sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Koko päivä Josepan leivissä ja eväissä

Aamupalan söin kotona, mutta sitten menikin säästön puolelle.

Menin Pärnälle viestikokeeseen henkilöryhmään, mutta olin niin hyvissä ajoin paikalla, että ehdin kuvata Sinikan Popia ja ottaa Jatsin kanssa tottistreenit. Tällä kertaa meni hyvin, koska taivaalla seilasi pouta- eikä sadepilvet.

Eräs asia on mennyt erinomaisesti jakeluun. Olen surkea kapulanheittäjä ja opetin Jatsin siihen, että esteen yli on hypättävä mennen tullen, olipa kapula miten syrjässä tahansa.

Nakkasin kaksikiloisen tyypilliseen tasamaanoudon tapaan ja tällä kertaa sain kapulan lentämään sinne kuin pitikin. Jatsi lähti rivakasti ja tuli yhtä rivakasti, mutta hyppyesteen kautta. Ääh! Normiaussien ajatusmaailman mukaan kapula oli syrjässä esteeseen nähden, mutta niin olin minäkin eikä se sitä ottanut huomioon. Ei kannata yrittääkään olla koiraansa viisaampi, kun nuo mokomat näköjään pistää 6 - 0 joka tapauksessa.

Ei se mitään. On se hyvä, että edes jotkut asiat tulee esiin treeneissä. Kyllä se keksii kokeissakin kaikkea kivaa minun pääni menoksi. Oma perässä laahaava huumorintaju ainakin kehittyy jos ei mikään muu.

Metsässä olijat viipyivät niin tehokkaasti, että ehdittiin Sonjan kanssa juoksuttaa vanhaa viestikoiraa kentän päästä toiseen. Olihan tuo maisema vähän aakeeta laakeeta siihen hommaan, mutta Jatsille kelpasi. On se niin tohkeissaan kaikesta tekemisestä.

Henkilöryhmässä pyöriessäni ehdin kuvata tuttuja koirakkoja. Hilkka ja Kiri aloittivat viestiuransa. Juoksu ei onnistunut ja tottis oli vähän haahuilevaa, mutta kyllä se siitä ajan mittaan. Tsemppiä jatkoon heille.

Kenttähommien jälkeen painuin Jatsin kanssa jatkamaan keskeytynyttä karpalonmetsästystä. Nyt suo ei ollut ihan niin jäässä ja jonkin verran sain marjoja. Aika pian piti kuitenkin ampaista viemään koira kotiin, että pääsin uudestaan kaupunkiin, tällä kertaa Jokiasemalle. Josepan perinteinen talkoolaisten illanvietto keräsi peräti kolmisenkymmentä jäsentä nauttimaan yhdessäolosta, saunasta sekä ilmaisista ruoka- ja juomatarjoiluista.

Monta uutta asiaa tuli opittua. Esimerkiksi se, että 13 cm pitkä puutikku meni beaglen suusta sisään ja anuksesta ulos täysin suorana ja ehjänä. Uskomatonta, mutta pakko oli uskoa kun kertoja elää ja oli omin silmin nähnyt.

Heinillä on kolme poikaa ja jälleen raskaana. Jos tuleva lapsi on poika ja pyöräyttää vielä siihen päälle kolme samanmoista, joku ihmeen Seitsemän veljestä -yhdisys maksaa heidän kaikkien koulutuksen, valitsivatpa minkä alan tahansa. Kuka tiesi tämän ennestään? En minä ainakaan. Sitten kun se seitsemäs lapsi on tyttö, niin entäs sitten. Lapset ovat herran lahja ja sillä hyvä. Joka lajissa on riskinsä.

Kuulin myös ensimmäistä kertaa eläissäni jansmakko-humalasta. En voi kertoa mikä se on, koska se pitäisi näyttää ja asianomaisten henkilöiden yksityisyyssuojan takia ei ole kuvaa esitettävänä. Loppujen lopuksi se jäi itsellenkin vähän hämärän peittoon, joten pistetään vahinko kiertämään. Ei kaiken tarvitse olla itsestäänselvää. Elämä ei ole kiinnostavaa ilman arvoituksia.

Uroskoiran kastroinnista monen mutkan kautta juttu levisi miesbalettitanssijoihin. Heillä pitää kuulemma olla alasuojus kuin jääkiekkoilijoilla konsanaan, ettei perhekalleudet joko käytännöllisistä tai esteettisistä syistä heilu hervottomana sinne tänne. Näitä perhekalleuksia siinä sitten väännettiin pitkään ja hartaasti lahkeesta toiseen, mutta vain tyttöporukalla. Miesväki oli eksynyt omaan sakkiin pitkän pöydän toiseen päähän. Mistähän syystä?

Jennan kohdalle osui illan omituisin juttu. Hän kävi ulkona haukkaamassa raitista ilmaa ja eräs mies tuli puhuttelemaan.
"Te ootte kuulemma koiraporukkaa?"
"Niin? Ollaan joo."
"Kun mulla on yks koiraongelma."
"No minkähänlainen ongelma sulla on?"
"Mulla on bichon frise enkä kehtaa käydä sen kanssa kävelyllä."
Mies nosti pikkurilliään sillai sirosti, tyyliin tiedätte kyllä.
"Jos ihmiset pitää minua vähän outona kun raavas mies kävelee semmoisen pumpulipallon kanssa."
"Meidän isällä on neljä bichonia, eikä kukaan pidä sitä yhtään outona. Että revi siitä", Jenna lohdutti miekkosta.
Tarinan loppu jäi vähän epäselväksi, mutta mies oli outokumpulainen. Sillä ominaisuudella voi selittää monta seikkaa.

Olen valittanut ennenkin suomalaisten ujosta suhtautumisesta kameran läsnäoloon. Illan pidetessä sain houkuteluta linssin eteen kaksi Ottoa. He kutsuivat Golden Cap -liigaan mukaan herrat Meukow, Kopparberg ja Carlsberg. Muutama muu tyyppi myös, liekö olleet maskotteja.



Porukka väheni pikkuhiljaa ja jäljelle jäi paikan siistiminen ja sieltä poistuminen. Vein Marin kotiin ja kun ei väsyttänyt, jäin Maaritin, Villen, Karon, Miian ja Jennan kanssa kaupungille.

Jokiasemalla nautittu lohikiusaus oli hyvää, mutta oli ilmeisesti tehty tavalliseen maitoon. Ei tarvinnut kutsua lääkäriä ja ravitsemusterapeuttia tekemään diagnoosia, koska oma mahani huolehti siitä. Väänsi, korvensi, pieretti ja paskatti. Sen kanssa pystyi elämään, kunnes Cornerin toisessa vessakopissa ei ollut paperia. Kaiken uhalla menin sinne, koska hyvinvarustautuneella naisella oli puuhakassissaan nenäliinoja ja terveyssiteitä. Ja valtakunnassa oli jälleen kaikki hyvin.

Kiitos kaikille seurasta ja seuralle tarjoiluista. Sain myös myönteistä palautetta omasta ulosannistani ja se oli mukavaa. Kissa kiitoksella elää, mutta kyllä bloginpitäjäkin piristyy pienestä henkisestä silityksestä.

Lähdin pois, kun nukkumatti alkoi hyppiä olalla. Kotiin tullessa odotti vielä yksi yllätys.
Jatsi oli voinut vähän huonosti jo aiemmin päivällä. Iltaruokaa se ei halunnut, mikä oli peräti kummallista. Ensimmäisen kerran kuuteen vuoteen piti sekin ihme nähdä, että tuo ahmatti nyrpistää nokkaansa ruokakupin äärellä. Fiksu olisi nostanut kupin pois, mutta eihän meillä niin fiksuja asu. Yöjuoksusta palattuani eteisen matto oli laatoitettu. Ihanaa. Eihän minulla ollut puoli kolmen aikaan yöllä muutakaan tekemistä kuin ryhtyä mattopyykille.

No hei kamoon! Vein sen suihkun lattialle likoamaan ja painuin pehkuihin. En kai minäkään nyt sentään ihan hullu ole!

Ei kommentteja: