tiistai 17. maaliskuuta 2015

Hankikannon hyvät puolet

Hankiainen on täällä taas. Harvinaista herkkua sekä kestonsa että ilmestyvyytensä puolesta. Ilmeisesti pitkä lämmin jakso on tehnyt lumen niin vesipitoiseksi, että pienikin yöpakkanen riittää tekemään hangen kantavaksi iltapäivään asti. Niinpä se on viimeisen parin viikon ajan tullut käytettyä tehokkaasti hyväksi koirien lenkityksessä ja kameraa ulkoilutettaessa.

Esimerkiksi Särkijärven rannasta nouseva Rantuvuori kohoaa kohti taivasta paikoin hyvin äkkijyrkkänä eikä sen juurelle ole menemistä kesällä ilman venettä ja talvella ilman suksia tai lumikenkiä. Hankiaisella äärelle pääsee kaikista kätevimmin.


Muutenkin on mukavaa kun ei tarvitse olla teiden vankina, vaan pääsee mihin tahansa, myös semmoisiin paikkoihin mihin kesälläkään ei pääse.

Sisäinen kuvausintoilijani halusi haastetta kehiin eli miten onnistuu mustan koiran kuvaaminen aurinkoista hankea vasten. Kontrasti on melkoinen ja yleensä joko hanki ylivalottuu tai koira alivalottuu.

Kyselin vielä Facebookissa Valokuvaajan neuvola -ryhmässä valotusvinkkejä ja niitähän tuli pilvin pimein. Siitä kyselystä tuli tosi pitkä keskustelu ja menin aivan ulalle kaikesta tietomäärästä. Lopulta hoksasin, että porukka selvitti samaa asiaa jonka jo tiesin, mutta minä käsitin sen jotenkin väärällä tavalla ja vänkäsin siis itseäni vastaan. Mutta hyvä näin, ja sain myös tosi hyviä vinkkejä jälkikäsittelyyn.

Maarit tuli mainion Eepinsä kanssa meille lauantaiaamuna ja lähdettiin pellolle.

Tämä on suosikkikuvani, jossa sekä  hangessa että koiran turkissa on sävyjä eikä vain joko tai. Tosin viisto aamuaurinko helpotti hommaa, mutta silti.


Otettiin muna mukaan, että saadaan porukkaan vähän vauhtia.




Kaikki kuvat on nähtävissä tämän linkin takana. Osan käsittelin tarkoituksella "yli" eli muokkaus näkyy niissä liian selkeästi. Onpahan muistissa itselle, että missä kulkee raja.

Mainittakoon, että edellisen operaation ansiosta sain taas käytännön esimerkin pikkukaupungin hyödyistä ja siitä, että kanta-asiakkuus kannattaa. Minun on pitänyt jo kauan hankkia kameraan isompi muistikortti. 2 gigan tilavuus ei riitä kovin moneen RAW-kuvaan ja varsinkaan, jos sarjatulella roiskii.

Perjantaina havahduin tähän tosiseikkaan ja ampaisin kaupunkiin Heliokseen, jossa olen tottunut asioimaan. Myyjä esitteli 16 gigan Sandiskiä, jossa riittää nopeutta sarjakuvaukseen eikä tila takuulla lopu kesken. Huono puoli oli 70 euron hinta, johon ei sillä hetkellä ollut varaa. Sanoin, että elän tällä hetkellä valtion säälirahojen varassa eivätkä ne ole vielä tulleet tilille.
"No, pannaan piikkiin. Pitäähän sinun päästä kuvaamaan ja käyt maksamassa sitten kun voit."

En meinannut uskoa korviani. Että nykyaikana luottoa löytyy tarvittaessa ihan noin vaan. Maanantaina tsekkasin tilin ja menin maksamaan velkani pois. Kallis ostos sinänsä jos pelkkää hintaa katsoo, mutta käytännössä tuo pieni kapine on ikuinen (ellei nyt vallan pölkylle pistä ja iske lekalla) ja sopivuus mahdolliseen seuraavaankin runkoon todennäköinen.

Kuvauksen jälkeen lähdettiin vielä kävelemään Särkijärven jäälle, mutta ei siellä ollut kivaa. Lämpötila kohosi vauhdilla ja railoja lähti jalkojen alta etenemään kovalla rutinalla. Jäihin putoamisen pelkoa ei ollut, mutta koirat ahdistuvat moisesta moukunasta eikä Maaritkaan näyttänyt liiemmin nauttivan olostaan.

Oli kyllä kivaa! Digiaikaa olen kehunut ennenkin ja taas pitää mainita, että filmiaikana en ehkä sitä 137 ruutua olisi raskinut räpsiä kun lopputulos oli nuo 14 kuvaa. Mutta ilo onnistumisista hipoi pilviä.

Ei kommentteja: