maanantai 17. lokakuuta 2011

Kakunsyönnillä talvitauolle

Sinikka päätti järjestää kauden lopettajaisiksi kisat, AHBA:n säännöillä, mutta leikkimielisenä. Jätin koirat kotiin pällistelemään, koska Jatsi ei kykene moisiin hommiin ja Hippakin on vielä turhan raaka.

Alkuperäinen suunnitelma oli, että Miimi ohi ajaessaan jarruttaa sen verran että pääsen loikkaamaan kyytiin. Tämä soittaa aamulla kuitenkin aikataulun ja suunnitelman muutoksesta, koska oli saanut jollain ihmeen konstilla suostuteltua Hannun mukaan. Ajan säästämiseksi minun piti ajella Teboilille, kun arvon herran piti laittautua ihan viimeisen päälle kuntoon. On se kumma kun niitä pitää aina odottaa...

Loppujen lopuksi se olin kuitenkin minä, jota odotettiin. Ei tälläytymisen vaan yleisen ajantajuttomuuden vuoksi.

Perille päästiin ja käskynjakoon. Etsin kahvikuppeja ja muita tykötarpeita ja koska en kisannut, jatkoin Miimin hommia kahvinkeittäjänä. Uskomaton on se kahvin määrä, mikä ihmisiin uppoaa.

Möllikisaajat rataan tutustumassa.

Sinikka tarkkana tuomarina.

Jos ohjaaja ei ymmärtänyt ohjata koiraa kunnolla, suoritus tehtiin loppuun ilman arvostelua. Pääasia ettei koiralle jäänyt epäonnistunut olo.

Muffy on aina yhtä ihana.

Lopuksi syötiin Sinikan tekemää, järjettömän upeaa kakkua! Jokainen sai viedä oman koiransa mukaan.

Koko perhe oli osallistunut marsipaanikoirien ja muiden eläinten näpertelyyn.
Moona oli tehnyt Hipan. Jäi kyllä vähän epäselväksi, oliko se Hippa vai Weedy, mutta sain sen silti mukaani kun se minusta muistutti ihan riittävästi Hippaa.

Taka-ajatukseni oli seurata kisoja sillä silmällä, että joskus osaisin toimia vastaavassa tilanteessa. Kun kekkerit olivat ohi, huomasin poistuvani paikalta yhtä tyhmänä kuin olin sinne mennessäkin. Ei se näköjään kertalaakilla mene jakeluun.

Kotimatkalla Viia kömpi Volvon takakontista pois ja köllötteli sylissäni. Hannu valitti, ettei löydä suppiksia mistään, vaikka on kulkenut kaikki Roukalahden metsät ristiin rastiin. En minäkään tiedä kuin sen yhden paikan missä niitä on ja koska kellään ei ollut kiire, kopattiin meidän tytöt kotoa kyytiin ja jatkettiin matkaa Kannuksen korpeen etsimään sieniä.

Kuningatar Unelma ei voinut ymmärtää, miksi nuo eräät hihhulit tulivat hänen rauhaansa häiritsemään ja paheksui tilannetta silmiään pyöritellen, mutta hiljaa.
Jatsi ei voinut ymmärtää, miksi hänet lykättiin ihan vieraaseen autoon ja paheksui tilannetta hyvin äänekkäästi koko matkan ajan. Äiti ja tytär, samasta puusta veistetyt.

Löytyihän niitä suppiksia, muutamat olivat ihan jättikokoisia. Koirat saivat hilppasta pitkin metsiä ja kaikilla oli hyvä mieli.

Ei kommentteja: