Googlella Phuketiin
Laitetaanpa taas vaihteeksi unifanien huviksi viimeöisiä reissuja.
Olimme poikien kanssa tässä tietsikan ääressä ja katselimme Google mapsilla eri paikkoja. Näytin heille sen Phuketin rannan, missä ennen heidän olemassaoloa exän kanssa käytiin. Laitoin Street view -näkymän ja katselimme Karon Beachin lahdella mereltä käsin rantaa ja hotellin sijaintia ynnä muita juttuja. Meri oli peilityyni.
Käänsin näkymää ja ruudulle ilmestyi laiva, joka seilasi eikä ollut paikallaan niin kuin tässä systeemissä yleensä. Sanoin, että kappas vaan, tässähän saa nykyään katsella elävää kuvaa.
Meri alkoi taas aaltoilla. Sitten näyttö kasvoi reilusti ja kuva muuttui kolmiuloitteiseksi ja edelleen kasvettuaan maisema kietoutui meidän ympärille.
Olimme tiiviinä ryhmänä ikään kuin tuolilla istuvina siellä merenlahdella. Klikkasin meitä eteen päin ihan kuin mapsissa tehdään kun halutaan mennä katsomaan jotain tiettyä paikkaa. Vedestä pulpahteli sukeltajien päitä ja niitä piti väistää. Hypeltiin yli kuin Super Mario Brosissa konsanaan.
Jonkin aikaa hypeltyämme ajattelin, että onko muuten edes tarpeellista väistää niitä? Mehän ei olla oikeasti siellä vaan Googlen ohjelmassa.
Siinä vaiheessa ei tarvinnut enää klikkailla etenemistä vaan kuljettiin muuten ihan sujuvasti. Rantauduttiin ja lähdettiin kävelemään.
Äiti oli jossain talossa ja hän halusi ostaa katkarapuja. Eräällä suomalaisen näköisellä naisella oli kaksi pussia katkarapuja ja kuljimme hänen mukana jostain ilmestyneen Tiedepuiston 3B-talosta 3A-taloon vievän välikön läpi. Nainen oli pitkä ja laiha, vaaleatukkainen ja silmälasipäinen ja vaaleassa kukkamekossa. Hänellä oli hieman punaiseksi palanut iho. En saanut selvää mitä kieltä hänen kanssa puhuttiin, mutta ymmärrys toimi silti.
Tiedepuiston talo muuttui sisältä vanhaksi amerikkalaistyyliseksi kartanoksi, jossa oli massiivinen portaikko eteisaulassa. Kiipesimme portaat ylös seuraavalle tasanteelle ja siellä äiti sai katkarapunsa.
Portaikon mutkassa, ei rappujen puolella vaan kaiteen toisella puolella oli pensas, jossa kasvoi pieniä kuorittuja katkarapuja. Atte sanoi, että niitä sai syöttää jos halusi. Piti kastaa kätensä kissanruokaan ja antaa katkojen nuolla. Niiden kielet olivat kuin neuloja ja tarttuivat pistellen käsiin. Mietin, että miten ne raukat pystyvät elämään kun syödessään menettävät kielensä. Seuraavaksi ajattelin, että kissanruoka haisee niin paskalle, että jos katkaravut syövät moista moskaa, en enää ikinä syö katkarapuja.
* * *
Näin tämän unen juuri ennen heräämistä, joten se jäi helposti mieleen. Kaikessa järjettömyydessäänkin juoni eteni loogisesti ja muistiin kirjaaminen oli senkin puolesta vaivatonta. Mielenkiintoista oli se, että olin täysin tietoinen vallinneesta tilanteesta, mutta se ei ollut ns. selkouni eli en yrittänyt millään tavalla vaikuttaa unen kulkuun. Katselin vain kuin elokuvaa ja nautin näkemästäni. Oikein miellyttävä kokemus.
Olimme poikien kanssa tässä tietsikan ääressä ja katselimme Google mapsilla eri paikkoja. Näytin heille sen Phuketin rannan, missä ennen heidän olemassaoloa exän kanssa käytiin. Laitoin Street view -näkymän ja katselimme Karon Beachin lahdella mereltä käsin rantaa ja hotellin sijaintia ynnä muita juttuja. Meri oli peilityyni.
Käänsin näkymää ja ruudulle ilmestyi laiva, joka seilasi eikä ollut paikallaan niin kuin tässä systeemissä yleensä. Sanoin, että kappas vaan, tässähän saa nykyään katsella elävää kuvaa.
Meri alkoi taas aaltoilla. Sitten näyttö kasvoi reilusti ja kuva muuttui kolmiuloitteiseksi ja edelleen kasvettuaan maisema kietoutui meidän ympärille.
Olimme tiiviinä ryhmänä ikään kuin tuolilla istuvina siellä merenlahdella. Klikkasin meitä eteen päin ihan kuin mapsissa tehdään kun halutaan mennä katsomaan jotain tiettyä paikkaa. Vedestä pulpahteli sukeltajien päitä ja niitä piti väistää. Hypeltiin yli kuin Super Mario Brosissa konsanaan.
Jonkin aikaa hypeltyämme ajattelin, että onko muuten edes tarpeellista väistää niitä? Mehän ei olla oikeasti siellä vaan Googlen ohjelmassa.
Siinä vaiheessa ei tarvinnut enää klikkailla etenemistä vaan kuljettiin muuten ihan sujuvasti. Rantauduttiin ja lähdettiin kävelemään.
Äiti oli jossain talossa ja hän halusi ostaa katkarapuja. Eräällä suomalaisen näköisellä naisella oli kaksi pussia katkarapuja ja kuljimme hänen mukana jostain ilmestyneen Tiedepuiston 3B-talosta 3A-taloon vievän välikön läpi. Nainen oli pitkä ja laiha, vaaleatukkainen ja silmälasipäinen ja vaaleassa kukkamekossa. Hänellä oli hieman punaiseksi palanut iho. En saanut selvää mitä kieltä hänen kanssa puhuttiin, mutta ymmärrys toimi silti.
Tiedepuiston talo muuttui sisältä vanhaksi amerikkalaistyyliseksi kartanoksi, jossa oli massiivinen portaikko eteisaulassa. Kiipesimme portaat ylös seuraavalle tasanteelle ja siellä äiti sai katkarapunsa.
Portaikon mutkassa, ei rappujen puolella vaan kaiteen toisella puolella oli pensas, jossa kasvoi pieniä kuorittuja katkarapuja. Atte sanoi, että niitä sai syöttää jos halusi. Piti kastaa kätensä kissanruokaan ja antaa katkojen nuolla. Niiden kielet olivat kuin neuloja ja tarttuivat pistellen käsiin. Mietin, että miten ne raukat pystyvät elämään kun syödessään menettävät kielensä. Seuraavaksi ajattelin, että kissanruoka haisee niin paskalle, että jos katkaravut syövät moista moskaa, en enää ikinä syö katkarapuja.
* * *
Näin tämän unen juuri ennen heräämistä, joten se jäi helposti mieleen. Kaikessa järjettömyydessäänkin juoni eteni loogisesti ja muistiin kirjaaminen oli senkin puolesta vaivatonta. Mielenkiintoista oli se, että olin täysin tietoinen vallinneesta tilanteesta, mutta se ei ollut ns. selkouni eli en yrittänyt millään tavalla vaikuttaa unen kulkuun. Katselin vain kuin elokuvaa ja nautin näkemästäni. Oikein miellyttävä kokemus.
Kommentit