torstai 3. kesäkuuta 2010

Mielenkiintoinen jälkitreeni. Hyvin mielenkiintoinen

Päivä valkeni pilvisenä, mutta aurinko armas tuli iltaa kohti aina vain enemmän esiin. Jälkimetsään lähtöä tehdessä säätila oli kuin morsian, kaunis sellainen.

Tallasin Jatsille ensin semmoisen keskipitkän jäljen ja matkan varrella näkyi vaikka mitä hassua. Ensin sivuutettiin hirvitorni ja sen jälkeen löysin maasta peltiläkkärän, joka oli oudosti leikesty ja taiteltu. Otin sen mukaan, koska ajattelin että joku oli ilkeyksissään sen heittänyt koirien tassuja särkemään.

Odotellessa katseltiin taivaalle, jonne alkoi kerääntyä pilviä. Joku oli kuulemma ennustanut, että Joensuussa alkaa sade kello 19 tietämillä. Kieltäydyin uskomasta moista puppua. meidän treenejä ei mikään sade pilaa ja sillä siisti.

Ensimmäistä ryhmäläisen jälkeä seuratessa se alkoi. Morsiamen kauneus olikin pelkkää pakkelia, joka rapisi naamalta paljastaen totuuden esiin.
Ensin taivaalta tippui nenäliinan kokoisia vesipisaroita ja sen jälkeen säitten säätelijä alkoi pommittaa meitä jänishaulin kokoisilla rakeilla. Eikä puhettakaan, että kellään olisi ollut sadevarusteita. Ensi viikolla todennäköisesti on. Taas odoteltiin, tällä kertaa sateen loppumista. Menin Marjon autoon kaveriksi ja annoin Jatsin kuunnella ukkosen jyrinää ihan itsekseen.

Sateen jälkeen päästiin taas hommiin. Ryhmäläisten jäljet menivät vaihtelevalla menestyksellä, koska olosuhteet olivat kieltämättä vaikeat aloittelijoille.

Jatsi toipui jyrinästä nopeasti. Se pelkää ukkosta, mutta onneksi sen toimintakyky ei häviä pitkäksi aikaa ja oli nytkin heti töihin valmiina kun puin vehkeet päälle.

Se paineli noin 50-metrisen janan lähes jäljelle asti, kun harhautui oikealle. Käskin jatkamaan, ja lähti oikeaa jälkeä oikeaan suuntaan eli vasemmalle.
Haahuili aika reilusti sivusuunnassa ja loiva mutka meni reilusti pitkäksi. Eka keppi nousi ja haahuilu jatkui, mutta tehokkaan työskentelyn kanssa.

Kolmannen kepin jälkeen koiraressu putosi kärryiltä. Pitkät kierrokset teki, mutta jälki oli mennyttä kalua. Kannustin etsimään suunnilleen sieltä, missä arvelin sen kulkevan, mutta enhän minä sitä voinut tietää eikä tarvinnutkaan. Koiralla on nenä eikä minulla. Yhtäkkiä se lähti ajamaan kuin tykin suusta eikä siinä voinut muuta kuin seurata perässä.

Väärä jälki varmistui, kun kaksi niitä outoja peltihäkkyröitä löytyi matkan varrelta. Pikkuinen taisi ajaa niitten jättäjän jälkeä. Kai niillä oli joku tarkoitus, joten jätettiin ne sinne. Siinä paikassa en kyllä enää tee jälkeä.

Viimeisen kepin olin merkannut, ja käveltiin siinä kuin sunnuntaireissulla suunnilleen sitä kohti. Lopulta kreppi näkyi ja aikansa taisteltuaan Jatsi löysi kepin. Pääsinpä palkkaamaan kunnolla, kun jälki viime hetkellä kuitenkin löytyi.
Päivi sanoi kuulleensa jostain, että eilen olisi ollut enemmänkin porukkaa metsässä jotain treenaamassa. Jos näin oli, niin eipä ihme, että Jatsin jäljestys oli vaikeaa.

Uskomaton sisupussi! Koko ryhmä kulki mukana ja lopussa Susanna ihmetteli, miten sitkeä Jatsi on. Kohta täytyy jo itsekin ihmetellä, että mikä vimma se on, joka pistää koiran tekemään noin uutterasti työtä. Välillä lähes toivotonta, mutta ei luovuta.
Huippuotus, ihan maailman paras!

Ei kommentteja: