sunnuntai 28. kesäkuuta 2009

Hieman tavallisuudesta poikkeava jälkitreenipäivä

Torstaina oli kuuma päivä ja Moona kyseli jälktreeneihin osallistujia. Neljä oli jo perunut, mutta me urheat Marin kanssa lähdettiin. Nappasin kyytiin kun sattui hälläkin olemaan vapaata palveluksesta.

Jatsille Moona teki teräväkulmaharjoituksen, joka meni kohtuullisen hyvin. Alussa teki kulmassa pienen silmukan ja loppua kohti eteneminen sujui varmemmin. Taas vaihteeksi juoksi ensimmäisen kepin yli, mutta muut poimi hyvin.

Minä tallasin Wallulle jäljen ja lähdin mukaan katsomaan miten menee. Hyvä oli kun lähdin. Toisen kepin jälkeen jälki nousi viistosti rinnettä ylös ja Mari otti ja kompastui puunrunkoon. Mätkähti mahalleen ja kuulin vain valitusta ja voivottelua kun tulin perässä paikalle.
Minähän olen lumilaudan kanssa ja ilman sitä kaatuillut sen tuhannen kertaa käsieni varaan, mutta en vissiin tarpeeksi hyvin (tai huonosti) kun olen ehjänä säilynyt. En meinannut millään uskoa, että siihen noin puolen metrin paksuiseen sammalikkoon kaatuminen aiheuttaa käden katkeamisen, mutta niin vaan kävi. Soitin Moonalle, että tulee ensiapupakkauksen kanssa paikalle. Aloin kötöstellä Marin käteen pihlajanoksan kanssa jonkinlaista tukea ja sitten lähdettiin vauhdilla sairaalaan.
Vastaanotossa istunut työhönsä turtunut typykkä ei edes vilkaissut, kun Mari ähisi tuskissaan, että pitäisi päästä äkkiä hoiettavaksi.
"No nyt en kyllä millään ehdi..." hän aloitti.
"Hei, kaverilla on käsi poikki ja taju lähtee kipujen takia että nyt ois vähän pakko!!" minä ärjäisin ja heti alkoi tapahtua.
Talutin Marin sängylle pötkölleen ja mukava mieshoitaja tuli antamaan Marille kipulääkettä ja vaihtamaan paremman lastan samalla kun kyseli tapahtumien kulkua.
Kun kerroin, että oltiin jäljenajossa, hoitsu kysyi, että "Ai pk-jälkeä? Me oltiin eilen Tukholmanlammilla samoissa hommissa."
Hämmästyin niin, etten edes älynnyt kysyä, mikä koira hänellä oli. Naurettiin siinä sille minun pihlajanoksalle ja hoitaja tuumasi sen olevan kerrassaan loistava. Sanoi laittavansa sen seuraavalle potilaalle.
Minä yritin piristää potilasta raa'an huumorin voimalla kun ei siinä tilanteessa muutakaan voinut. Mari itki ja nauroi yhtaikaa, kunnes nauru alkoi voittaa lääkkeiden vaikutuksen ansiosta.

Jarno tuli paikalle huolehtimaan Marista ja minä pääsin huolehtimaan koirista. Otin Wallun meille yöksi. Käytiin pieni lenkki ja asetuttiin taloksi. Annoin koirille iltaruokaa ja aikansa ihmeteltyään Wallu asettui makaamaan eteiseen nenä tuulikaapin oveen kiinni. Ihan vaan varmuuden vuoksi, ettei noutajien mahdollinen saapuminen jää huomaamatta. Yö meni rauhallisesti ja puolilta päivin Mari ja Jarno ottivat Wallun mukaansa matkalla mökille.

Jäi vaan harmittamaan se huolella tallattu hieno jälki. Varsinkin seuraavana tulossa ollut terävä kulma ja miten Wallu olisi sen selvittänyt. Olisi Marikin nyt tämän kerran rumunnut turvalleen vähän myöhemmin, mutta ei. Jatketaanpa harjoituksia kunhan enimmät kivut häipyy ja saatanpa itse päästä Wallun liinan päähän roikkumaan.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

kiitoksia vaan jäljen tekemisestä ja ylinopeuden ajamisesta sekä wallun kanssa "selviämisestä" ;) kyllä voit olla varma et ens viikolla pääset wallun kans metsään :D

Hanna kirjoitti...

Kiitän kiittämästä :)
Anonyymiuden taakse piiloutuu hän...