lauantai 5. tammikuuta 2013

Kahdenkymmenen tassun karkelot

Aussien omistaminen vaatii omanlaisensa huumorintajun. Aussien hoitotätinä toimiminen sen lisäksi pianoteräksestä valmistetun pinnan ja kykyä venyttää se äärimmilleen.

Miimi toi kirjavan trion meille eilen aamulla yöhoitoon. Kuningatar Unelma sai viime kerralla mamman takaisin itkemällä ja sitä se kokeili nytkin. Ei ollut hyvä sisällä, ei ulkona ja se vollotti puoleenpäivään asti jolloin Henna ja Sara tulivat meille. Lähdettiin lenkille ja kaikki oli hyvin. Paitsi että Hippa oli kovin suosittu sekä Viian että Saran mielestä, mutta kolmas pyörä rattaissa on tunnetusti liikaa. Sovussa säilyttiin kuitenkin ja leikki jatkui pihassa.

Aussiejengi taisteli pallon hallussapitäjäm roolista.


Hangen alla oli Saran mielestä jotain mielenkiintoista, mutta riehuvaa laumaa oli pidettävä vähän silmällä.


Sara oli porukan kuopus ja tykkäsi Unelmasta, joka puolestaan on kaikkien kaveri.


Illan koirat saivat olla keskenään kun kävin erään kaverini kanssa elokuvissa katsomassa Juoppohullun päiväkirjan. Off topicina mainittakoon, että jokainen kirjan lukenut muodostakoon sekä siitä että elokuvasta oman mielipiteensä. Minun kieroutuneeseen huumorintajuun se kyllä vetosi ja naamalihakset saivat hyvän treenin. Odotan mielenkiinnolla kansainvälistä levitystä, murskaavia arvosteluja ja Suomi-kuvan vahvistumista ulkomaan pellejen mielissä.

No niin. Ilta meni melko myöhäiseen kyläillessä, joten kotiin palattua käytin koirat ulkona ja mentiin saman tien nukkumaan. Rauhaa kesti kahteen asti kun Unelma alkoi valittaa. Se osaa pyytää ulos hädän hetkellä, joten pomppasin ylös ja päästin neljä viidesosaa laumasta pihalle. Jatsi lepuutti sohvalla päätään selkänojaan sen näköisenä, että "hohhoijaa, ettekö voi vaan nukkua".

Muut saivat asiansa hoidettua, mutta Unelman ainoa hätä oli koti-ikävä. Se vollotti veräjällä eikä ollut kuulevinaan kutsua tulla sisälle. Nyt ei kyse ollut enää huonosta kuulosta, vaan sen tajuamattomuudesta, koska kiekaisin niin että varmasti kolmensadan metrin päässä asuva lähin naapurikin olisi ampaissut meille jos olisi ollut hereillä.

Äh, hemmettiäkö tässä huutamaan keskellä yötä, kengät jalkaan ja jääräpäätä hakemaan. Uu tuli nätisti sisälle, hitaasti, mutta tuli kuitenkin ja päästiin jatkamaan unia.
Katsoin kelloa ja ajattelin, että ehdin peräti nelisen tuntia nukkua kunnes aamuvirkku Pami alkaa vaatia aamupalaa.

Väärin, sain vedellä sikeitä yli kahdeksaan. Sitten ovea raavittiin raivokkaasti siihen tyyliin, että Pami-parka nälkiintyy kuoliaaksi justiinsa jos ei talossa ala palvelu pelata.
Lauma raapi minut melkein kappaleiksi kun kömmin kammarista pois. Pitkä yö ja riemukas jälleennäkeminen aamun koittaessa. Höpsöt.

Käytiin lehti hakemassa ennen aamiaista. Viiden koiran ruokkimen on melkoinen show jos järjestys ei pysy lapasessa. Laitan koirat maahan makaamaan ja lasken kupit lattialle, kunnes luvan saatuaan jokainen hyppää syömään.

Edellisista hoitokerroista poiketen Unelmakin söi sekä ilta- että aamuruokansa ihan mukisematta.
Ruokailu on Unelman mielestä The Suoritus, joka on hoidettava huolella ja arvokkaasti. Muu porukka imaisee sapuskansa hetkessä, mutta Uu nauttii. Sekä ruoasta että siitä kun nuoriso parveilee ympärillä haaveillen pääsevänsä osille.

Puolilta päivin lähdettiin lenkille ja Korkansaarentien haarassa päästin Unelmankin vapaaksi. Siellä ajaa niin vähän autoja, ettei ole pelkoa alle jäämisestä.

Ei ehditty edes rantaan asti kun huomasin yhden kansalaisen puuttuvan joukosta. Unelma oli päättänyt jäädä odottamaan, että jos tästä lähdettäisi takaisin kun mamma saattaa tulla minä hetkenä hyvänsä. Huusin ja hihkuin, mutta tuloksetta. Käännyttiin takaisin eikä Unskia näkynyt mutkan takana. Pistin juoksuksi, eikä näkynyt seuraavankaan mutkan takana.

Pakkasta oli -10 astetta ja olin varustautunut lepoisaa kävelylenkkiä varten enkä kieli vyön alla juoksemiseen. Vaikka Unelmalla kuulo pettää, järki ja jalat kyllä pelaavat. Ei ihminen juoksemalla kiinni saa vanhaakaan koiraa silloin kun sillä on motivaatio kohdallaan. Siellähän se pihassa nökötti ja minulla valui hiki lahkeissa asti.
Otin Unelman hihnaan ja jatkettiin lenkkiä ihan periaatteen vuoksi.

Voi iloa kun Miimi tuli iltapäivällä laumaansa hakemaan. Viia oli vähän kahden vaiheilla, jääkö meille vai ei ja Hippa puolestaan melkein harkitsi mukaan lähtemistä.
On ne vaan niin ihania. En tiedä mitä tekisin ilman omia koiria ja niiden sukulaisia kun ihan omilta tuntuvat nekin.

4 kommenttia:

Miimi kirjoitti...

Voi yhen kerran tuota Uuta <3 ! Kiitos, Hanna, taas parhaasta hoidosta!

Hanna P kirjoitti...

Eipä kestä. Ja ne ovat edelleen tervetulleita hoitotädin rääkättäviksi koska vaan :)

Henna H. kirjoitti...

Kökkö, kirjoitin äsken kommentin mutta se taisi hävitä jonnekkin bittiavaruuteen - Or Not - Sulla on kohta usea saman tyylinen kommentti täällä :D Hahah!

Mutta siis kivoja kuvia!

Mukavaa oli, vaikka pientä Sarppia taisikin välillä hieman tilanpuute sisätiloissa ahdistaa.. ;-) Siltikään kukaan ei neitoa hengiltä onnistunut syömään, vaikka ne toverit niin pirun kova-äänisiä kailottajia olikin!

Hippa-kaveri oli tällä kertaa hyvin varattu, mutta onneksi ihana Umppu oli mukava, pusujen arvoinen mummeli.

Treffaillaan taas joku päivä!

Hanna P kirjoitti...

Kappas, Hennakin on eksyny tänne! Kivaa :)
Sarppi ei onneks ota pulttia ihan pienestä ja meillä saa kyllä käydä siedättymässä kovaäänisyyteen :D