keskiviikko 26. helmikuuta 2014

Vaihteeksi tokotreeniä

Kahden viikon yskiminen ei ollut kiva juttu. Muuten olo oli lähes kuumeeton, mutta keuhkojen puoliteholla käyminen vaikeutti kaikkea muutakin käymistä, kuten lenkillä ja treeneissä.

Viime sunnuntaina kokoonnuimme Miimin, Hilkan ja Sadun kanssa Pärnälle porukkatreeneihin.

Hippa pääsi ryhmäpaikkamakuuseen ja suoritti sen ensimmäistä kertaa niin, ettei kääntänyt etutassua alleen. Kävin palkkaamassa välillä - ei sen takia etteikö pysyisi, sen se jo osaa - vaan että kokonaisuus pysyisi sfinksimäisessä asennossa. Pysyi!

Talvi on mennyt meillä kuten muutkin talvet, laiskotellessa, mutta seuraaminen on taas entisellään eli jotain olen saanut aikaan. Hippahan suivaantui viime syksyn ampumistreeneistä niin, ettei mikään huvittanut enkä sen takia ole vaatinut liikoja. Hauskuuden palautus on ollut lähiaikojen tavoitteena ja se on saavutettu.
Seuraaminen oli taas tiivistä, häntä heilui ja kontakti pysyi. Näin se pitää tehdä, loistava Hippa!

Seisomaan pysäytys oli hieman unohtunut, mutta se palautettiin mieleen. Olen käyttänyt takapalkkaa, mutta ensin tehtiin toisella tavalla.
Annoin lussupallon Miimille, joka asettui syrjään semmoiselle kohdalle, että kun käsken koiran pysähtyä, Miimi nakkaa pallon palkaksi.

Helpommin sanottu kuin tehty. Hippa tuijotti Miimiä eikä kontaktista ollut tietoakaan, mutta annoin tuijottaa.

Olen sitä mieltä, että jos koira ei ota kontaktia oma-aloitteisesti ja sitä alkaa houkutella mitä moninaisimmillä tavoilla, ollaan jo menossa metsään niin että kintereet roikaa. Mikäli treenitilanteessa koira opettaa ohjaajansa hakemaan kontaktia itseensä, miten se toimii koetilanteessa? Huonosti.

Nyt Hippa tuijotti kaikkea muuta kuin minua, mutta olihan minulla aikaa odottaa. Kun kontakti palasi, palkka eli toiminta alkoi. Hyvin pelitti ja samalla tuli motivaatiotreeniäkin.

Otettiin myös noutoa, jossa on tapahtunut myös edistystä. Vieläkin se kiukkuaa kapulalle, mutta menee ja tulee vauhdilla ja luovuttaa täydellisessä asennossa. Siitä on syytä olla iloinen ja olenkin.

Entäs Jatsi. Intoa täynnä kuin ilmapallo, jälleen, eikä mikään määrä treeniä ei saa sitä koiraa väsymään.

Seuraaminen oli aluksi mahdotonta haahuilua, mutta parani aikaa myöten kun enin virta purkautui. Jäävät liikkeet se osaa ja metallikapulakin oli kiva.

Kaukkareissa otin vain pari asennonvaihtoa maasta istumaan ja maasta seisomaan ja ne meni ilman etenemistä. Olin antanut kipulääkettä muutama päivä sitten, ja uskon vakaasti että sillä on vaikutusta. Kaukkarit ja varsinkin maasta seisomaan ja takaisin on Jatsille kaikista vaikeimmat liikkeet.

Suoraan sanottuna en tiedä enää, että jaksanko viilata sitä koekuntoon. Onhan kehässä kiva käydä tuommoisen koiran kanssa, joka tekee huumorilla ja loistoasenteella kaiken, vaikka ei läheskään täydellisesti. Mutta kannattaako maksaa ilmoittautuminen ja matkustus siitä että revityttää tuomarilla tupeeta ja hauskuttaa yleisöä, on eri juttu. Epäurheilijamainen asenne, kyllä. Saas nähdä.

Ei kommentteja: