sunnuntai 21. maaliskuuta 2010

Jotkut luottavat sisäiseen kelloon, mutta kyllä se ulkoinen herättää tehokkaammin

Sain vastikään palautetta laiskasta bloginpidosta ja varsinkin sisällöstä. Korjataan nyt se vahinko ja pistetään pitkästä aikaa vähän koirajuttua tulemaan.

Kyllä me ollaan treenattu, mutta se ei nyt viime aikoina ole ollut semmoista järjellistä ja järjestäytynyttä, että kannattaisi mokomasta tarinaa repiä. Sen sijaan Jatsi oppi tässä pari päivää sitten vähän uutta.

Kerran lenkillä käydessä löysin rukkasen tieltä ja pistin sen aurauskepin nokkaan näkösälle, jos joku sitä kaipaisi. Pari viikkoa se siinä nökötti ja päätin, että nyt se on meidän. Käskin Jatsia ottaa esineen ja siltähän se tapahtui eikä meinannut. Rukkanen tapettiin monta kertaa umpikuoliaaksi, mutta tappaja kyllästyi raatoon.

Jatsi jättäytyi jälkeen ja pudotti rukkasen. Hipsutteli sitten muina naisina ohitseni, luullen etten huomaisi puuttuvaa esinettä. Käskin hakea rukkasen, koska se oli niin hieno esine ja se nyt kerta kaikkiaan kuljetetaan kotiin asti ne reilut pari kilometriä.

Tämä toistui jonkun kerran ja kun olin potkurilla liikkeellä, käskin lopulta Jatsia pistämään rukkasen kyytiin ja näytin sormella potkurin istuinta. Pistihän se, ja monta kertaa. Intoa oli enemmän kuin tarkkuutta, mutta lopulta rukkanen oli kyydissä. Ei ollut hyvä sekään. Heti alkoi se hyppiminen ja vouhotus, että rukkanen olisi pitänyt saada kannettavaksi. Annoin rukkasen ja taas oli ilo ylimmillään - hetken aikaa. Jättäytyminen, pudotus ja damdidamdidam, ei mulla mitään ole ikinä ollutkaan.

Aussie ei olisi aussie, ellei se olisi viisas vaikka vasten tahtoaankin. Lopulta minun ei tarvinnut kuin katsoa jälkeen jääneen rukkaseen päin ja noutotoimitus kävi sen hakemassa. Eikä tarvinnut näyttää potkuria eikä sanoa 'pistä kyytiin' kun se oli jo siinä. Ja kun se oli siinä, taas sama homma alusta uudestaan.

Että hyvin kestää toistoja kun itse niitä vaatii. Huima otus.

2 kommenttia:

Hanne kirjoitti...

Ihana Jatsi, on sillä ollut lystiä :)

Miimi kirjoitti...

Tok tok... Voi hassua!