tiistai 27. tammikuuta 2009

Oppitunti kantapään kautta

Tää on vähän nolo juttu, mutta pakko kertoa itse ennen kun mamma ehtii taas höpistä oman versionsa kaikelle kansalle.

Haistoin tänään vessan välikössä leivän tuoksun. Vaalea leipä, kuivahko aromi. Saattoi olla useamman päivän vanhaa. Kuten kaikki tietää, minua pidetään täällä nälässä. Ei ne muuten rääkkää, mutta voi kun saisi koiraolento joskus syödä mahansa täyteen. Ah!
Mutta se leipä! Välipala on aina paikallaan, vaikka olisi kuinka kuiva tai pieni tahansa. Aikani haisteltuani paikansin sen. Mmm... jos se on lattialla, se on minun. Jos se on omituisen rautalankahäkkyrän päällä, se on minun... NAPS! Uiiih! Se rautalankahäkkyrä hyökkäsi! Kylläpä osasi säikäyttää!

Mamma otti sen häkkyrän, väänteli vähän ja tarjosi minulle, että otanko leipää. Jaa leipää, kaikin mokomin... en sittenkään. Hehe, meinasin jo lähes unohtaa, mitä äsken tapahtui. Ei kuulkaas tätä koiraa höynäytetä samalla källillä kahteen kertaan ja ihan perätysten!
Pitäköön leipänsä. Ei kyllä oikeasti ollut kovin nälkäkään!

Illemmalla mentiin potkurilenkille. Oli kivaa juosta vähän vauhdikkaammin. Potkuri on ookoo, mutta kerran mamma hyppäsi suksien päälle. Niistä en tykännyt yhtään. Kompuroi omituisen näköisesti ja huitoi pitkillä kepeillä. Eräässä ylämäessä sauvaksi kutsuttu otti ja katkesi! Mamma noitui kuin tukkijätkä ja minä tyttö nauroin! Hähä, siihen loppui hiihtäminen. Toivottavasti pitkäksi aikaa.

1 kommentti:

Elina kirjoitti...

että kehtaavatkin tuolla lailla kiusata, laittaa nyt leipää johonkin rautalankahäkkyrään, joka vielä hyökkää päälle! muuta jatsi meille, meillä ei tuommoista suvaita! toivoo turre.