Hippasen verran höpinää

Viime viikonloppuna oli äksöniä vaikka toisille jakaa. Niin muuten jaoinkin eli Jatsin Elinan hellään huomaan. Sunnuntain ohjelmassa oli aussieyhdistyksen vuosikokous ja kasvattajapäivät hotelli Salpauksessa Lahdessa. Vähän harhaanjohtava nimitys, koska niiltä luennoilta sai muutkin kuin kasvattajat tosi arvokasta tietoa terveys- ja perimäasioista. Lähdimme Marin ja Wallun kanssa liikenteeseen jo lauantaina puolilta päivin. Päätimme varata huoneen hotellista, koska lähes vuorokauden mittainen istuminen autossa, luennolla, kokouksessa ja taas autossa ei houkutellut. Eikä hetkeäkään liian aikaisin. Mari sai varattua viimeisen vapaan huoneen ja koiraystävälliseen hotelliin myös Wallu oli tervetullut. Menomatka meni hyvin. Minä olen yhteisillä reissuillamme ennenkin niittänyt mainetta todella loistavana kartanlukijana, joten Mari otti suosiolla navigaattorin mukaan. Eipä ollut erehtymätön sekään. Kun kone väitti meidän olevan perillä, täytyi laittaa Marin oikea käsi, pinkki miniläppäri tul

Vesirokkoontunut Kimmo alkoi olla suht terve, joten lähdettiin vähän ulos mökkihöperyyttä ehkäisemään. Kimmo suksille ja minä nakkasin liivin niskaani kun iski yllättäin treeni-innostus. Se on nykyään niin harvinainen oire, että ei kannata jäädä odottelemaan fiilisten laimentumista. Jatsi pyöri jälleen kuin olisi chilipalko ollut pyllyssä. Kertokaa minulle, mitä on mielentyyneys, niin minä näytän teille koiran, joka menee kolmeentoista suuntaan yhtä aikaa. Huoh. Tämänpäiväinen nk. treeni meni namista luopumisen opetteluun. Otinpa sitten seuraamista tai jääviä liikkeitä, naksun jälkeen koira oli vielä aloillaan, mutta kun käsi meni taskuun, siellä oli myös koiran pää. Käsi pois taskusta, uusi yritys, käsi taskuun ja taas koira pomppii. Tässä vaiheessa olin siis jo naksun jättänyt pois ja siirtynyt kokonaan siedättämään käsi taskussa -olomuotoa. Miten jästipää voi koira olla?! Menihän se lopulta kovaankin kalloon, että kun vapautusta ei kuulu sen enempää kuin muutakaan käskyä, tässä olla

Jälleen tuli vietettyä puoli päivää ulkosalla, tällä kertaa Marin ja Wallun seurassa. Menimme Jamiksella ja jätin auton muuntajalle parkkiin. Siitä lähtee suuntaan ja toiseen tosi hyvä kelkkareitti mitä kävellä. Melkein kuin tie. Kävelimme etelän suuntaan ja tulimme turvetuotantoalueelle. Matkalla oli muutama tienylitys ja ne menikin hyvänä harjoituksena. Tielle tullessa täytyy vilkkaammankin koiran odotella ja kärsivällisyys kasvattaa luonnetta. En tiedä mistä oltiin myöhässä, mutta kelkkailijoita porhalsi ihan tolkuttomat määrät ja kaikki takaa ohi. Mentiin aina sivuun odottamaan, että kelkka menee menojaan ja kaikki hiljensivät vauhtia meidän kohdalla. Monet moikkasivat joko tervehtiäkseen tai kiittääkseen väistämisestä. Ihan sama, mutta me ainakin kiitettiin kun varoivat niin tarkkaan meitä ja koiria. Metsäpätkällä etummainen kuski jopa varoitti takana tulevia, että reitillä on jotain odottamatonta. Uskomattoman kohteliasta väkeä, kyllä tuli hyvä mieli. Marilla oli kamera mukana ja

Elinalla oli kaksi perättäistä vapaapäivää ja nehän piti käyttää hyväksi. Eilen he tulivat Turren kanssa meille maisemia katselemaan. Koirilla oli lystiä entiseen malliin. Täytyy yhä ihmetellä sitä Turren gentlemantyyliä, jolla se saa Jatsin 99 %:n varmuudella härnättyä leikkiin. Turre vaan yksinkertaisesti tekee sen just oikein. Puolitoista tuntia meni kävelyllä ja osa siitä rämpiessä melko inhua metsätietä. Se oli se liikunnallinen osa. Kuka on sanonut, että lenkkeilyn pitäisi olla helppoa? Ulkoilun jälkeen teetä, sympatiaa ja laskiaispullia. Tänään ampaisimme vuorostaan me reissuun ja tuttuun tyyliin Siprin korpeen. Kävelimme ensin lähes hiittiradan alkuun, josta lähti hyvä kelkkareitti. Kummallakaan ei ollut isommin havaintoa, mihin reitti vei, mutta päätettiin että lenkki heitetään eikä omia jälkiä palata takaisin. Polku näytti päättymättömältä, kunnes se tökkääntyi sorakuopan kupeeseen ja päästiin kävelemään ihan tietä pitkin. Se vaikutti yhtä päättymättömältä, kunnes tuli puomi

