ilmeestä, että se tiesi tasan tarkkaan mistä oli kyse. "Kuvaa nyt siinä, nämä ovat viimeiset kuvat." 

Kasvain alkoi olla niin massiivinen, ettei Hippa lenkillä enää mielellään kiitänyt laukkajalkaa. Ihan luonnollinen juttu, koska se ei enää kyennyt vetämään itseään suppuun, joten tyytyi ravitahtiin. Mutta kun kuvaussession jälkeen lähdettiin viimeiselle lenkille, se antoi Nomsalle semmoiset kyyditykset, ettei vastaavia ole hetkeen nähty.

Heippa Hippa! Nyt voit taas laukata täysillä.



 

Kommentit

Tämän blogin suosituimmat tekstit

Koiraa luulin pyytäneeni, mutta mitä sainkaan

Ykkönen, kakkonen, hevosmies Makkonen...

Taiteentäyteinen viikonloppu Imatralla