torstai 19. helmikuuta 2009

Tienvarsitokoilua

Vesirokkoontunut Kimmo alkoi olla suht terve, joten lähdettiin vähän ulos mökkihöperyyttä ehkäisemään. Kimmo suksille ja minä nakkasin liivin niskaani kun iski yllättäin treeni-innostus. Se on nykyään niin harvinainen oire, että ei kannata jäädä odottelemaan fiilisten laimentumista.

Jatsi pyöri jälleen kuin olisi chilipalko ollut pyllyssä. Kertokaa minulle, mitä on mielentyyneys, niin minä näytän teille koiran, joka menee kolmeentoista suuntaan yhtä aikaa. Huoh.
Tämänpäiväinen nk. treeni meni namista luopumisen opetteluun.
Otinpa sitten seuraamista tai jääviä liikkeitä, naksun jälkeen koira oli vielä aloillaan, mutta kun käsi meni taskuun, siellä oli myös koiran pää. Käsi pois taskusta, uusi yritys, käsi taskuun ja taas koira pomppii. Tässä vaiheessa olin siis jo naksun jättänyt pois ja siirtynyt kokonaan siedättämään käsi taskussa -olomuotoa.
Miten jästipää voi koira olla?! Menihän se lopulta kovaankin kalloon, että kun vapautusta ei kuulu sen enempää kuin muutakaan käskyä, tässä ollaan. Hievahtamatta, kunnes palkka tulee.

Välillä täytyi pitää naurutauko, ei mahtanut mitään. Pitäisi pysyä peilityynenä, että se nelijalkainen tulenliekki ei riehahtaisi täyteen loimotukseen, mutta. Ilo suunnilleen pursuu Jatsin kaikista karvanjuurista, mutta kaikkein eniten kuitenkin suusta. Ei sitä nauramatta aina pysty kuuntelemaan.

Viimeiseksi vakio eli eteenmeno. Siihen on aina hyvä päättää, kun koira saa tehdä työnsä ja pääsee täysillä pallon kimppuun palkkaamaan itsensä. Maahanmenot tein monelta eri matkalta ja ne oli vähän hitaita, mutta ei sentään tarvinnut montaa kertaa käskeä. Ehkä me tästä noustaan.

Ei kommentteja: