torstai 5. helmikuuta 2009

Joutenolon harjoittelua eli monenmoista puuhaa

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös iloinen opiskeluelämä. Torstaina kävi työkkärin ukko kertomassa työtilanteesta (mikä vitsi!) ja otti lähes koko porukalta samalla vaivalla tiedot ylös, että voi käydä ilmoittautumassa kortistoon.
Perjantaina saatiin todistukset juhlakahveineen ja eikun kilometritehtaalle. Olen ensimmäistä kertaa rehellisesti työttömänä. Tai miten sen nyt ottaa. Ilmoitin Kotiseutu-uutisiin olevani jälleen käytettävissä jos tarvitaan, mutta vielä eivät ole tarvinneet. Avustavan toimittajan säälittävillä juttupalkkioilla ei elä, mutta se luokitellaan osa-aikatyöksi ja näin ollen on oikeus saada liitosta soviteltua päivärahaa.

Lauantaina mentiin Aten kanssa katsomaan Unnun pentuja. Kimmo ei halunnut lähteä mukaan, mutta on nuo muksut näyttäneet omituisuutensa ennenkin. Oli ne ihania palleroisia!
Iltasella tuli Eeva pentureissultaan meille yöksi. Sattui sopivasti se talven ainoa Oikea Pakkaspäivä, aamulla mittari tipahti näyttämään -27 astetta ja Eeva oli tyytyväinen päästessään suoraan saunaan sulattamaan varpaitaan. Se ilta meni mukavasti höpötellessä asiat halki, poikki ja pinoon.

Sunnuntai valkeni juhlapäivän merkeissä. Atte täytti viisi vuotta ja alkoi vieraiden odotus. Mummo ja ukki kävivät puolilta päivin ja kaverit tulivat myöhemmin iltapäivällä. Tyttöystävä Helka oli vesirokossa, joten ei päässyt tulemaan, mutta Paavo ja Eero pitivät huolen että pikkuäijäjengillä oli lystiä.
Jatsilla ei ollut. Se murmatti ja vapisi kun ei voinut huolestumiselleen mitään. Kuinkahan paljon meillä pitäisi vieraita rampata, että se otus osaisi edes vähän rauhoittua?

Vesirokkoon pitäisi riittää yksi sairastaminen, mutta kovan onnen kundi Atelta onnistui hankkia tauti toisen kerran ja on aika hurjan näköinen tällä hetkellä. Kuumetta oli enimmillään 39,1 astetta, mutta nyt on elämä jo helpottunut. Näppylöitä ja kaameita kraatereita on pitkin ja poikin kroppaa. Joutaapahan tässä olemaan hoitsuna.
Pojat ovat hoidossa edelleen, koska en halua menettää hyvää hoitopaikkaa. Toisaalta elän siinä toivossa, että juttukeikkoja vielä pukkaa ja niitä voi tulla suht lyhyellä varoitusajalla.

Mari kävi tiistaina olemassa lapsenvahtina (lue: nukkumassa sohvalla) kun lähdin käyttämään koiria lenkillä. Lähdin kahden koiran kanssa, mutta kotiuduin yhden koiran kanssa. Wallulle tuli mammaa ikävä jo alkumatkasta ja se kääntyi pinkomaan takaisin.
Kotiin palattua soitin eskariin ja kysyin, haluaako Kimmo jo kotiin kun eskaritunnit oli ohi ja olisi mahdollisuus käydä hakemassa. Ei halunnut. Että terkkuja vaan N. Mikkoselle, kyllä meidän kylän keskitysleiri kotiolot voittaa.

Eilen toimin isännän tsupparina. Nakkasin potilaan mökille ja suunnistin kaupunkiin Hartikaisen autotalolle. Löysin oikean paikan ja sanoin varaosamiehelle, että muuan Tiilikainen on tilannut Nissaniin osan. Myyjä tutki tilauslistaa ja kävi ilmi, että tilaukset on tehty puhelinnumeron eikä nimen perusteella. Listasta löytyi tutunnäköinen numero ja osoitin sitä myyjälle. Tyyppi livahti hyllyjen uumeniin ja palatessaan kopsautti osan tiskille.
"Mikä tuo on?" minä kysyin.
"Se on oven sarana."
"Vesiletkuhan siitä posahti eikä sarana!"
Taas tutkittiin listaa ja niin vain miekkonen oli osannut poimia silmiinsä juuri sen väärän numeron, joten kävi vaihtamassa oikean osan.
Minä en voi sille mitään, että kuvittelen tapahtumat loppuun asti ja väkisin pisti nauramaan:
"Kyllä se minua meleko blondina olis pitäny, jos sen saranan kanssa oisin kotiin menny."
"Ehkä, mutta nyt oli harvinaisen blondi myyjäkin!"
Kaveri osoitti erinomaisen hyvää huumorintajua. Taas nähtiin, miten jalo taito itselleen nauraminen on.

Iltalenkillä löysin uuden reitin. Joku oli ajanut kelkalla pellonreunoja ja seurattiin Jatsin kanssa jälkeä, kun se oli sopivan kova kävelyyn. Jatsilla oli kivaa. Kai sitä tympii ne samat tylsät reitit yhtä paljon kuin minuakin. Tiesin suunnilleen, missä oltiin, mutta aikamme käveltyä kelkkapolku teki vinkkelimutkan ihan vikasuuntaan. Jo huonollakin suuntavaistolla voi päätellä, että jos sinne olisin mennyt, luoja tietää mistä olisin itseni löytänyt. Palattiin takaisin ja päätettiin yrittää uudelleen joskus paremmalla ja valoisammalla ajalla.

Tänä aamuna kuulin Marilta surusanoman, että Nymanien Usko-rotikka oli yllättäen kuollut. Joskus se tien pää tulee vastaan ihan liian aikaisin. Osanotto ja voimia Hilkalle ja Pekalle!

Ei kommentteja: