sunnuntai 26. helmikuuta 2012

Kaikki tiet vievät Tuusniemelle

Talven perinteinen ryhmänäyttely toi eilen Tuusniemen taimitarhalle yli kolmekymmentä aussieta ruotsalaisen Kurt Nilssonin arvosteltavaksi.

Minähän otin ennakkoa jo edellisenä yönä ja pyörähdin Hipan kanssa kehässä kesäisen Joensuun rantapuistossa.
Arvoin näyttelyhihnojen kanssa, että otanko kahdesti katkaistun joka lyhyydestä huolimatta toimii hyvin ja tykkään siitä vai pitemmän, joka unen liioittelun takia oli suunnilleen kolmimetrinen. Otin lyhyemmän ja ihmettelin kun piti niin kovin kumarassa juosta. Katsoin alas ja kauhistuin, koska Hippa oli muuttunut villakoiraksi!
Sen siitä saa kun haukkuu koiraansa puudeliksi.

Hilkka nappasi meidät kyytiin. Tuusniemellä on aina niin kiva käydä, koska järjestelyt toimivat erinomaisesti. Niin nytkin. Alueelle tullessamme parkkimies kysyi, missä kehässä koirat esiintyvät ja eihän semmoista kukaan normi-ihminen muista. Miekkonen katsoi luettelosta ja ohjasi meidät kyseisen hallin läheiselle parkkipaikalle. Opasteet oli spraymaalattu hangen kylkeen. Kannattaa olla paljon lunta niin semmoinenkin järjestely toimii.

Leiriydyimme kehän laidalle odottamaan ja siinä ehti jutella ihmisten kanssa. Oli kiva nähdä Kariluotoskaa pitkästä aikaa ja melkein kotinurkilla, hän kun ajoi sentään Sipoosta asti koiriaan näyttämään.

Junnunarttuja oli hurja määrä, mutta Hippa puolestaan ypöyksin nuorten luokassa. Kehä oli olosuhteista johtuen pieni, mutta meillä oli sentään etuna ylimääräistä tilaa juosta huoletta kun kilpakumppaneita ei ollut.

Näyttelysäännöt uudistuivat ja nykyään muovinauhoja ei jaella, vaan kehätoimitsija heilauttaa väriviuhkastaan tuomarin sanelun mukaan sopivan värisen lätkän. Nilsson oli kovin ihastunut sverigenkeltaiseen, joka nykysääntöjen mukaan on H eli hyvä.

Kuten Miimi omassa blogissaan mainitsi, lähdimme tavoittelemaan Hipalle sertiä. Hippa esiintyikin tosi hienosti. Antoi katsoa hampaat ja kopeloida kropan ilman isompaa kiemurtelua, juoksi kauniisti ja malttoi seisoskella sievästi arvostelun ajan. Hyvin menee, ajattelin.

(kuva: Marja-Leena Taivassalo)

Täytyy sanoa, että joka-aamuinen meditointi auttaa. Vain jostain maailmankaikkeuden tuolta puolen lähtöisin olevat energiavirtaukset estivät leukaani loksahtamasta kun toimitsija hujautti keltaisen liuskan esiin. Hymyilin ja kiitin kauniisti, vaikka koko elimistön solut luita ja ytimiä myöten huusivat perkelettä.

Arvostelulomaketta odotellessa vaihdoin kehätoimitsijan kanssa pari sanaa, joten tilannetta en nähnyt, mutta taustajoukkojen kertoman mukaan Hippa toi oman keltaisen mielipiteensä julki lirauttamalla kehätolppaan, reteästi jalkaa nostaen tietenkin.

Kiitos Miimin ja Hilkan suomennoksen, Hipan arvostelu meni jotakuinkin näin:
Feminiininen. Pää voisi olla täyteläisempi. Hieman pitkä ja kapeahko kuono-osa. Hyvä kaula. Tyydyttävät mittasuhteet (hyvällä tavalla, ei niin että ”kunhan on hänessä” vaan täyttää tyypilliset mittasuhteet, toim.huom.). Riittävä rintakehä. Riittävät kulmaukset. Voisi olla vahvempi luusto. Hieman epävakaat etuliikkeet, tyydyttävät takaliikkeet.

No, se oli tämän tuomarin näkemys. En ole edelleenkään näyttelyihmisiä, mutta pakko tunnustaa että hieman petyin. Oma koira on tietenkin kaikkein kaunein, mutta Hippa on minun lisäksi monen muunkin mielestä ulkonäöltään, rakenteeltaan ja luonteeltaan erinomainen rotunsa edustaja, enemmän kuin H:n arvoinen.

Se siitä tällä kertaa. Oli kivaa nähdä ihmisiä ja koiria roppakaupalla. Ostin kotiin viemisiksi possunkorvia kun niitä eivät ole syöneet pitkään aikaan ja pitihän Jatsille olla tuliaisia kun joutui jäämään talonvahdiksi.

Kotimatkalla sovittiin Hilkan kanssa, että jää matkalla meille kahville kun olin paistanut piirakkaakin. Koirat saisivat samalla palautua rankasta reissusta. Kunnon riehuminen on parasta lääkettä pitkän ajan mielenhillintään trafiikintäyteisessä hallissa.




Miimi soitti matkalla ja kysyi lenkkiseuraa, joten toivotin tervetulleeksi joukkoon mukaan.

Hippa huutaa tervetulotoivotukset korkealta ja KOVAA!!



Etsi kuvasta kuusi koiraa.


Kahvin ja teen jälkeen kipaistiin pieni lenkki rannassa eikä sen pitempää kaivannut kukaan. Koirat kyllä huolehtivat liikunnasta kukin omaan tyyliinsä. Hippa on Viian ja Valon suosikkitäti, eikä syyttä. Että ne jaksaa riehua keskenään!
Loppuilta oli hyvin rauhallinen.

1 kommentti:

Susanna Pölönen kirjoitti...

Tekstisi osio "Hymyilin ja kiitin kauniisti, vaikka koko elimistön solut luita ja ytimiä myöten huusivat perkelettä." sai suupieleni nousemaan ylöspäin. Tää on joskus NIIN tätä - ja siustahan tulee tuolla menolla just eikä melekein näyttely-immeinen :D
Ei muuta kuin uutta yritystä putkeen, vielä se Hippa saa SERTit kaikilla mausteilla kasaan! Nätti tyttö, josta kovasti tykkäämme.