Opiskelua

Viikonloppu vilahti Kuopion suunnalla täydennyskoulutuksessa. Kalevalaisten jäsenkorjaajien täytyy käydä päivittämässä osaamistaan ja ammattitaitoaan vähintään joka toinen vuosi pitääkseen nimikkeensä. Minulla edellisestä kerrasta on tullut se kaksi vuotta täyteen. Haluaisin käydä useammin ja jatkossa luultavasti käynkin. 

Sain isältä auton lainaan. Kilttiä toimintaa kun vanhan ihmisen vielä vanhemmat vanhemmat auttavat autotonta.

Koulutuksen aiheena oli moniongelmaisten ihmisten hoito, kehon sidekudosjärjestelmä sekä kipupisteet eli heijasteet, joita lukemalla voi selvittää vaivan varsinaisen aiheuttajan. Se sijaitsee useimmiten ihan eri paikassa kuin missä kipu itse. Se tässä hoitomenetelmässä on hienointa, että ihminen ihan oikeasti tutkitaan läpeensä. Mikä johtaa mihinkin, mikä johtuu mistäkin.

Kouluttajana oli oma mestarini Kalle, jota en ole muutamaan vuoteen nähnyt. Ikäisekseen ihastuttavan hyväkuntoinen ja iloinen oli hän, ja oli mahtavaa taas päästä Kallen kuittailun kohteeksi. Meillä oli jo kurssilla mielenkiintoiset keskustelut, joita jopa väittelyiksi voisi kutsua, ja Kallen huumorintaju kohtaa omani.

Yksi parhaista täydennyskoulutusten anneista on parihoidot. Kun mestari on paikalla, saa kysyä apua ja neuvoja jos joku kohta ei meinaa avautua. Omissa käsissäni ollut kollega oli erittäin haastava tapaus. Ei vastaavaa ole ihan hetkeen omassa hoitolassa ollutkaan. 

Minulla taas oli molemmat ranteet aivan jumissa. Oikeassa kädessä peukalon tyvinivel ja vasemmassa eräs pikkurillin puoleinen nivelrako tukossa. Ne taas välittivät kipua olkapäihin. Kalle sai keploteltua ranteet auki.

Istuin pallilla, kollega availi lapaa ja olka piti ääntä.

"Kalle, tämä emäntä rutisoo ku pärekori!"

"Ainahan se on rutissu", tokaisi mestari takaisin. Eikä varmasti tarkoittanut pelkkiä jäseniä.

Suhteellisen yksinäisen ammatin valopuolia ovat nämä tilaisuudet, kun pääsee juttelemaan saman alan ihmisten kanssa. Vertaistukea ja hengenheimolaisuutta, niitä ihminen kaipaa.

Hulinan keskellä rauhoittumisen aikoina ehdin mietiskellä niitä näitä. Sydämen asioita on purettu ja keritty, ratkottu ja ommeltu. Yhdestä on siniset, punaiset ja vihreät helmet eritelty kasoihin, toinen pinkillä nauhalla kääräisty kauniiksi paketiksi, kolmas puun takana odottamassa. Näkymättömänä, kuulumattomana, löydettävänä.

Nomsan vein perjantaina iltapäivällä Mysti-veljensä perheeseen hoitoon. Se pääsi vaeltamaan Petkeljärven kansallispuistossa ja viettämään yön asuntoautossa. Kuulin Minnalta, että Nosma ei suostunut menemään korsuihin ja juoksuhautoihin. Koira, joka ei pelkää mitään.

Nomsa jäi Mystin luo mielellään, mutta olisiko vähän ikävöinyt kotiin jo heti kättelyssä. Myöhemmin illalla telkkaria katsellessa Nomsa kävi kotona. Kuulin kun se kolautti itsensä makuulle lempipaikalleen jääkaapin viereen, koska siitä näkee eteisestä tulijat, ruokapöydässä istujat ja sohvalla loikoilijat. Kurkkasin olan yli, vaikka tiesin etten näe mitään. Jonain päivänä vielä näen.