Mari sai houkuteltua minut ja Hilkan porukkatreeneihin. Wallulla ja Kirillä oli pienoisia keskittymisvaikeuksia, joten tyytyivät omistajineen seuraamaan meidän touhuja. En ole käynyt kentällä herran aikoihin, joten virtaa jälleen riitti. Otin seuraamista ja nyt on oikeasti keskityttävä oikeisiin asioihin eli paikkaan ja kontaktiin. Meidän kohdalla näihin auttaa vain ja ainoastaan naksu. Pallo taskussa kuumentaa jo ennestäänkin kiehuvan koiran ja katse on taskussa eikä minun naamassa. Kontaktissa ei ollut moitteen sijaa, mutta lievää yliyrittämistä (eli jonninjoutavaa sähläystä) oli havaittavissa. Johtuu vain niistä ylimääräisistä kierroksista. Seuraamisen seassa otin myös jääviä liikkeitä, ne menivät kohtuullisen hyvin. Noudossa ei ollut riemulla rajaa ja se näkyi! Jatsipalleroinen lähti vauhdilla, toi vauhdilla ja luovutus tapahtui justiin siinä kun pitääkin eli aivan edessäni. Näinköhän se oppii astumaan sen viimeisenkin askeleen ihan apuja antamatta? Toiveissa on. Sekä hyppy- että t

Kirjaimellisesti jäätynyt koiranlenkittäjä tietenkin. Lähdin Jatsin kanssa sille piiitkälle sunnuntailenkille. Ensimmäiset kolme kilometriä ilma oli hyvä. Kun päästiin kunnon peltoaukealle, jostain tupsahti sade ja tuuli piiskasi sen naamaan neulanterävänä. Suomalainenhan kävelee koiransa kanssa, vaikka puukkoja sataisi, kunhan tulevat kahvat edellä. Nämä pirulaiset vain tulivat kärjet edellä ja aika vauhdilla vielä. Uskon, että jokainen autoilija on joskus raapinut tuulilasista jäätävää tihkua irti. Kun katsahdin omaa etumustani, olisin normitilanteessa nauranut omalle olemukselleni. Takki hihoineen huppuineen oli parin millin jääkerroksen sisällä ihan kuin joku panssariasu! Jääraappa vain puuttui. Tyydyin kiroilemaan suupielestäni, että kaikella sitä pitääkin itseään kiusata. Naamaa ei naurattanut, koska oli jäätynyt epätoivoiseen irvistykseen ja neulasade tuikki kivuliaasti loputkin huumorintajut huit hittoon. Mutta ollapa koira! Jatsi nautti olostaan ja elostaan räysin rinnoin. Tav

Kaikki päättyy aikanaan, niin myös iloinen opiskeluelämä. Torstaina kävi työkkärin ukko kertomassa työtilanteesta (mikä vitsi!) ja otti lähes koko porukalta samalla vaivalla tiedot ylös, että voi käydä ilmoittautumassa kortistoon. Perjantaina saatiin todistukset juhlakahveineen ja eikun kilometritehtaalle. Olen ensimmäistä kertaa rehellisesti työttömänä. Tai miten sen nyt ottaa. Ilmoitin Kotiseutu-uutisiin olevani jälleen käytettävissä jos tarvitaan, mutta vielä eivät ole tarvinneet. Avustavan toimittajan säälittävillä juttupalkkioilla ei elä, mutta se luokitellaan osa-aikatyöksi ja näin ollen on oikeus saada liitosta soviteltua päivärahaa. Lauantaina mentiin Aten kanssa katsomaan Unnun pentuja. Kimmo ei halunnut lähteä mukaan, mutta on nuo muksut näyttäneet omituisuutensa ennenkin. Oli ne ihania palleroisia! Iltasella tuli Eeva pentureissultaan meille yöksi. Sattui sopivasti se talven ainoa Oikea Pakkaspäivä, aamulla mittari tipahti näyttämään -27 astetta ja Eeva oli tyytyväinen pääst